”Kierreraput johtivat yläkerran aulaan. Juoksimme niitä pitkin parhaan ystäväni Meritan kanssa. Kuvittelimme, että joku jahtaa meitä rappusissa, ja aloimme leikillämme kirkua. Olimme 7-vuotiaita, ja pian leikkimme alkoi oikeastikin vähän pelottaa meitä. Päätimme juosta alakertaan vanhempiemme luokse.

Merita juoksi suoraan vanhempiensa syliin ja sai lohtua. Minäkin juoksin kohti isääni. Kun pääsin kohdalle, hän löi minua avokämmenellä kasvoihin.

Tunsin valtavaa häpeää ja hylkäämistä. Mutta meillä ei saanut pelätä. Siitä rangaistiin, kuten monesta muustakin asiasta.

Minulta ei puuttunut lapsuudessa mitään. Sain leluja, meillä oli iso koti ja olin aina siististi puettu ja ruokittu.

Väkivallan uhka oli kuitenkin koko ajan läsnä, sillä isäni käytös oli hyvin epävakaata. Ilmapiiri kotona oli arvaamaton ja räjähdysherkkä. Jos olimme syömässä ja isän ruuassa oli liian vähän suolaa, lautanen saattoi lentää seinään ja väkivalta alkaa.

Tuntui, että isä etsi syitä voidakseen riehua, ja hän löysikin niitä hyvin pienistä asioista.

Opin jo pienenä kuuntelemaan isän ääntä ja sitä, millä tavalla hän kutsui luokseen. Kun myöhästyin kotiintuloajasta viisi minuuttia, sain usean kuukauden kotiarestin, karkkipäivän perumisen ja kunnon selkäsaunan. Olin koko ajan varpaillani ja jännittynyt.

Väkivalta oli myös henkistä. Pelkäsin pienenä pimeää, ja kerran isä laittoi minut illalla sammuttamaan valot pihapiirissämme olevasta tallista. Muuten en pääsisi kaverin luokse yökylään.

Isä vakuutti, että koko perhe seuraa talon ovelta kun kuljen pihan poikki, joten minun ei tarvitsisi pelätä. Äitini, kaksi isoveljeäni ja pikkusiskoni tulivat isän kanssa seuraamaan kulkuani. Kun olin puolessa välissä, he menivät sisälle ja laittoivat oven kiinni. Jäin yksin pimeään.

Kuten väkivallalla on tapana, se paheni koko ajan. Lapsuudestani vahvimmin mieleeni ovat jääneet isäni kaksi viimeistä elinvuotta. Silloin tuntui, että asiat menivät koko ajan vain huonompaan suuntaan.

Minusta ne vuodet myös löivät leiman kaikkeen siihen, mitä perheessämme myöhemmin tapahtui.

Muistan edelleen, miltä savu haisi, kun seisoin katsomassa palaneen talomme raunioita. Olin yhdeksänvuotias, ja oloni oli epätodellinen. Tuolla me vielä eilen asuimme.

Olin edellisenä iltana ollut toisen veljeni kanssa limudiskossa, kun meitä oltiin tultu hakemaan. Isä oli yrittänyt itsemurhaa ja viety sairaalaan vatsahuuhteluun. Olimme menneet tuttavaperheen luokse yöksi.

Seuraavana aamuna tuli tieto, että isä oli lähtenyt luvatta sairaalasta. Hän oli mennyt kotiin ja polttanut talon ja sen mukana itsensä.

Ja sitten seisoin äitini ja sisarusteni kanssa katsomassa kotiamme, josta oli jäljellä enää kivijalka. Päällimmäinen ajatukseni oli, että nyt isä on päässyt lepoon. Hänen elämänsä oli näyttäytynyt minulle tuskaisena.

Tajusin jo silloin senkin, kuinka paljon me kaikki kärsimme väkivallan vuoksi. Vaikka isän kuolema järkytti minua, elämäni oli traumaattisempaa ennen sitä. Isän kuoltua kuvittelin, että nyt alamme elää pelotonta ja hyvää perhe-elämää.

