"Pling. Ystävien WhatsApp-ryhmä helähtää illalla.

”Mun elämä on ihan sairasta. Kuormitus on sitä tasoa, että en välitä enää mistään. Ilmastonmuutos, kasvissyönti, kaikki asiat, joista muut puhuu, on ihan absurdia settiä mulle. Erityislapsen vanhemmuudella ei ole mitään tekemistä ’tavallisen vanhemmuuden’ kanssa.”

Yksi parhaista ystävistäni on epätoivoisella tuulella, emmekä me muut osaa auttaa. Me ja lapsemme ovat saman ikäisiä, ja elämäntapamme, taustamme ja arvomme vastaavat toisiaan. Tunnemme toisemme suunnilleen läpi­kotaisin. Silti emme ymmärrä toistemme arjesta mitään.

Seuraa paljastus: äidit eivät muodosta homogeenistä salaseuraa. Vaikka luen, kuuntelen ja fanitan ansioituneita äitiyden analysoijia – Anu Silfverbergiä, Helmi Kekkosta, Koko Hubaraa tai Astrid Swania – ja tunnistan kunkin ajattelusta siivuja, olen vähintään yhtä usein pihalla. Noinko nuo tosiaan kokevat äitiyden?

Siksi on olennaista, että ystäväni naputtaa Whats­App-viestiinsä lainausmerkit ”tavallisen vanhemmuuden” ympärille. Mitään tavallista vanhemmuutta ei nimittäin ole olemassakaan. Kokemus on aina yksilöllinen.

Pelko pois: tämä ei tarkoita, että vanhemmuus olisi psykedeelinen suonsilmä, jonka imussa muuttuisi tyystin toiseksi. Vanhemmuus voimistaa tiettyjä piirteitä, mutta niin tekevät koiranpennut, parisuhteet ja työpaikatkin. Jos siis suoritat täydellistä vauvakulissia ja survot itkien surullisenkuuluisia luomusoseita, olit mitä luultavimmin suorittavaa sorttia jo aiemmin. (Äläkä huoli: ne vanhemmat, jotka ylikorostavat sitä, kuinka vauva ei muuttanut elämässä mitään, ovat ihan yhtä takakireitä.) Olet vanhempanakin yhä sinä. Se on yhtä aikaa lohdullista ja ahdistavaa.

Emmitkö vielä? Hiljennä Antti Rinteen ääni päässäsi, unohda synnytystalkoot (oksettava termi, joka löyhkää suurten ikäluokkien pelkotiloilta ja Handmaid’s Tale -tyyppiseltä hilkalta) ja meditoi tovi.

Tuntuuko siltä, että et tahdo jälkikasvua? Se on ihan fine. Jos mielesi muuttuu, sekin on ihan fine. Jos tykkäät silti lapsista, voit hakeutua tukiperheeksi, luoda merkittävän kiintymyssuhteen lapseen ja pitää hänestä huolta vaikka yhden viikonlopun kuussa. Vähemmän sitova tapa on hemmotella jonkun läheisen lapsi museoretkillä ja viinikumeilla.

Jos vihaat lapsia, mieti, vihaatko oikeastaan heidän vanhempiaan. Ja jos oikeasti vihaat lapsia, sekin on täysin laillista. Lapsettoman elämä ei ole vähemmän rikasta tai merkityksellistä kuin perheellisen.

Jos haluat lapsia, mutta aprikoit, onko hetki oikea, anna, kun kerron: on. Ajankohdan arvuuttelu kertoo, että olet jo pitkällä. Voit hankkia lapsen, vaikka olisit opintojesi alussa tai lopussa tai urasi kiihkeimmässä vaiheessa. Voit hankkia lapsen, vaikka olisit köyhä, nuori tai masentunut.

Aito lapsihaave ei ole kesytettävissä tai rationalisoitavissa. Jokainen hetki on yhtä oikea ja yhtä väärä. Tämän parempaa ei tule. Anna mennä."