Maailman paras päätös vai suuri virhe? Janina Fryn, 48, ajatukset ovat heitelleet ääripäästä toiseen sen jälkeen, kun hän muutti perheensä kanssa Espoosta Tukholmaan elokuussa.

– Fiilikseni menevät vuoristorataa. Välillä elämä on ihanaa, välillä jotain ihan muuta. Uusi alkumme on vielä hyvin tuore ja toistaiseksi yhä jännitän ja toivon, että kaikki menee hyvin, Janina sanoo nyt, vajaat puoli vuotta muuton jälkeen.

Kun Janinan aviomies Mark Fry nimitettiin syksyllä Warner Music Nordicin presidentiksi ja hänen työpaikkansa vaihtui Helsingistä Tukholmaan, Janina ymmärsi, että tarjolla oli mahdollisuus hauskaan seikkailuun.

– Pitää uskaltaa hypätä ja luottaa omaan intuitioon – siihen, että tämä on meidän juttumme. Sitä paitsi Suomeen pääsee aina takaisin, jos jollekulle meistä tulee kauhea kriisi.

Kriiseistä Janinalla on jo kokemusta. 48 vuoden ikään mennessä hän on menettänyt molemmat vanhempansa ja sairastanut rintasyövän.

Nyt Janina asuu lintukodossa, kuten hän uusia kotikulmiaan kuvailee. Äppelviken on Tukholman rauhallinen ja idyllinen lähiö, jossa leipomot ja kirjakaupat luovat miljööseen pienen ruotsalaiskylän tunnelmaa. Janinan mielestä se muistuttaa Astrid Lindgrenin satuja. Toisaalta Tukholman ydinkeskusta on vain parin metropysäkin päässä.

Fryn perhe asuu nelikerroksisessa sata vuotta vanhassa kivitalossa vuokralla. Tärkeimmät huonekalut tulivat rekan kyydissä Tukholmaan, osa jäi varastoon Suomeen.

– Alkuun pakarani olivat tulessa, kun koko ajan piti ravata kerrosten väliä hakemassa tavaroita, jotka olivat hukassa. Toisaalta, kun talossa on monia eri sopukoita, jokaiselle on tarjolla myös omaa rauhaa – vaikka kokonainen oma kerros, jos ei jaksa katsella muita, Janita sanoo ja nauraa.

Fryn perheessä oli osattu odottaa Markin uutta työtehtävää jo jonkin aikaa – jopa silloin, kun pariskunta rakensi omakotitaloa Espooseen. Talo valmistui vain muutamaa kuukautta ennen Tukholmaan lähtöä, ja se vuokrattiin tutulle perheelle.

Fryn perhe ajattelee muuttaneensa Tukholmaan pysyvästi. Kaikille on haettu ruotsalaiset sosiaaliturvatunnukset, joita ilman vero- ja pankkiasiointi maan asukkaana on käytännössä mahdotonta.

Muuttoa piti pohtia erityisen tarkkaan perheen lasten kannalta.

– Oli suuri päätös nykäistä lapset irti vanhasta ja aloittaa uusi arki toisessa maassa. Toki se vaati kanttia myös meiltä aikuisilta.

Tärkeintä oli kuitenkin pysyä yhdessä. Jos Mark olisi ottanut pestin vastaan ja muu perhe olisi jäänyt Suomeen, yhteinen aika olisi jäänyt hyvin vähiin.

Janina iloitsee siitä, että 11-vuotias Brandon ja 14-vuotias Sophia ovat sopeutuneet erinomaisesti ruotsinsuomalaiseen kouluunsa ja saaneet uusia ystäviä. Jo Suomessa he kävivät koulua ruotsiksi, sillä se on Porvoossa varttuneen Janinan äidinkieli. Lisäksi lapset ovat puhuneet myös englantia lapsesta asti, sillä Mark on syntyjään Yhdysvaltain länsirannikolta.

Muutto merkitsi muutosta myös vanhempien työnjakoon.

– Olen ensimmäistä kertaa elämässäni tilanteessa, jossa minun pitää ottaa selvästi enemmän vastuuta käytännön asioista, kotiasioiden rullaamisesta ja lasten kuskailuista. Teen sen todella mielelläni.

