Pohjoissavolainen maalaistalo seisoo peltojen keskellä Sukevan kylässä. Vuonna 1978, kun Jussi Vatanen syntyi perheen toiseksi pojaksi, navetta oli vielä täynnä lehmiä. Isä hoiti maitotilaa ja äiti työskenteli kunnan virkamiehenä. Myöhemmin Jussi sai vielä pikkusiskon.
Lapset osallistuivat maatilan töihin, ja Jussi ajoi traktoria jo kymmenvuotiaana. Lapsuudenkodissaan hän oppi arvostamaan ennen kaikkea työn tekemistä.
”Kotoa opin ajatuksen siitä, että mitään ei saa ilmaiseksi ja asioiden eteen pitää tehdä töitä. Se on kantanut minua elämässäni.”
Taidettakin perheessä harrastettiin. Äiti vei lapsia katsomaan näytelmiä lähikaupunkien teattereihin. Kajaaniin oli matkaa viisikymmentä kilometriä.
Äiti harrasti myös valokuvausta.
Maaseudulla yhteisöllisyys oli tiivistä ja luontevaa. Kyläläiset puuhasivat aktiivisesti erilaisten tapahtumien parissa. Äiti oli järjestämässä klassisen musiikin festivaalia Sonkajärvi soi, ja isä toimi paikallisissa urheiluseuroissa.
Jussi harrasti yleisurheilua, hiihti ja pelasi jalkapalloa. Hän kasvoi yhteisöllisyyteen.
”Sain verenperintönä yhteisössä toimimisen. Minulla on sellainen sisäänrakennettu onnen mekanismi, että yhdessä tekeminen tuottaa minulle tyytyväisyyttä.”
Pois kotiseudulta
Lukion jälkeen nuori mies kaipasi pois kotiseudulta. Jussi lähti opiskelemaan Ylöjärvelle Voionmaan opistoon radiotoimittajaksi. Vatasilla ei näkynyt taivaskanavia tai musiikkitelevisiota. Radio oli 1990-luvulla tärkein nuorisokulttuuriin lähde.
Kansanopistossa oli myös näyttelijälinja. Jussi huomasi hakeutuvansa kerta toisensa jälkeen mukaan näyttelijäopiskelijoiden harjoitustöihin. Esiintyminen alkoi vetää vahvasti puoleensa.
Ympäristön vaihdos oli käänteentekevä.
”Minulle oli kova tarve lähteä pois Sonkajärveltä. Ymmärsin, että en voi jäädä pyörimään sinne. Se, että muutin pois niin aikaisessa vaiheessa, vaikutti osaltaan siihen, että uskalsin nähdä itseni eri tavalla ja uskalsin lähteä pyrkimään kohti uusia juttuja.”
Jussi ei ollut nuorempana mitenkään innokas olemaan esillä. Koululaisena hän ei ollut luokan viihdyttäjä tai suupaltti.
Haave näyttelijän ammatista olisi aiemmin tuntunut haihattelulta hänestä itsestäänkin.
”Kotitilalta, sieltä navetan varjosta, en olisi voinut kuvitella lähteväni joskus Teatterikorkeakouluun. Se oli todella kaukainen ajatus.”
Sonkajärveltä, noin neljäntuhannen asukkaan kunnasta, on tullut yllättävän paljon näyttelijöitä. Jussin koulukaveri, muutamaa vuotta vanhempi Tuukka Huttunen, oli ensimmäinen sonkajärveläinen, joka pääsi Teatterikorkeakouluun. Esimerkki antoi rohkeutta ajatella, että näyttelijän ammatti voisi ylipäätään olla mahdollinen.
Sittemmin kolmas Sonkajärven poika Antti Holma seurasi perässä.
”Minulle oli iso asia, että uskalsin antaa itselleni luvan haaveilla, että näytteleminen voisi olla minun juttuni”, Jussi sanoo.
Teatteri vei mukanaan
Opistovuoden jälkeen Jussi muutti Helsinkiin. Ensimmäisellä kerralla hän ei onnistunut pääsemään Teatterikorkeakouluun, mutta se ei lannistanut. Päinvastoin, tahto vahvistui.
