Ensin muuttuivat aamurutiinit. Kun Irja Askola jäi reilu eläkkeelle piispanvirastaan, hän ei enää aloittanut päivää sukeltamalla sähköpostien viidakkoon.
Sen sijaan Irja pakkasi laukkuunsa pyyheliinan ja uimapuvun ja käveli puolen kilometrin päässä kodistaan sijaitsevaan merikylpylään.
Lämmin vesi rentoutti lihakset ja herätti lempeästi aamuun, kun Irja kauhoi allasta pitkin rauhallisin vedoin. Ympärillä oli toinen todellisuus: puolijuoksua töihin kiiruhtavat helsinkiläiset sekä mukulakivillä kolisteleva autojen letka, jota Irja huomasi yhtäkkiä seuraavansa sivusta täysin irrallisena.
”Ensimmäisinä viikkoina tunsin valtavaa helpotusta. Aivan kuin harteiltani olisi lähtenyt vuosien painolasti. Oli ihmeellistä herätä uuteen päivään ilman minuuttiaikataulua ja täyteen pakattua kalenteria. Olin vapaa tekemään mitä halusin”, Irja muistaa.
Uintiharjoittelusta on muodostunut tapa, jonka jälkeen Irja Askola käy syömässä aamupuuron Helsingin Kauppatorilla. Siellä kaupunkilaiset tulevat usein tervehtimään entistä piispaa ja kyselevät, miltä elämä eläkeläisenä on maistunut.
Hyvältä, Irja on saattanut vastata, vaikka sisimmässään hän ei ole ollut aina varma. Pelkästään käytännön arki on vaatinut totuttelua. Enää hän ei voi huutaa työkaveria apuun, kun tietokone jumittuu tai tulostin ei toimi.
”Kerran hermostuin, kun en meinannut saada vaihdettua pölypussia imuriin. Sitten astianpesukoneeni meni rikki ja luulin, että sekin on minun vikani. Päättelin, että olen vain niin tomppeli, etten osaa tehdä enää mitään”, Irja sanoo ja naurahtaa. Hän ymmärtää kyllä, että monesta tämän luokan avuttomuus tuntuu omituiselta.
”Niin siinä käy, kun on elänyt työssään arkea, jossa apuna on ollut koko ajan joukko ihmisiä ja sen vuoksi tietyt osaamisalueet ovat jääneet käyttämättä. Piispan työ oli niin aikataulutettua, että ajankäytön hallinnoiminen olisi ollut mahdotonta ilman sihteeriä.”
Rajat pitää olla
Kalenteri olisi täyttynyt äkkiä eläkkeelläkin, ellei Irja olisi pitänyt kiinni rajoistaan. Viran myötä hän luopui monista luottamustehtävistään ja kieltäytyi toistuvasti uusista toimenkuvista.
”Olen luonteeltani juuri sellainen kympin tyttö, että jos olisin lähtenyt mukaan kaikkeen, olisin äkkiä löytänyt itseni stressaantuneena suorittamasta lupaamiani tehtäviä. Samalla olisin vain paennut tätä luopumisen prosessia, joka olisi ollut kuitenkin väistämättä edessä.”
Irja sanoo suoraan, että eläkkeelle jäämisen aiheuttama tunnemyrsky on yllättänyt. Alkuviikkojen huumaavaa vapauden tunnetta seurasi hämmennys, jonka kanssa hän on painiskellut koko kuluneen vuoden.
Uintireissujen jälkeen Irja on löytänyt itsensä kerta toisensa jälkeen olohuoneen sohvannurkasta mietiskelemästä. Päällimmäisenä sydämessä on ollut tyhjyys.
”Minun on ollut hirveän vaikea mieltää itseni eläkeläiseksi. En ole ylipäätään osannut määritellä, kuka oikein olen ja mikä tehtäväni nyt on. Se on aiheuttanut eräänlaisen identiteettikriisin”, Irja tunnustaa.
Alkuvuodesta hän huomasi olevansa myös poikkeuksellisen väsynyt. Tiukkaan päivärytmiin tottunut nainen poti huonoa omaatuntoa, jos hän ei saanut mielestään tarpeeksi aikaiseksi. Päivät tuntuivat valuvan ohi.
