”YHTÄKKIÄ minulle tuli outo olo. Tuntui, kuin olisi laitettu päälle automaattinen, kokonaisvaltainen elokuva. Tunteet, ajatukset ja kuvat näkyivät kuin filminä, jonka näin ja koin itse samaan aikaan. Tapahtumat tuntuivat aiemmin koetulta, mutten ollut kiinni hetkessä.

Se oli todella pelottavaa.

Seuraava muistikuvani on ambulanssista. Olin harhainen ja pelokas. Ajattelin, että ensihoitaja luulee minun olevan huumausaineiden alaisena.

Apua, niiden mielestä olen aiheuttanut onnettomuuden tahallani! Mitä jos minua syytetään jostain? Näytä vahvalta, tsemppaa, näytä ettei ole mitään hätää, hoin itselleni.

Minä olin ambulanssissa ja autoni keskellä isoa risteystä, törmänneenä päin liikenteenjakajaa.

OLI 15. SYYSKUUTA vuonna 2020, mieheni kolmekymmenvuotispäivä. Olin menossa ehkä yhtiökumppanini Ronja Rossin kanssa johonkin työpalaveriin tai nauhoittamaan podcast-jaksoa, en muista tarkkaan. Onneksi 1,5- ja 4-vuotiaat lapseni eivät olleet kyydissä.

Elämäni oli tuolloin taitekohdassa. Olin hoitanut lapsia kotona ja opiskellut ammattikorkeakoulussa viittomakielen tulkiksi. En ollut halunnut hakea tulkin töitä jatkuvien ilta- ja viikonlopputöiden takia. Myöskään palaaminen matalapalkkaiseen parturi-kampaajan työhön ei ollut houkutellut. Siksi olin perustanut kotisiivousyrityksen.

Halusin vaikuttaa enemmän tulotasooni, ja oma yritys tuntui hyvältä väylältä siihen. Lisäksi tein kollegoideni Ronjan ja Ida Stepanow-Heiniön kanssa talousaiheista Syö nuku säästä -podcastia. Epävarmuutta toi kuitenkin saman vuoden keväällä alkanut koronapandemia.

Päiväni olivat täysiä, lapset valvottivat, ja välillä olin tosi väsynyt. Olinkin saanut jo jonkin aikaa eräänlaisia poissaolokohtauksia: välillä minulle tuli outo olo, joka kuitenkin meni ohi muutamassa minuutissa. En ollut osannut kuvailla niitä kenellekään, ja niitä tuli epäsäännöllisesti.

Ajattelin aina, että ehkä olo liittyy migreenitaipumukseeni. Minulla oli ollut jo pitkään kovia aurallisia migreenikohtauksia, jolloin näin sahalaitaa ja kasvoni puutuivat. Varsinkin nuorena niihin liittyi myös voimakasta oksentamista.

Elämäni oli kuitenkin niin kiireistä, etten voinut pysähtyä.

Lue myös: Pitkään ylikierroksilla käynyt Saana Ström: "Luulin, että kuolen sydänkohtaukseen"

SEURAAVAT asiat olen kuullut silminnäkijöiltä:

Olin saanut poissaolokohtauksen autoni ratissa ja mennyt lopulta tiedottomaan tilaan. Sen seurauksena ajoin päin liikenteenjakajaa Porvoon keskustassa, Sibeliuksenbulevardilla, joka on vilkasliikenteinen katu.

Vauhtini oli hidastunut reilusti, enkä törmännyt liikenteenjakajaan kovaa. Minut oli löydetty makaamasta sivuttain penkeiltä, pää pelkääjänpuolen paikalla.

Kello oli puoli viisi iltapäivällä, joten liikkeellä oli paljon ihmisiä – onneksi. Sain nopeasti apua, kun joku soitti ambulanssin.

Ensihoitajat olivat taluttaneet minut ambulanssiin, mutta siitäkään en muista mitään. Muistikuvia minulla on vasta ambulanssista.

Ensihoitaja kysyi, haluaisinko soittaa jollekin, ja sanoin soittavani Ronjalle. Kerroin Ronjalle, että olen ambulanssissa ja käyn nyt nopeasti päivystyksessä, mutta lähden sitten nopeasti ajamaan tapaamiseemme.

’Ei vaan sinä menet nyt päivystykseen ja otat rauhassa, minä soitan miehellesi’, Ronja sanoi.