Jussi kävi ahkerasti katsomassa teatteriopiskelijoiden töitä ja ihaili nuoria tekijöitä, joiden joukossa oli lapsuudenkaveri Tuukka. Omista haaveistaan hän ei kuitenkaan uskaltanut puhua ääneen.
Toinen yritys onnistui.
”Minulla ei ollut varasuunnitelmia. Uskoin todella lapsenomaisesti siihen, että pääsen kouluun. Teatterikärpäsen puraisu oli sen verran kova, että se vei minut mukanaan.”
Vanhemmat eivät kauhistelleet pojan ammatinvalintaa. Ilmassa ei ollut oletusta, että Jussi olisi jäänyt asumaan Sonkajärvelle tai jatkanut isänsä jalanjäljillä.
”Ainakin vanhemmat älysivät pitää suunsa kiinni, vaikka olisivat epäilleet. Mielestäni vanhempien velvollisuuksiin kuuluu tajuta myös, milloin kannattaa olla hiljaa.”
Vatasen suvussa suhtauduttiin muutenkin varsin positiivisesti näyttelijän ammattiin. Se nähtiin yhtä hyvänä työnä kuin mikä muu tahansa. Erityisesti isovanhemmat ja heidän sukupolvensa olivat pelkästään innostuneita Jussin valinnasta.
Näyttelijän ammatti on usein periytyvä. Moni aloittaa esiintymisen jo alakouluikäisenä harrastajateatterissa ja jatkaa taidepainotteiseen yläkouluun ja lukioon. Jussilla ei tällaista taustaa ollut.
”Taiteilijaksi kasvaminen on monilla näyttelijöillä alkanut jo lapsena, ja se on ollut huomattavasti selkeämpää kuin minulla. Oma prosessini alkoi paljon myöhemmin.”
Nuorempana Jussi ei osannut nähdä omaa taustaansa vahvuutena. Jo kouluaikana Sonkajärvellä oli ollut selkeä jako maatilojen ja taajaman lasten välillä.
”Kyllä minä olen taustaani ja maatilan paskanhajua myös hävennyt.”
Jussi ei kuitenkaan koe, että häntä olisi opiskeluaikoina tai työssään koskaan kiusattu. Ajatukset maalaistaustan noloudesta syntyivät pikemminkin omassa päässä.
”Kuvittelin, että tulen joltain toiselta planeetalta, koska minulla oli niin erilainen lähtökohta kuin monella muulla.”
Samana päivänä, kun Jussi sai tietää, että hän pääsi Teatterikorkeakouluun, hän sai koululta soiton. Puheopettaja lähetti terveisensä, että nyt voitaisiin ruveta treenaamaan puhetta. R- ja s-vian lisäksi Jussin oli opeteltava pois savolaisesta murteesta.
Äänenkäytön harjoittelu on normaali osa näyttelijöiden koulutusta. Jussi naurahtaa kertoessaan, että näyttelijän työn yksi edellytys on, että pystyy näyttelemään muitakin kuin savolaisia rooleja.
Töitä oli tehtävä, mutta siihen Jussi oli valmis. Hänelle Teatterikorkeakouluun pääsy oli vasta alku. Se tarjosi mahdollisuuden opiskella ja kokeilla, olisiko hänestä ammattiin.
”Suhtaudun ammattiini hyvin vakavasti. En ole päässyt enkä ole päästänyt itseäni helpolla, kuten ei moni muukaan näyttelijä.”
Tärkeä maaseutu
Ikä on muuttanut Jussin näkemystä siitä, millaisessa valossa hän katsoo omia lähtökohtiaan. Enää juuriaan ei tarvitse hävetä. Päinvastoin.
”Se, että pystyn olemaan ylpeä omasta taustastani, on ollut aika pitkä matka. Ei se ihan hetkessä ole tapahtunut.”
Maaseutu on tärkeä osa Jussia. Ihmisen on oleellista tiedostaa ja tunnustaa oma taustansa, olipa se millainen hyvänsä.
”Se antaa selkärankaa ja kykyä seistä omilla jaloillaan, että on ainakin jostain kotoisin. Nykyään taustani on minulle voimavara.”