”En ollut varautunut siihen, että eläkkeelle jäätyäni jotenkin lamaannun. Olin etukäteen suunnitellut, kuinka aloitan uusia harrastuksia ja käyn nauttimassa yliopistonluennoista. Mikään niistä ei toteutunut. Minun oli vaikea hyväksyä sitä, etten yhtäkkiä ollutkaan energinen ja aikaansaava.”
Kun Irja ihmetteli lääkärissä väsymystään ja alakuloaan, ammattilainen lohdutti, että oireet ovat tyypillisiä monelle eläkeläiselle. Pitkästä urasta luopuminen on omanlaisensa surutyö, jonka käsittelemiseen voi mennä vuosikin.
”Ensin olin kauhuissani, en voi istua vuotta tätä miettimässä. Sitten ymmärsin, ettei prosessia voi nopeuttaa. Muutos on valtava. Olin ollut 23-vuotiaasta asti töissä keskeytyksettä, sillä perheettömänä minulle ei ollut tullut väliin edes äitiysvapaita.”
Ensimmäinen naispiispa
Luterilaiselle kirkolle ja koko yhteiskunnalle Irja Askolan merkitys on ollut valtava. Kun hänet vuonna 2010 nimitettiin virkaansa Helsingin hiippakuntaan, Irja jäi samalla historiankirjoihin Suomen ensimmäisenä naispiispana. Alusta saakka hän on halunnut puheillaan ja teoillaan lisätä tasa-arvoa ja suvaitsevaisuutta.
Piispanvaaliin lähteminen ei silti ollut itsestäänselvyys.
”Kaksi viikkoa mietin ihan kippurassa ehdokkaaksi suostumista. Aamuseitsemältä saatoin olla sitä mieltä, että ilman muuta lähden. Kymmenen minuutin päästä ajattelin, etten missään nimessä. Kun sitten tein päätökseni, tiesin, että ratkaisu tulee muuttamaan elämäni, hävisin tai voitin.”
Irja oli oikeassa. Valintansa jälkeen hän sai suomalaisten varauksettoman tuen ja työn alettua lukuisia tunnustuksia. Myös Eevan lukijat halusivat kiittää Irjaa äänestämällä hänet Vuoden Eevaksi vuonna 2011.
”Muistan vieläkin, kuinka huikealta tuo tunnustus silloin tuntui. Se oli niin konkreettinen tuki työlleni ja ylipäätään naisten asemalle.”
Seitsemän vuoden virkaansa Irja kutsuu politiikan cum laudeksi, tosielämän tutkinnoksi, jonka aikana hän oppi paljon suomalaisesta yhteiskuntarakenteesta.
”Yhtenä päivänä saatoin olla tapaamassa valtiohallinnon edustajia ja toisena vanhuksia, jotka eivät olleet päässeet hissittömästä kodistaan ulos viiteen vuoteen. Kaikki nämä kohtaamiset opettivat suhteellisuudentajua.”
Alkuvuosina Irjan oli vaikea ymmärtää, että myös hänestä oli tullut ryminällä julkisuuden henkilö, jonka toimia seurattiin.
”Muistan, kun olin ensimmäistä kertaa linnanjuhlissa ja ovet kättelyjonoon avattiin. Ensimmäinen ajatukseni oli, että onpa täällä paljon julkkiksia. Sitten havahduin, että minähän taidan itsekin kuulua heihin”, Irja tuumaa ja nauraa.
”Jouduin työssäni usein tilanteisiin, joissa käväisi mielessä, että mitä ihmettä mie pieni karjalaistyttö täällä teen.”
Kritiikkiä ja konflikteja
Työssään Irja Askola kohtasi myös kritiikkiä. Kun hän siunasi vuonna 2013 lähetystyöhön lähtevän miesparin, samaa sukupuolta olevien liittoja vastustaneet uhkasivat erota kirkosta.
Vuosien aikana Irja on vastaanottanut myös uhkauksia ja vihapostia puolustaessaan turvapaikanhakijoiden oikeuksia.
Toisinaan arvostelua on tullut myös kirkon sisältä.
