Eron jälkeen Johannan kanssa kaksin jäänyt Seija Jätinvuori, 72:

Olen asunut tyttäreni Johannan kanssa samassa pihapiirissa kolmetoista vuotta. Eihän tästä mitään tulisi, jos emme tulisi toimeen. Me emme riitele, mutta saatamme kyllä joskus huutaa toisillemme, vaikka en minä sitä myönnä.

Ennemminkin vetäydymme koloihimme, jos tunnelma tiivistyy liikaa. Joskus on silti hyvä puhdistaa ilmaa ja sanoa suoraan. Usein höystämme sanomisia huumorilla.

Sukumme naisten vahvat ominaispiirteet tulevat äidiltäni Rauhalta. Hän oli kotoisin Pohjois-Pohjanmaalta Sievistä. Rauha-mammalta perimme hurtin huumorin, rehellisyyden ja työteliäisyyden. Hän oli luova ja idea­rikas ihminen, joka suunnitteli ja ompeli kaikkien meidän viiden lapsen vaatteet.

Jos äiti olisi saanut elää toisenlaisissa oloissa, ties mitä olisi syntynyt. Näen Johannassa paljon äitiäni.

Johanna syntyi vappuaattona Turussa Heidekenin synnytyssairaalassa. Nykymittapuulla olin nuori äiti, sillä täytin sinä vuonna kaksikymmentä. 1970-luvulla se oli kuitenkin tavallinen ikä tulla äidiksi. Sairaalaosastolla kätilö totesi vieressäni olevalle 25-vuotiaalle äidille, että tämä oli liian vanha ensisynnyttäjä.

Tykkäsin olla äitinä, vaikka minun kohdallani se tarkoitti sitä, että opiskelut jäivät. Mieheni ja minä erosimme, ja minusta tuli yksinhuoltaja. Kävin töissä, ja vanhempani hoitivat sillä aikaa Johannaa, se oli heidän toiveensa.

Elimme näin kahdeksisen vuotta, kunnes menin uusiin naimisiin. Johanna oli viidentoista, kun Julia-sisko syntyi ja kaksi vuotta myöhemmin vielä Jussi.

Jo lapsena Johanna piirsi ja maalasi koko ajan. Harmittaa, etten säästänyt hänen kouluajaltaan kuin joitain yksittäisiä töitä.

Kun Johanna oli lukiossa, hän sanoi äidilleni: jos en saa maalata, en halua tehdä mitään. Hirvitti, mitä Johannasta tulee. No, hyvä tuli.

Kun Johanna löysi itseään 25 vuotta vanhemman Reijon, mietin, mitä ihmettä tämä on. Sydämeni kuitenkin suli heti, kun tapasin Reijon.

Muistan elävästi, kun hän nousi kotipihassamme autosta kukkapuska kädessään. Kun Johanna oli ottamassa kukkia, Reijo antoikin ne minulle.

Olivian syntymä oli ihana asia. Se oli minulle yllätys, koska olin luullut, ettei Reijo halua enää lapsia. Hänellä oli jo neljä edellisestä liitostaan.

Olivia on ainoa lapsenlapseni ja siksikin aivan erityinen. Hän on vielä sellaisessa vaiheessa, ettei tiedä, mitä hänestä tulee isona. Olivialla on hyvä värisilmä ja samaa taiteellisuutta kuin Johannassa, mutta taiteilijaksi hän ei ilmeisesti halua. Hän on ehkä saanut katsoa sitä elämää vähän liian läheltä.

Joskus oikein toppuuttelen Johannaa, että pitäisi muistaa myös rauhoittua välillä. Sukumme perintöä on sekin, että rentoudummekin tekemällä, koska emme osaa olla jouten. Meillä kolmella on aina menossa jokin projekti, jota Johanna johtaa ja me Olivian kanssa toteutamme.

Eniten työtä teettää puutarha. Kun äitini oli jo vanha ja jaloistaan huono, hän istui täällä kukkamaan reunalla ja nyppi rikkaruohoja, koska jotain piti tehdä. Kun hän ei enää jaksanut tehdä edes sitä, hän lakkasi käymästä.

Suurin oppi, jonka kotoa sain, on rehellisyys. Rehellisyys maan perii on tukilauseeni ja toivon, että olen osannut siirtää sen eteenpäin.