Vanha murre on yhä tallessa. Se nousee pintaan, kun Jussi on tekemisissä lapsuudenystäviensä tai sukulaistensa kanssa.
Erityisesti ulkomailla lapsuus maatilalla herättää kiinnostusta. Harva näyttelijä ponnistaa navetan varjosta.
Savolaismiehen elämänpolku ei ole ollut sarja itsestään selviä valintoja, vaan hänen on täytynyt tehdä itsenäisiä ratkaisuja. Toisaalta Jussi kokee, että lapsuudenkoti ruokki juuri omaa ajattelua.
”Meidät kasvatettiin niin, että ottaisimme itse vastuuta. Siinä oli kai ajatuksena, että uskaltaisimme tehdä omia päätöksiä.”
Sitä näyttelijä ei osaa sanoa, olisiko koti ruokkinut erityisesti luovuutta tai vahvaa uskoa itseensä. Mutta hän muistuttaa, että jokainen lapsi on luonnostaan luova.
”Lapsella on pohjaton luottamus ja varmuus kaikkeen, mitä hän tekee, kunnes se jossain vaiheessa tuhotaan tai ymmärretään olla tuhoamatta.”
Tuttu hahmo
Suurelle yleisölle Jussi Vatanen on tullut tutuksi erityisesti televisiosta ja elokuvista. Ansiolistalta löytyvät muun muassa Presidentin kanslia, monet Putous-hahmot, Napapiirin sankarit -elokuvat ja Kimmo-televisiosarja. Myös uusimmassa Tuntematon sotilas -elokuvassa ja -televisiosarjassa hänellä on merkittävä rooli.
Jussi on ollut usein ehdolla Jussi- ja Venla-palkintojen saajaksi. Kultaisen Venlan hän on pariin otteeseen voittanutkin vuoden parhaana miesnäyttelijänä televisiossa. Lisäksi Jussi on ollut vuosia mukana improvisaatioteatteri Stella Polariksessa.
Näyttelijän ammatissa oleellista on, että uskaltaa heittäytyä. Jussi painottaa, että se taas vaatii työyhteisöön luottamista.
Harjoituksissa omat ajatukset ja mielipiteet on tuotava rohkeasti esille, vaikka samalla asettaa itsensä siihen haavoittuvaiseen asemaan, että ideat voidaan apua alas.
”Itsestä pitää paljastaa asioita. Se, miten näyttelen jonkin tunteen, kertoo minusta ihmisenä jotain. Minun on luotettava työkavereihini, etteivät he naura minulle eivätkä tee minusta pilkkaa.”
Näyttelijä huomauttaa, että missä tahansa muussakin työyhteisössä uusien näkökulmien esiin tuominen vaatii rohkeutta. Sen uskaltaa tehdä, kun työilmapiiri on luottamuksellinen.
”Tarkoitus on saada toinen toisemme ehdottelemaan, ideoimaan ja loistamaan. Siinä sivussa voimme loistaa myös itse.”
Ajatus on kaunis, mutta Jussi myöntää, ettei se aina toteudu näyttelijänkään työssä. Teatterintekijätkin ovat vain ihmisiä, vaikka ovat vuorovaikutuksen asiantuntijoita.
”Kaikilla meillä on omat rajoitteemme, jotka saattavat estää luovuuden kukkimista tai oikeanlaisen ilmapiirin luomista.”
Hyppyjä tuntemattomaan
Televisio- ja elokuvamenestyksestä huolimatta Jussi ei ole jäänyt suosittujen rooliensa vangiksi. Hän on tehnyt urallaan sellaisia valintoja, jotka ovat vieneet ennestään tuntemattomille vesille.
”Olen myöhemmin huomannut, että jostain syystä olen mennyt sitä kohti, mikä pelottaa. Välillä kannattaa tehdä sellaisia juttuja, jotka eivät ole niin halussa. Silloin itsestään voi löytää aivan uusia puolia.”
Tuoreimman haasteen on tarjonnut pesti Kansallisteatterissa. Jussi nousi ensimmäistä kertaa suuren näyttämön lavalle Anton Tšehovin Kolmessa sisaressa. Esitykset jatkuvat ainakin toukokuulle saakka.