”Konfliktit kuuluvat tämän tason virkaan, sille ei voi mitään. Päätin jo alussa, etten aio jäädä märehtimään ikäviä tikareita, joita sain selkääni. Keskityin myönteisiin asioihin ja nielaisin negatiiviset kommentit.”
Eläkkeelle jäätyään Irja huomasi, että ikävät kokemukset eivät olleetkaan unohtuneet. Hän alkoi nähdä painajaisia vuosien takaisista muistoista. Yksittäiset ilkeät sanat ja teot pulpahtivat pintaan yksi kerrallaan.
”Tuntui kuin sisälläni olisi auennut Pandoran lipas, josta kaikki möykyt räjähtelivät ilotulitusrakettien lailla. Aluksi se tuntui todella uuvuttavalta, mutta kun keskustelin kokemuksistani lääkärin ja ystävieni kanssa, alkoi hiljalleen helpottaa.”
Nyt Irja sanoo vihdoin päästäneensä irti vanhoista vastoinkäymisistä. Ikävät tikarit ovat siisteissä paketeissaan muistojen arkistossa, eikä niihin enää tarvitse kajota.
”Vaarallisempaa olisi ollut, jos olisin jättänyt kaiken kokemani käsittelemättä. Jonain päivänä olisin joutunut kohtaamaan tämän kaiken joka tapauksessa”, hän arvelee.
Rohkeat valinnat
Oman työuran tutkailu etäisyyden päästä on ollut mielenkiintoista. Kiitollisuutta Irja tuntee erityisesti niistä ratkaisuista, jotka ovat vaatineet eniten rohkeutta. Sellainen oli kymmenen vuoden mittaiseksi venähtänyt tehtävä Euroopan kirkkojen konferenssissa Genevessä, jonka johtoryhmässä Irja Askola oli ainoa pohjoismaalainen, luterilainen ja nainen.
”Kansainvälisissä tehtävissä opin, kuinka tärkeä on kuunnella erilaisia näkökulmia. Nuorempana minäkin kuvittelin välillä tietäväni kaikesta kaiken. Iän myötä olen oppinut, että ihminen, joka hyväksyy keskeneräisyytensä, on mukava työkaveri, kumppani ja ystävä.”
Kun Irjalta kysyy, mitä hän ei kaipaa työelämästä, vastaus tulee empimättä.
”Kokouksia. Olen vasta nyt ymmärtänyt, että olen istunut palavereissa aivan liikaa. Olisin voinut senkin ajan käyttää paljon hyödyllisemmin vaikka ihmisten kohtaamiseen.”
Hieman ennen joulua 2018, Irja Askola sai kuulla lauseen, joka havahdutti hänet monella tapaa.
”Sisareni tytär kysyi, että saisivatko he tulla aatoksi minun luokseni, kun emme ole koskaan viettäneet joulua yhdessä. Niinpä valmistin ensi kertaa perinteisen joulun herkkuineen seitsemälle hengelle.”
Irja myöntää nauttineensa sukujuhlasta. Aiemmin joulut kuluivat häneltä työnteossa.
Vasta eläkkeelle jäätyään Irja on ymmärtänyt, kuinka kiinni hän oli virassaan kaikki vuodet. Lähimpien ystävien kanssa vietetty aika oli jäänyt vähiin.
”Toki yksinäisyyttä aiheutti sekin, että työhöni kuului paljon salassapitoon kuuluvia asioita. Minun piti luottaa omaan arviointikykyyni ja tehdä päätöksiä sen varassa. Hyvä puoli oli, että se kasvatti itseluottamusta.”
Voimaa Irja kertoo hakeneensa kirjoja lukemalla ja runoja kirjoittamalla. Hän on julkaissut kaikkiaan seitsemän runokirjaa.
”Yksinäisimpinä hetkinä olen kommunikoinut runojen kanssa. Minulle ne ovat kuin hengittämistä, pikavierailu sieluun ja tunteisiin.”
Henkireikiä
Kirjoittamisesta ja lukemisesta Irja nautti jo lapsena. Eniten hän samastui Astrid Lindgrenin tarinoihin, joissa näkyi myös elämän rosoisempi puoli.