Toivon että, minut muistetaan myös höpsönä ja hassuttelevana. Elämä ei saa olla niin kauhean vakavaa, siinä pitää olla leikkisyyttä mukana.”

***

Opiskeluaikana feministisen herätyksen saanut Johanna Oras, 52:

Naisen tärkein tehtävä on naida rikas mies, jotta voi itse keskittyä kotiin ja lapsiin. Se oli äidinäitini Rauhan elämänohje.

Mutta Rauha oli periaatteissaan ristiriitainen. Hän oli itse nainut rakkaudesta, ja vaikka pappa oli näennäisesti perheen pää, huushollia johti mamma. Rauha oli paitsi kotiäiti myös yrittäjä. Hänellä oli autotallissa karamellitehdas ja hän osti ja myi tavaraa huutokaupoissa. Opin häneltä kaupankäyntiä, kun myimme marjoja torilla.

Kasvoin mamman ja papan kanssa, kun äiti kävi töissä. Äiti työskenteli konttoristina ja oli aina huoliteltu. Rauha tuhahteli moiselle, vaikka oli itsekin esteetikko. Hän saattoi sanoa piikikkäästi äidille, että sä olet pelannu korttis huonosti, olisit pelannu paremmin.

Rauha oli muodokas kuin Willendorfin Venus. Hän laski leikkiä isoista rinnoistaan ja sanoi, että näkisittepä sukulaisnaisten rinnat, ne pitää heittää saunassa olan yli. Äiti ja minä olemme perineet samaa rintavuutta. Tyttäreni Olivia taas on atleettinen kuten isänsä.

Kun tulin lapsena koulusta, soitin äidille töihin, että teen nyt läksyt ja lähden kavereille. Äidillä oli niin valtava auktoriteetti, ettei tullut mieleenkään kapinoida.

Olin Olivialle tiukka ja vaativa äiti, koska yritin rakentaa samaa auktoriteettia kuin äidillä oli. Ei se onnistunut. Yhdessä asiassa halusin toimia toisin kuin äiti.

Suvussamme lapsia ei kehuttu, ettei vain ylpistytä ja kuvitella itsestä liikoja. Opin, että jalat on pidettävä tukevasti maassa ja jos menestystä tulee, ei pidä tuulettaa. Ei voi tietää, jos se menestys vaikka loppuu siihen.

Äiti ei ollut kiinnostunut koulumenestyksestäni eikä ollut puolestani kunnianhimoinen. Kerran aikuisena kysyin, olenko hänen mielestään edes hyvä työssäni, kun hän ei ollut antanut palautetta.

Minä olen kannustanut ja ollut Olivian puolesta kunnianhimoinen melkein naurettavuuteen asti.

Me elämme täällä kuin yhtenä perheenä, äiti hoitaa pyykit ja leipoo pullaa ja minä teen ruuan. Piha- ja puutarhahommia riittää kaikille ympäri vuoden.

Joskus minusta tuntuu kuin roolimme olisivat menneet nurinpäin, että minusta on tullut äidilleni äiti. Jos äiti on tuhlaillut, saatan sanoa hänelle Rauha-mamman sanoin: Sun täytyy olla vähän nuukempi.

Äiti ajattelee kuin Rauha-mamma, että mies on perheen pää, mutta minä en. Sain feministisen herätyksen opiskeluaikana ja aloin ajatella, että naiset ovat maailman valtiattaria. Olen siirtänyt ajattelua Olivialle antamalla hänelle luettavaksi feminististä kirjallisuutta.

Lapsuudessa opin, että ihmisen arvo mitataan hänen työteliäisyydessään. Olivian sukupolvi vieroksuu sitä, että työ olisi hyvän mittari. He ajattelevat, että liika työnteko uuvuttaa. Sen sijaan he arvostavat henkistä kasvua ja kantavat huolta maapallon tulevaisuudesta.

Olivia oli valtavan kiltti ja toimelias lapsi. Hän oli jo nuorena sosiaalisesti taitava ja menestyi koulussa. Kaikki huolet ja negatiiviset asiat hän kuitenkin peitteli pitkään.

Nykyään suhteemme on avoimempi, ja ehkä se vielä avautuu iän myötä lisää kuten äidillä ja minulla. En ole huolissani siitä, pärjääkö Olivia, vaan ennemmin siitä, olenko osannut päästää irti. Onko napanuora jo katkennut?