Kun ohjaaja Paavo Westerberg soitti ja kysyi, kiinnostaisiko roolia Jussia, näyttelijän piti pohtia vastausta jonkin aikaa. Hän ei ollut tehnyt draamaroolia teatterissa yli kymmeneen vuoteen.
”Ajattelin, että jos haluan vielä tehdä tällaista teatteria, on korkea aika lähteä kokeilemaan, harjoittelemaan ja opettelemaan sitä.”
Nyt takana on jo monta kuukautta esityksiä. Työ ei ole ollut helppoa, mutta ei Jussi niin kuvitellutkaan. Teatterin lavalla esiintyminen vaatii erilaista tekniikkaa kuin kameralle näytteleminen.
”Olen monta kertaa saanut kysyä neuvoa ja apua. Minulla on ollut neuvoton olo, miten riitän täyttämään suuren näyttämön. Siinä on ollut tekemistä, että saan ulotettua ilmaisuni toiselle parvelle asti.”
Työ on ollut mielenkiintoista. Luottamusta herättävä työryhmä ja vuosien kokemus näyttelijänä ovat antaneet Jussille rohkeutta myöntää oma ”huonoutensa”.
”Pitää yrittää sanoa ääneen, vaikka se ei ole aina helppoa, että nyt minä en osaa enkä ymmärrä, miten tämä pitäisi tehdä. Sillä tavalla asiat yleensä menevät eteenpäin.”
Jussi on nauttinut täysin siemauksin siitä, että on päässyt lavalle Esko Salmisen ja oman ikäpolvensa parhaimpien näyttelijöiden kanssa.
”Onhan tämä selkeä huipentuma, että pääsen Kansallisteatteriin tässä vaiheessa uraani ja tällä televisio- ja elokuvataustallani.”
Keski-iän kynnyksellä
Keski-iän kynnyksellä Jussi on tehnyt itsensä kanssa tilintekoa, katsonut taaksepäin, mitä hän on elämässään saavuttanut. Tärkein on perhe, mutta kakkosena tulevat työkaverit.
”Olen onnistunut saamaan itselleni mielettömän hienoja työkavereita. Työyhteisö on yksi isoimmista asioista, mikä tuottaa minulle hyvää mieltä ja nautintoa tässä elämänvaiheessa.”
Vuodet ovat tuoneet tullessaan sen, että itselle osaa olla aiempaa armeliaampi. Ammatissa on ehtinyt kokeilla monenlaista, eikä itsensä kanssa tarvitse enää kilvoitella samassa mielessä kuin nuorempana.
”Ehkä tässä iässä palaa myös lapsuuteen ja miettii, millainen alun perin oli se pikkupoika, joka pyöri pellon reunalla. Sieltä koettaa löytää niin omaa luonnettaan kuin rehellisyyttä.”
Jussi pohtii, että aikuiseksi kasvaminen ja työelämä saattavat hävittää ihmisestä sitä, mikä hän on joskus ollut. Mutta iän myötä itsevarmuus kasvaa ja pystyy keskittymään niihin asioihin, jotka itselle tuntuvat tärkeiltä.
”Turhat rönsyt tippuvat ja katoavat.”
Jussi on avoliitossa laulaja Marika Tuhkalan kanssa, ja pariskunnalla on kouluikäinen tytär. Mitään elämänoppeja isä ei halua tuputtaa tyttärelleen. Perheessä maaseudun arvostaminen on arkipäivää, Sonkajärvellä käydään usein.
Nykyisin Jussi on myös tilanomistaja, sillä maatilalla tehtiin viime vuonna sukupolvenvaihdos. Tila siirrettiin Jussin ja tämän sisarusten nimiin. Keväällä sisarukset päättävät, mitä maatilalla aletaan viljellä.
”Tyttäreni varmaankin saa perintönä ymmärryksen siitä, että on erilaisia ihmisiä, jotka tulevat erilaisista taustoista ja voivat asua erilaisissa ympäristöissä, oli se sitten maaseutua tai kaupunkia. Minun elämäni on voimakkaasti Helsingissä mutta myös Sonkajärvellä.” ●
Haastattelu on alun perin julkaistu Eevassa 2/2019.
