"Hyvä minä! Olen ollut koko vuoden vaatteiden osto­lakossa. En ole retkahtanut sukkaparinkaan vertaa. Syksyn tullen himo päivittää ulkoasua alkoi kuitenkin olla pakottava. Päädyn pohtimaan porsaanreikiä: entäs asusteet? Teknisesti ottaenhan ne eivät ole vaatteita.

Olen aina kadehtinut asustetyyppejä. Niitä, jotka pyörittävät sormessaan huutokaupasta löytynyttä vintagesormusta tai maustavat asujaan kekseliäillä killuttimilla. Sietämättömintä ovat korut, joilla on tarina. Isoisoäidin perintöriipus. Silkkihuivi, jota täti käytti köytenä pelastaessaan uhanalaisia lumileopardinpentuja Himalajalla.

Minun koruni ovat aina korkeintaan kuukauden vanhoja. Siinä vaiheessa ne hajoavat tai hukkuvat. Hajoaminen ei ole ihme, koska ne ovat aina peräisin ruotsalaisista pikamuotiliikkeistä.

Sitä paitsi olen sisustustyyliltäni herkutteleva rönsyilijä, mutta asustemaultani kireä konservatiivi: ahdistun totaalisesti siitäkin, jos yhdistän korvakorut ja kaulakorun samaan asuun. Olo on kuin höyrähtäneellä joulukuusella. Ihan too much!

Tai niinhän minä luulen. Outoa kyllä, tajuan eräänä päivänä kantavani päivittäin mukanani jotakin arvokasta. Se vaatii vain napsahduksen. Ääni on vaimea, mutta sen vaikutus lopullinen. Rannekelloni hapertunut ranneke napsahtaa rikki. Vaikka tilaan samana päivänä uuden, saan odotella sitä kaksi viikkoa.

Vasta silloin tajuan, että rannekello on minulle yhtä tärkeä taikakalu kuin älypuhelimeni. Se on niin ihooni muurautunut osa minua, etten pane sitä merkille, ennen kuin se otetaan pois. Arjessa riisun rannekelloni vain suihkuun mennessäni ja seksiä harrastaessani (koska yritän ylevästi viestittää, että nyt olen oikeasti läsnä).

Kelloton elämä on hirvittävää, suorastaan psykedeelistä. Olen ihminen, joka tietää kellonajan minuutilleen lomallakin. Kun kapistus katoaa ranteestani, aika pysähtyy. En menetä ainoastaan tunteja vaan kokonaisia päiviä. ”Eikö nyt ole yhdeksästoista päivä?” kysyn poikaystävältäni silmäillessäni kauramaitotölkin päiväystä. Kuulemma kahdeskymmenesviides. Häkellyn ja ahdistun. Rannekello on rutiinin ja hallinnan ankkuri. Kun sitä ei ole, elän kaaoksessa.

Muut ilmeisesti eivät. ”Vau, joku käyttää vielä rannekelloa!” Kelloni olemassaoloa päivitellään minulle usein. Huudahduksessa on aina annos epäuskoa. Ranne­kello on monelle huvittava muinaisesine – vähän kuin saapuisin lounaalle monokkeli silmällä tai tuohivirsut jalassa. Olen joka kerta itse yhtä ihmeissäni: miten te muut pärjäätte ilman? Rannekellottomat viikkoni vilkuilen kännykkää. On sietämätöntä olla tässäkin asiassa puhelimensa varassa.

Kaaos kesyttyy vasta, kun lopulta pujotan uuden kellon ranteeseeni. Henki kulkee heti paremmin. Se ei ole kallis statussymboli tai tyrmäävä katseenvangitsija vaan ikiluotettava elämänkumppani, jonka ei tarvitse pitää meteliä itsestään, koska se tuntee arvonsa. Ja minä sen. Tekisi mieli lällätellä koruguruille. Katsokaa nyt, olen sittenkin asustetyyppi! Lisäksi tiedän aina, paljonko kello on."