Sukumme naiset menevät läpi vaikka harmaan kiven. Olemme kärsimättömiä ja haluamme saada nopeasti näkyviä asioita aikaiseksi. Olivialla on eri tempo. Hän hioo viimeiseen asti, jotta lopputulos olisi täydellinen. Toivon, että olen osannut opettaa positiivisuutta ja sitä, että epätäydellinen riittää hyvin.”

***

Nuoruusvuosien jälkeen sukunsa kanssa lähentynyt Olivia Oras, 24:

Meidän suvussamme asiat sanotaan suoraan, meillä ei kierrellä ja kaarrella. Tiedän, että voin aina kääntyä äidin ja Seija-mamman puoleen ja saan apua.

Suhteeni mammaan muodostui hyvin läheiseksi jo lapsena. Myös äiti turvautuu mammaan yhä. Meillä kaikilla on luotto toistemme läsnäoloon.

Elämässäni on ollut monia hetkiä, joista en olisi selvinnyt ilman äitiä ja mammaa. Olen saanut heiltä lohdutusta, kun olen ollut vaikka todella surullinen jonkin katkenneen ihmissuhteen takia. Äiti ei surkuttele, hän osaa nostaa ja voimaannuttaa. Se on ihanaa ja tärkeää.

Sairastuin syömishäiriöön, kun olin yläasteella. Siitä on kauan ja se oli monimutkainen juttu. Äiti koetti tukea parhaansa mukaan, mutta se oli vaikeaa puutteellisen ymmärryksen vuoksi. Häntä ei voi siitä syyttää, koska vielä kymmenen vuotta sitten tietoa oli vaikea saada.

Olin vaikea teini ja nuori aikuinen. Tuo aika oli kipuilua ja oman identiteetin etsintää.

Meidän perhe­yhteisömme on aina ollut todella tiivis. Välillä tuntui sekavalta, kun en tiennyt, mitkä ovat minun omia halujani ja mielipiteitäni. Minulle oli hyvin tärkeää tehdä selväksi, että minä olen minä ja teen asiat niin kuin minä haluan. Otin etäisyyttä kaikkiin.

Nyt suhteemme on paljon aiempaa helpompi, kun olemme kaikki tasavertaisia aikuisia. Se tarkoittaa, että minut kohdataan kunnioittaen eikä koeteta muovata joksikin muuksi. Äiti osaa olla, että ahaa, tuollainen ihminen tyttärestäni on tullut, ja minä voin olla, että ahaa, äitini onkin tuollainen ihminen.

Uskon, että mamma ja äiti lukevat minua kuin avointa kirjaa. He ymmärtävät, että olen hyvin herkkä enkä yhtä ulospäinsuuntautunut kuin he. Olen aika valikoiva oman ulosantini kanssa.

Kaikki sanovat, että olemme äidin kanssa ihan toistemme näköisiä. Mutta kun me katsomme peiliin, emme näe toisissamme samaa näköä. Ehkä meillä on samoja ilmeitä ja eleitä, joista vaikutelma syntyy.

Pieni ärsyttävä piirre yhdistää sukumme naisia. Se on päsmäröinti. Olen jo tottunut siihen, että mitä vain teen, äiti ja mamma kurkkivat olkani yli ja sanovat, miten asia kannattaa tehdä. Teen samaa joskus, jos tiedän varmasti, miten se kannattaa tehdä. Olen silti heitä enemmän elä ja anna muiden elää -tyyppinen ihminen.

Ihailen äidin ja mamman sisukkuutta. Mammalla ei ollut helppoa, kun hän jäi äidin yksinhuoltajaksi.

Äidin sisukkuutta kuvastaa taas hänen koko uransa. Häntä on koetettu vähätellä ja leimata kauneutensa vuoksi bimboksi, mutta hän ei ole luovuttanut.

Ihailen myös sitä, että molemmat osaavat tarttua härkää sarvista. Minun täytyy saada suunnitella ja pohtia jokainen askel tarkkaan ennen kuin aloitan.

Suvultani olen oppinut yhteisöllisyyttä ja sen, että perheessä on voimaa. Se voima on yhdessä tekemistä ja vastavuoroisuutta. Kun välit ovat kunnossa, minulla on aina tukiverkko valmiina, jos sellaista tarvitsen.”

Juttu on alun perin julkaistu Kauneus ja Terveys -lehdessä 15-16/22.