19 yhteisen vuoden aikana Janina ja Mark ovat aina tukeneet toisiaan omien unelmien tavoittelussa. Nyt Markin työ on vaativaa, työpäivät ovat pitkiä ja hän matkustelee tiuhaan pohjoismaiden välillä, Janinalle taas on tärkeää, että hän voi toteuttaa itseään yrittäjänä. Hän tekee juontokeikkoja, kirjoittaa blogia ja työskentelee somevaikuttajana Instagramissa. Vuonna 2013 perustettu profiili ja sen lähes 25 000 seuraajaa hämmästyttävät häntä edelleen.

– Korona-aikana ryhdyin tekemään kaupallisia yhteistöitä somessa. En olisi ikinä uskonut, että huvin vuoksi perustettu Instagram-tili poikisi minulle elantoa.

Tänä syksynä Janina teki uuden aluevaltauksen ja ryhtyi edustamaan uudenlaista saunakiuasyritystä. Parhaillaan hän hakee kiukaille jälleenmyyjiä.

– Minun on saatava tehdä omia juttujani, perheen ehdoilla tietenkin. Hajoaisin, jos minulla ei olisi omia projektejani.

Janinan onnellisuus koostuu monesta osa-alueesta. Jos jokin niistä sakkaa, se heijastuu myös muualle.

– Tuolissa on oltava neljä jalkaa tai se keikkuu. Minun jalkani ovat työ, perhe, harrastukset ja ystävät.

Aina nämä asiat eivät ole pysyneet tasapainossa.

Kun Janina oli nelikymppinen, hänen elämässään alkoi hyvin vaikea ajanjakso. Molemmat vanhemmat menehtyivät: ensin isä keuhkosyöpään vuonna 2015 ja äiti rintasyöpään toukokuussa 2017.

Erityisesti läheisen ja rakkaan äidin menetys oli musertaa Janinan. Saattohoito porvoolaisessa sairaalassa oli Janinan mielestä ala-arvoista.

– Äidin tuskat olivat kovat, mutta kipulääkkeitä pihdattiin. Hoitajat valittivat, että äiti soitteli kelloa liian usein. He eivät jaksaneet kannella potilaita jatkuvasti vessaan.

Janina oli ollut äitinsä vierellä jo hyvän tovin odottamassa, että tämä pääsisi asioilleen, mutta kukaan ei ollut tullut.

– Muistan ikuisesti sen hetken pienen nuhjuisen huoneen oviaukossa. Silloin jotain hajosi sisälläni.

Kun äiti lopulta viiden vuoden sairastamisen jälkeen menehtyi, Janina kapinoi elämän epäreiluutta vastaan. Hän ajoi poliisin tutkaan hurjaa ylinopeutta, vaikka tiesi käytöksensä olevan vaarallista ja tyhmää.

– Tuntui kuin musta aukko olisi nielaissut minut. Taannuin kiukuttelevaksi teiniksi, joka uhmasi kaikkea. Elin kuin huomista ei olisi. Olin kuin vapaapudotuksessa.

Kun äidin kuolemasta oli kulunut puoli vuotta, Janinalta löydettiin rintasyövälle altistava BRCA2-geenivirhe ja rintasyövän alku. Se herätti hänet.

– Ajattelin, että olin aiheuttanut sairastumiseni holtittomalla käytökselläni. Mitä olinkaan tehnyt itselleni ja lapsilleni?

Janina parani syövästään leikkauksen avulla eikä tarvinnut sytostaatti- tai sädehoitoja. Koska BRCA2-geenivirhettä kantavilla riski sairastua rintasyöpään on 60–80 prosenttia, hänelle tehtiin rintarauhasten poistoleikkaus ja rekonstruktio vuonna 2018. Hän käy vuosittain jälkikontrolleissa.

– Tietysti sairauden uusiutuminen pelottaa, olenhan saanut huomata, miten hauras elämä on. Toisaalta se on saanut minut nauttimaan jokaisesta hetkestä entistä vahvemmin.

Kaiken surun ja sairauden jälkeen Janina tiesi tarvitsevansa apua. Yhteys omaan itseen oli pahasti kadoksissa. Toivuttuaan omasta sairaudestaan hän hakeutui vuonna 2018 ystävänsä suosituksesta keskustelemaan mindfulnessiin erikoistuneen vuorovaikutusasiantuntijan kanssa.

Pitkien keskusteluiden aikana Janina ymmärsi, että hänellä oli tapana hylätä itsensä liian herkästi ja asettaa muiden tarpeet etusijalle.