Jonkin aikaa olikin rauhallista, mutta sitten vanhin veljeni alkoi oireilla pahaa oloaan. Hän teki ilkivaltaa, käytti päihteitä ja joutui ongelmiin. Joskus poliisit hakivat hänet rauhoittumaan. Isän kuoleman jälkeen myös taloudesta tuli tiukkaa. Etsin tarjouksia lehdistä ja yritin säästää perheelle rahaa.

Selvisin musiikin avulla. Siitä oli tullut minulle kannatteleva asia jo isän vielä eläessä. Kuuntelin musiikkia ja lauloin laulukirjasta kappaleita, joita äänitin c-kasetille. Haaveilin osallistuvani Tenavatähteen, ja harjoittelin sitä varten väli­tunneilla kaverini kanssa Rentun ruusua.

Kun menin yläasteelle, olin päättänyt määrätietoisesti tavoitella musiikillisia unelmiani. Minusta tuntui, että opettajat olivat kuitenkin jo päättäneet, etten perhetaustani vuoksi voi olla kunnollinen. Yksi heistä sanoi suoraan, että olet yhtä hullu kuin isäsi.

Masennuin pahasti ja aloin lintsata. Olin poissa koulusta kolmekin kuukautta kerrallaan, mutta kukaan ei soittanut siitä kotiin. Saatoin mennä kuitenkin koulun alueelle ja juoda alkoholia tyttöjen vessassa.

Vanhimman veljeni itsemurha oli isku vatsaan. Olin 16-vuotias, kun tulin kotiin koulusta ja ihmettelin, miten toinen veljeni oli niin vaisu. Hän tuli minua vastaan ja levitti kätensä jo valmiiksi, ikään kuin ottaakseen minut kiinni.

Kun hän kertoi, että veljemme on kuollut, en ensin voinut uskoa sitä. Sitten järkytys, viiltävä suru ja lyyhistyminen kietoutuivat toisiinsa.

Siitä alkoi tuuliajoni. Minusta tuntui, etten pystynyt olemaan olemassa missään.

Parin vuoden sekoilun jälkeen aloin seurustella veljeni ystävän kanssa, joka oli minulle tuttu lapsuudestani. Ehkä siksi tunsin olevani hänen kanssaan turvassa. Ajattelin, että tähän minä kiinnityn.

Suhteesta tuli jotain aivan muuta kuin turvallinen.

Ruokimme toistemme huonoja puolia ja toimme toistemme haavat esiin. Häiriköimme parisuhteemme turbulenssilla lähipiiriämmekin. Ikinä ei voinut tietää, mitä tapahtuu, kun tulemme paikalle. Siitä huolimatta olimme kahdeksan vuotta yhdessä.

Avioliiton aikana tapahtui ihaniakin asioita. Saimme kaksi lasta, aloin taas laulaa ja aloitin musiikkiopinnot.

Perustin bluesduon kaverini kanssa, vaikka jännitin laulamista yleisön edessä. Halu laulaa oli kuitenkin isompi. Silmät kiinni ja sydän auki sain laulaa ulos niitä tunteita, joita olin sisääni kätkenyt.

Eroni jälkeen tutustuin nykyiseen aviomieheeni Jussiin. Vaikka tulimme erilaisista taustoista ja olimme kuin yö ja päivä, ymmärsimme toisiamme. Hän antoi minulle turvaa, ja saatoin ensimmäistä kertaa keskittyä itseeni.

Sitä päivää en unohda koskaan. Olimme juuri muuttaneet lasten kanssa toiseen asuntoon, sillä kodistamme oli löytynyt hometta. Vanhin lapseni oli sairastunut homeesta, ja olimme olleet kaikki noroviruksessa.

Yritin siitä huolimatta hoitaa muuttoa loppuun. Olin tekemässä viikonlopun kauppaostoksia ja tulossa kaupasta ulos, kun mieheni seisoi minua vastassa. Hän näytti samalta kuin isoveljeni vuosia sitten, ja hän kertoi, että myös toinen veljeni on ottanut hengen itseltään.

