”Tein ensimmäisen abortin, kun olin 20-vuotias. Olin juuri eronnut silloisesta poikaystävästäni, ja raskaus oli vahinko. En kertonut asiasta miehelle ja tein päätöksen yksin.

Menin ensin yksityiselle lääkärille, joka pelästytti minut. Hän sanoi, että abortti on murha. Poistuin paikalta itkien ja tarvittu lähete raskauden keskeytykseen jäi saamatta. En uskaltanut tehdä viikkoihin mitään enkä puhunut raskaudestani kenellekään.

Viimein raskaus oli edennyt niin pitkälle, että jouduin synnyttämään sikiön. Se oli järkyttävä kokemus, mutta tunsin helpotusta, kun tapahtuma oli ohi.

Viisi vuotta abortin jälkeen sain lapsen ja pian sen jälkeen tuli pikkusisar. Pikkulapsivaiheen jälkeen olin varma, että lapsiluku oli täynnä. Olin eronnut lasten isästä ja olin jo uudessa suhteessa.

Pyöritin kahvilaa ja minulla oli tulevaisuudensuunnitelmia. Tyttöni olivat jo koulu­ikäisiä, ja elämä oli helpottunut ruuhkavuosien jälkeen.

Söin ehkäisypillereitä, mutta yllätyksekseni huomasin olevani raskaana. Hetken mielessäni oli romanttisia ajatuksia perheen perustamisesta kumppanin kanssa. Silti tunsin sisimmissäni, etten pystyisi nyt tähän.

Aiemmin pikkulapsivaihe oli ollut minulle rankka. Huolehdin lapsista lähes yksin, kun lasten isä oli paljon töissä. Erotessa päävastuu lapsista jäi myös minulle. Tämä kokemus vaikutti varmasti päätöksentekooni ja se, että halusin silloin elämältä muutakin kuin olla kotiäiti.

Uusi kumppanini oli tukenani päätöstä tehdessäni. Silloin tuntui, että kaikki oli hyvin. Mies tuli mukaani lääkärin vastaanotolle ja minulle tuli tunne, että ympyrä sulkeutui edellisen raskaudenkeskeytyksen kauhukokemuksen jälkeen. Kun tein pillereillä toisen raskauden keskeytyksen, olin kuudennella raskausviikolla.

Jälkikäteen emme puhuneet abortista. En halunnut surra kokemusta miehelle ja luoda paineita siitä, että päätös olisi ollut väärä. Kun sitten erosimme viiden vuoden suhteen jälkeen, tunsin yleistä vihaa ja raskauden keskeytyksen tuntemukset nousivat pintaan.

Olin vihainen siitä, kuinka yksin jäin naisena abortin tekemisen ja siihen liittyvien tunteiden kanssa. Kumppanini oli tukenani, mutta kokemuksen sekä syyllisyyden ja häpeän tunteet kannoin yksin minä. Jälkikäteen mies on pyytänyt anteeksi, että jäin asian kanssa niin yksin.

Syksyllä 2021 keskustelin eräällä keskustelufoorumilla abortista. Pian minua pyydettiin televisio-ohjelmaan kertomaan kokemuksistani. Puhuin tuolloin ensimmäistä kertaa avoimesti aborteistani. Aiemmin en ollut puhunut asiasta edes ystävilleni, sillä en uskaltanut ottaa riskiä, että he olisivat tuominneet minut.

Ohjelman jälkeen mietin, ketä kehtaan katsoa silmiin ja pitäisikö minun salata osoitteeni. Sain sekä vihaviestejä että yhteydenottoja naisilta, jotka olivat tehneet abortin.

Abortin tehneiden naisten kokemuksissa yhdistyi häpeän tunne ja pelko siitä, että lähipiirissä tuomittaisiin, jos abortin tekemisestä tiedettäisiin.

Raskauden keskeytykseen liittyvä syyllisyys ei kuitenkaan liity itse tekoon, vaan myös siihen, että on saattanut itsensä siihen tilaan, että on tullut raskaaksi. Aivan kuin se olisi vain naisen vika!

Sain myös palautetta, että olin ollut kevytkenkäinen ja enkö tiennyt ehkäisystä mitään, vaikka asiahan ei ollut niin. Olin syönyt ehkäisypillereitä ja tullut vahingossa raskaaksi.

Tuntemattomien kommentit eivät kuitenkaan enää satuttaneet minua. Vuosia kestäneen terapian jälkeen olin vahvempi ja käynyt läpi raskauden keskeytykseen liittyvän tunnekirjon hyvine ja huonoine puolineen.

Raskauden keskeytys on hyväksyttävämpää, kun on lapseton nuori aikuinen tai yksinhuoltaja. Mutta entäpä, kun on jo lapsia ja parisuhteessa – ja tulee raskaaksi? Silloin abortin tekeminen tuomitaan jyrkemmin.

On kuitenkin syytä muistaa, että raskauden keskeytys on Suomessa laillista ja jokaisella sen tehneellä on omat ja oikeat syynsä päätökseen.

Nyt sylissäni on iltatähti, viimeinen lapseni, josta kannan jälleen kerran yksin vastuuta. Raskausaika oli haastava: erosin lapsen isästä, menetin työpaikkani ja sairastuin masennukseen.

Onneksi lapsen syntymän jälkeen mielialani on kohentunut ja nautin vauva-arjesta, vaikka se on yksin toisinaan rankkaa. Poika on ollut perheen valopilkku ja vienyt kohti hyvää elämää.

Olen nykyisin sinut aborttieni kanssa. En kadu päätöksiäni tai mieti päivittäin tekemiäni valintoja.

Toivon silti, että olisin voinut puhua aborteista saman kokeneen naisen kanssa. Pahinta oli vaieta abortista ja jäädä asian kanssa yksin.”

Juttu on julkaistu alun perin Trendissä 1/22.