En ymmärtänyt, kaikki tuntui sekavalta. Tämähän on vain nopea pikku keissi!

PÄIVYSTYKSESSÄ minulle tehtiin testejä, otettiin aivokuvat ja seurattiin yleisvointiani. Aivosähkökäyrä, verikokeita, neurologin tutkimuksia. Olin sekava, väsynyt ja päätäni särki.

’Täällä on löydös’, lääkäri sanoi. Keski­aivoistani oli löytynyt kysta.

Olin sokissa. Halusin vain selvitä tilanteesta, asia kerrallaan. Kontrollini oli täydellinen, enkä itkenyt. En voi nyt romahtaa, ajattelin. Elämäntilanteeni on sellainen, etten voi. Minut valtasi epätoivo.

Samalla kaikki tuntui epätodelliselta, ja kielsin kaiken: tämä ei voi tapahtua minulle. Miten minä, kolmekymppinen kahden pienen lapsen äiti, voin olla äkkiarvaamatta sekavana päivystyksessä, kysta kehossani alueella, johon ei voida koskea millään tavalla?

SEURASI epävarmuuden kuukausia.

Koska kohtaukselleni ei tiedetty syytä, tutkimukset jatkuivat. Epätietoisuus oli lamauttavaa. Minua ahdisti ja pelotti, enkä saanut nukuttua. Muistissani on paljon aukkoja siltä ajalta.

Kysta paljastui onneksi hyvälaatuiseksi ja vain sivulöydökseksi – se ei selittänyt kohtaustani.

Enimmäkseen käyttäydyin mekaanisesti ja tukahdutin tunteeni. Huolehdin arjen sujumisesta, ja yritin luoda itselleni päivään vain rutiineja. Pelkäsin, että jos nyt jään tuleen makaamaan, en pääse enää sieltä ylös. Oli vaikea sanoittaa ajatuksiani ja tunteitani muille. Onneksi läheiset pysyivät ympärilläni. Tunsin, että minua kannatellaan.

Yritimme pitää arjen normaalina: lapset kävivät päiväkodissa, mies töissä, minä lepäsin kotona. En halunnut antaa pelolle valtaa, mutta pelkäsin lähteä yksin ulos. Mitä jos saisin uuden kohtauksen metsässä, eikä kukaan löytäisi minua? Pelkäsin myös jäädä yksin lasten kanssa.

Aika oli vaativaa ja raskasta koko perheelle. Oli sokki myös miehelleni nähdä minut niin erilaisena. Ja koska olin pois pelistä, hänen piti ottaa enemmän vastuuta lapsista. Vaikka vanhemmuutemme oli aina ollut tasavertainen, minulla oli ollut oma roolini äitinä, ja nyt en pystynyt siihen.

LOPPUVUODESTA 2020 sain diagnoosin: epilepsia.

Yksi sadasta sairastuu epilepsiaan, joka on aivojen toiminnan häiriötila. Minun ikäryhmässäni on siis 55 000 sairastunutta. Kun sain diagnoosin, hämmennyin näistä luvuista. Ne ovat isoja, mutta asiasta ei puhuta juurikaan. Jokaisen sairaus on erilainen ja vaikuttaa arkeen eri tavoin. Sairaus on yleinen mutta näkymätön.

Vasta diagnoosin saaminen auttoi ymmärtämään tilanteeni ja reagoimaan siihen: olen sairas.

Alkuajat diagnoosin saamisen jälkeen olivat vaikeita. Olen kova itkemään, joten itkin ja itkin ja itkin – se oli stressinpurkukeinoni.

Nukuin huonosti jo pelkästään stressin takia, mutta nyt myös epilepsiaan määrätty lääkitys vaikeutti nukkumista. Unenpuute taas mustensi maailmaa entisestään.

Yritin selvitä päivä kerrallaan. Punnitsin asioita rauhassa, ensin menemällä omaan kotelooni. Sisäänpäin kääntyminen oli minun tapani selvitä.

Luin paljon kirjoja. Olen aina tykännyt hakeutua tieteen pariin, joten luin neurologiaa. Olen aina ollut myös kiinnostunut itseni kehittämisestä ja hengellisyydestä, joten luin esimerkiksi Joe Dispenzan kirjoja ja kuuntelin hänen podcastiaan ja yritin saada kiinni holistisen ja kliinisen puolen yhtymäkohdista: siitä, mikä on kehon ja mielen yhteys.