Tätä hän ei voi tehdä meille. Se oli ensimmäinen ajatukseni. Olin luottanut siihen, vaikka veljeni oli puhunut aiemmin elämänsä päättämisestä.

Kohta puhelin soi. Vuokraisäntämme soitti, että hän olikin myynyt asunnon, johon olimme juuri muuttaneet. Meidän pitäisi etsiä jälleen uusi koti. Se oli minulle murtumispiste. Aloin huutaa puhelimeen suoraa huutoa. Tuntui, että enempää en kestä.

Jäin jumiin erilaisiin vaihtoehtoisiin skenaarioihin. Olin tehnyt samaa vanhemmankin veljeni kohdalla. Kävin koko ajan mielessäni läpi, mitä olisin voinut tehdä eri tavalla, jotta niin ei olisi käynyt. Olin veljeni kuolemasta vihainen, ja halusin löytää siihen syyllisen.

Sitten aloin nähdä öisin samaa unta: Näin veljeni väkijoukossa ja lähdin hänen peräänsä. Ihmettelin, että hän on elossa, mutta hän lähti aina juoksemaan minua karkuun.

Kerroin unesta mummilleni, ja hän sanoi, että ilmeisesti veli haluaa tulla jätetyksi rauhaan. Silloin ymmärsin, että minun pitää päästää irti.

Kurkkuani kiristi ja koko pääni oli kuin sumussa. Oloni oli epätodellinen enkä saanut kiinni opetettavasta asiasta. Yhtäkkiä laulaminen jopa sattui. Aivan kuin kehoni olisi yrittänyt estää minua laulamasta.

Kun jatkoin opintojani musiikkipedagogiksi veljeni kuoleman jälkeen, laulutunneilla alkoi tapahtua jotain kummallista. Se oli ensin pelottavaa, sillä en tajunnut, mitä minussa tapahtuu. Opettaja painosti jatkamaan laulamista, mutten pystynyt.

Nyt tiedän, että kyse oli traumataustani aiheuttamista dissosiaatiokohtauksista. Valtava halu miellyttää auktoriteettia ja pelko tehdä virheitä veivät minut suoraan takaisin lapsuuteeni.

Uskon lauluvaikeuksieni johtuneen osin siitäkin, että olin ajautunut koko ajan vain kauemmas siitä, kuka olen. Olin aloittanut pedagogiikan opinnot, vaikka ne eivät kiinnostaneet minua lainkaan. Se oli kaikkien mielestä järkevää, vaikka halusin laulajaksi.

Miellyttämisenhaluni vain paheni. Kun menimme Jussin kanssa naimisiin, hyväksytin hääsuunnitelmat jokaisella lähipiirissäni. En osannut päättää itse edes sitä, millaiset korvakorut haluan häämekon kanssa.

Viimein jäin sairaslomalle opinnoistani. Elämä oli väsyttänyt minut niin totaalisesti, etten vuoteen tehnyt muuta kuin makasin sohvalla. Otin korkeintaan 200 askelta päivän aikana.

Vaikka olin vuosien aikana käynyt terapiassa, en ollut koskaan päässyt tunnetasolla kiinni kokemuksiini. Ne olivat aina oireilleet epämääräisenä huonona olona, jota olin turruttanut alkoholilla, Netflixilla, syömisellä, seksillä ja erilaisilla dieeteillä.

Esimerkiksi kun 14-vuotiaana menin ensimmäisen kerran terapiaan, olin siellä kuin aikuinen. En uskaltanut sanoa, että minulla on paha olo, vaan minun oli pakko pitää itseni kasassa, koska en tullut kannatelluksi muualta. Isän kuoleman jälkeen otin kotona toisen aikuisen roolin äidin rinnalla.

Nyt ymmärrän, että lintsaaminen ja juominen koulun alueella oli huomionhakua. Yritin kertoa, ettei minulla ole kaikki hyvin.