– En osannut raivata itselleni omaa aikaa vaan olin aina muiden käytettävissä silloin, kun joku minua tarvitsi.

Pysähtyminen tuntui vaikealta. Janina ryhtyi opettelemaan läsnäoloa tässä hetkessä keho- ja mielikuvaharjoitteiden avulla.

– Jos meressä uidessaan ei ole hereillä ja läsnä, aallot läiskähtävät kasvoille. Jos pystyy olemaan läsnä, aaltojen mukana voi elää ihan eri tavalla ja ottaa ne vastaan, pää pinnalla. Nyt ajattelen, että jos yhteys itseeni herpaantuu, joudun aaltojen mäiskimäksi.

Janina muistuttaa, että pelkät sanat ”ole läsnä” ovat usein ilmaa. Aitoon läsnäoloon tarvitaan pitkäjänteistä harjoittelua.

– Tunnen väreilyn, joka minussa on. Se on eräänlaista kehoyhteyden meditaatiota, joka lisää myötätuntoa ja armollisuutta itseäni kohtaan.

Kun molemmat vanhemmat kuolevat, monet lapsuuden muistot jäävät elämään vain omaan mieleen.

– Se on identiteettikriisi, joka yhdistyy suruun ainutlaatuisella ja kamalalla tavalla.

Vuodet ovat tasoittaneet Janinan surua, mutta erityisesti perheen merkkipäivien ja juhlapyhien aikaan se muistuttaa itsestään. Ja vaikka alku uudessa kotimaassa on sujunut hyvin, epävarmuus valtaa edelleen välillä Janinan mielen.

– Kaiken kokemani jälkeen olen superherkkä. Välillä kaipaan entisiä rutiinejani. Nyt kaikki rakennuspalikat pitää koota alusta asti uudelleen.

Erityisesti hän ikävöi vanhoja lenkkireittejä Mellstenin rannassa, asioimista tutuissa kaupoissa ja palveluissa. Haukilahdessa sijaitseva ranta oli Janinalle henkinen sielunmaisema. Siellä hän kävi uimassa lähes päivittäin vuoden ympäri.

– Hakeuduin rantaan katselemaan horisonttia aina, kun kaipasin omaa aikaa. Se oli pelastusrenkaani. Siellä tankkasin voimaa ja tunsin itseni kokonaiseksi.

Uusi hyvänolon keidas on löytynyt Mälaren-järven rannalta. Siellä Janina pulahtaa uimaan päivittäin.

– Kylmä vesi häivyttää minusta kaiken ylikuumenemisen. Tuntuu kuin kaikki huolet valuisivat pois.

Huoliteltuja, raikkaita, kauniita ja lähes rypyttömiä. Syksyn aikana Janina on hämmästellyt tukholmalaisten naisten kauneutta moneen kertaan.

– Täällä ollessani olen huomannut, etten ole enää yhtä freesi kuin kolmekymppisenä. Olen kohta viisikymppinen akka.

Tukholmassa kaikenlaiset nuorentavat kasvohoidot ovat hyvin suosittuja. Vaikka Janina rakastaa kauneudenhoitoa, hän ei suostuisi kivuliaisiin toimenpiteisiin ulkonäkönsä vuoksi.

– Olen se, mikä olen, juuri tämän ikäinen nainen. Vanheneminen on seikkailu ja kaikki merkit kasvoissani ja kropassani ovat osa tarinaa, jota kannan mukanani. En halua pyyhkiä niitä pois.

Sama pätee mielen hyvinvointiin. Janina uskaltaa sanoa olevansa tänä päivänä vilpittömästi onnellinen – erityisesti siitä, että hän jatkoi elämäänsä eikä musertunut koettelemusten alle.

– Nousin vastuuseen omasta hyvinvoinnistani. Olisin voinut luovuttaa ja jämähtää suruun, kun elämä koetteli kaikkein rajuimmin. Sen sijaan löysin sisältäni rohkeuden, kun opin pysähtymään ja kuuntelemaan sydäntäni.

Hiljalleen uudet ympyrät ovat alkaneet voittaa Janinan sydäntä puolelleen.

– Vaatii suurta rohkeutta päästää irti vanhoista rutiineista ja tavoista. Uusi alku on mahdollista vain, jos on valmis jatkamaan eteenpäin.

Janina uskoo, että irtautuminen vanhasta oli oikea ratkaisu, vaikka totuttelu erilaiseen elämään vie vielä oman aikansa.