Kipukohtia löytyi Lappeenrannassa varttuneen Irjankin kotoa, jossa sodan käynyt isä haki usein lohtua alkoholista.
”Kodissamme ja suvussamme oli vaikenemisen ilmapiiri. Isän alkoholismista ei juuri puhuttu. Ehkä juuri sen vuoksi minusta tuli sanojen rakastaja. Halusin murtaa sen mykkyyden kirjoittamalla.”
Vaikeuksista huolimatta Irjalla oli isän kanssa lämmin ja läheinen suhde. Isä lämmitti Irjalle iltaisin maitoa ja otti pientä tytärtä aina kädestä ulkona kulkiessa.
Isä kutsui Irjaa Iriksi. Myöhemmin perhe täydentyi vielä toisella tyttärellä: Irjasta tuli isosisko.
”Isä ei ollut koskaan humalassa aggressiivinen, mutta toki hänen sairautensa lisäsi äidin taakkaa. Isän kuollessa sydänkohtaukseen 58-vuotiaana olin vasta kahdeksanvuotias. Jotenkin sisäisesti silloin tiesin, että minun on otettava isosiskona enemmän vastuuta. Se on ollut elämässäni sekä siunaus että taakka.”
Kun Irja vihittiin Helsingin piispaksi, hän toivoi, että myös isä olisi ollut paikalla näkemässä.
”Tiedän, että isi olisi ollut ylpeä pikku Iristään. Ja ehkä hän siellä mukana olikin.”
Irjasta ei koskaan tullut äitiä. Hän sanoo olevansa asian kanssa sinut mutta myöntää, että elämässä on ollut hetkiä, jolloin hän on kaivannut kumppania tai jonkinlaista yhteisöä rinnalleen.
”Joskus yksinäisten virkavuosien aikana mietin, että olisi ollut kiva, jos kotona olisi ollut joku, jonka kanssa olisin voinut lähteä vaikka sauvakävelylle”, hän pohtii.
Toisaalta Irja myöntää viettäneensä aktiivista ja sosiaalista elämää ilman parisuhdettakin. Ehkä työurasta olisi perheellisenä tullut toisenlainen.
Irjasta on välillä hauska leikitellä ajatuksella, kuinka elämä olisi mennyt, jos hän olisi päätynyt lapsuuden toiveammattiin, Lappeenrannassa sijaitsevan kemikaliokaupan myyjäksi.
”Muistan, kuinka aina ihailin tuota kerrostalomme alakerrassa olevaa kauppaa. Siellä tuoksui niin hyvältä ja näytti kauniilta.”
Elämä kuljetti Irjan kuitenkin lopulta Helsinkiin, joka tuntuu tällä hetkellä eniten kodilta. Olohuoneen päätyikkunasta näkyvät kultakupolinen Uspenskin katedraali ja Katajanokan sataman laivat. Kauneimmillaan näkymä on iltaisin, kun kaupungin tuhannet valot syttyvät.
”Tiedostan sen, että minulla on elämää paljon vähemmän edessä kuin takana. Ehkä sekin on saanut pohtimaan, kuinka haluaisin tämän jäljellä olevan ajan käyttää.”
Yhden uuden intohimon Irja onkin jo löytänyt. Hän käy kerran viikossa naapurikorttelin päiväkodissa leikkimässä lasten kanssa ja lukemassa näille satuja.
”Toivon, että se pieni hetki on heille yhtä tärkeä kuin se on minulle. Olen nauttinut siitä sydämestäni. On ollut ihana tutustua lapsiin ja päiväkodin henkilökuntaan, joka tekee uskomattoman arvokasta työtä.”
Irja kokee olevansa uuden polun alussa. Siihen, minne reitti vie, vaikuttaa eniten oma suhtautuminen. Tunnetta sanoittaa Irjan vuosia sitten kirjoittama runo:
Tultaessa tienristeykseen
joku kauhistuu
tieni näyttää päättyvän
toinen havahtuu
sydämestään ilahtuu
maisemat avartuvat
voin valita. ●
Haastattelu on julkaistu Eevassa 12/2018. Nettiversiota on muokattu.