Olen löytänyt vihdoin terapian, joka toimii. Psykomotorisessa pesso boyden -kehopsykoterapiassa olen saanut käsitellä traumojani ja samalla lauluäänen ongelmiani uudella tavalla.

Harjoittelen edelleen läsnä olemista itselleni. Meditoin, kirjoitan, laulan ja liikun luonnossa koirani kanssa. Olen vähentänyt merkittävästi pedagogin töitäni ja suuntaan nyt siihen, mihin olen aina halunnut: artistiksi.

Isoin harjoitukseni on kuitenkin opetella tunnistamaan, mitä tarvitsen, ja vielä antaakin se itselleni. Lapsuuteni on synnyttänyt minussa vahvaa ja monitasoista turvattomuutta. Onneksi minulla oli elämässäni mummi.

Äidin äitini oli perheemme kallio, joka eli pitkiäkin aikoja kanssamme. Myös kummitätini otti teini-iässä vastaan tuskaani. Vanhemmiltani en kuitenkaan koe saaneeni riittävästi turvaa, joten nyt harjoittelen olemaan itse itselleni vanhempi.

Minulle oli pitkään pyhä asia suojella äitiäni kaikelta pahalta mieleltä. Viime vuosina pintaan on kuitenkin tullut katkeruutta, kiukkua ja epäoikeudenmukaisuuden tunnetta.

Äiti on ottanut niitä hyvin vastaan, ja tiedän, että hän on tehnyt parhaansa lapsuudessani. Nykyään olemme ystäviä, vaikka suhteestamme tuskin koskaan tulee helppo.

Pikkusiskoni kanssa olemme läheisiä ja käyneet asioita läpi yhdessä. Minulle on tärkeää, että on olemassa joku, joka on kokenut saman kuin minä.

Miksi minä selvisin? Veljieni kuolemien jälkeen olen miettinyt sitä paljon. Tietynlainen uteliaisuus elämää kohtaan on varmaankin ollut pelastukseni. Lisäksi olen aina halunnut ymmärtää, mikä syy jonkun käytökselle on. Miksi ihmiset tekevät kuten tekevät?

En usko, että esimerkiksi isäni käytös johtui rakkauden puutteesta. Tiedän, että hän rakasti meitä. Olen antanut isälleni anteeksi asiat, jotka hän teki minulle.

Sen sijaan on ollut vaikeaa antaa anteeksi sitä, mihin hänen tekonsa johtivat. Menetin molemmat veljeni, koska he eivät selvinneet henkisesti lapsuudestamme.

Joku voisi ajatella, etten minäkään ole selvinnyt. En ole pystynyt elämään sellaista putkea, että yläasteen jälkeen kouluttaudutaan, mennään töihin ja tehdään uraa.

Polkuni on kuitenkin ollut tarkoituksenmukainen. Minun on pitänyt mennä harhaan, jotta olen saanut jälleen yhteyden omaan kehooni ja sisimpääni.

Uskon, että veljilleni itsemurha oli opittu malli. Siksi päätin jo kauan sitten, että kerron lapsilleni veljieni ja isäni kuolinsyyn vasta, kun he ovat aikuisia.

En halua lasteni normalisoivan ratkaisua. Lapseni ovat motivoineet minua jatkamaan elämää eteenpäin ja hakemaan apua itselleni. Minulle on todella tärkeää, että pystyn olemaan lapsilleni hyvä äiti.

Merkittävä hetki minulle oli, kun lakkasin sanomasta itselleni, että aina minulle käy näin. Olin todella vahvasti identifioitunut uhriksi. Kun järkyttävät tapahtumat vain seurasivat toisiaan, oli helppo takertua niihin. Aloin katkeroitua ja syytellä muita, mikä on minulle hyvin epätyypillistä.

Sitten oivalsin, että onhan minulle tapahtunut elämässä hyviäkin asioita. Isoja onnenpotkujakin. Olen itse vastuussa elämästäni, ja se vastuu on vapauttanut minua. Voin valita, mitä kohti haluan mennä.”

Juttu on julkaistu Trendissä 5/2022.