Päätin aina lukea vaikka yhden luvun tai kuunnella yhden jakson. Kun oma elämäni tuntui pysähtyneen ja muu maailma jatkoi pyörimistään, sain tunteen, että oman kriisinikin keskellä tapahtui jotain – vaikka edes se, että kuuntelin kirjaa vartin ja tein siitä muistiinpanoja.

Yritin myös lisätä hyvinvointiani tukevia asioita: liikkua hieman joka päivä ja levätä tarpeeksi. Siten pääsin pikkuhiljaa aina askeleen eteenpäin.

Vähitellen aloin hyväksyä, ettei toipumiseni ole lineaarista. En voisi suorittaa asian käsittelemistä, vaan menisin yhden askeleen eteenpäin, kaksi taakse.

Lue myös: Kun Annika Haavisto sokeutui tavallisena tiistai-iltana, hänen piti etsiä apua kadulta: ”Miten perusterve kolmekymppinen voi saada aivoverenvuodon?”

GOOGLEN KAATUMINEN. Se tuntui suurimmalta uhalta yritykselleni, kun perustin kotisiivousfirmaani: jos Google kaatuisi, kukaan ei löytäisi yritystäni. En voinut kuvitellakaan, että pian koronapandemia laittaisi koko maailman kiinni, ja sairastuisin itse vakavasti.

Epilepsia-diagnoosin saaminen vei minut taloudelliseen ahdinkoon. En voinut tehdä työtäni, koska en voinut saanut ajaa autoa ja mennä siten asiakkaiden luo.

Tipuin siis tyhjän päälle. Olimme mieheni kanssa valmiiksi tiukilla, sillä olin ollut hoitovapaalla ja opiskellut ja käyttänyt säästöni silloin – emme olleet niin viisaita, että meillä olisi ollut puskuria yllättäviä tilanteita varten.

Kun en voinut tehdä töitä, tipuimme mieheni tulojen varaan. Pärjäsimme, mutta ahdistus oli valtava. En jaksanut kuten aiemmin, mutta hain koko ajan töitä. Kelalla käsittelyajat olivat koronasyksynä pitkät, ja jouduin odottamaan tukirahoja pitkään.

Palvelualat olivat kriisissä koronan takia, mutta varhaiskasvatuksessa töitä riitti. Minulla on viittomakielen tulkin koulutus, ja pidän lapsista, joten päätin kokeilla rohkeasti. Lopulta sain keikkatöitä päiväkodeista.

Nuo ajat opettivat minulle monta tärkeää läksyä. Nyt puhun budjetoinnin ja puskurin puolesta. Ymmärsin, että kun luopuu kaikesta turhasta ja yrittää saada minimoitua kulut, voi pitää tavallaan saman elintason kuin ennenkin ja saada hieman sivuun. Sain myös kokemusta työnhausta ja tajusin, kuinka tärkeää on päivittää cv välillä.

Kun sain työpaikan ja pääsin ohjaamaan erityistä tukea tarvitsevia opiskelijoita ammattiopisto Liveen, myimme asuntomme ja saimme siitä voittoa. Ostimme uuden asunnon, ja nyt remontoimme sitä. Taloudellinen tilanteeni on ihan toinen kuin kaksi vuotta sitten.

VOISIKO SUORITTAMINEN olla syy sairauteni puhkeamiseen? Aloin miettiä sitä, mitä enemmän luin epilepsiasta ja juttelin lääkäreiden kanssa. Stressi ei kuulemma voi suoraan aiheuttaa epilepsiaa, mutta stressitekijät voisivat altistaa sen puhkeamiselle.

Olin aina ollut karmea suorittaja. Olin oppinut mallin jo lapsena. Tulen vahvojen naisten suvusta, jossa karjalaismummot ovat joutuneet kantamaan paljon harteillaan ja tehdään paljon asioita. En syytä ketään, piirre on hieno, mutta minun persoonallani asia meni yli. Suorittajaminäni vahvistui vain, ja jo lukioikäisenä halusin olla tehokas ja suoritin päivälukion kanssa samaan aikaan parturi-kampaajan tutkinnon.

Onnettomuuden aikaan minulla oli huonosti nukkuvat lapset, painoin töitä hurjasti ja samaan aikaan nipottava perfektionisti minussa yritti pitää tason korkealla kaikessa.

Eeva Kolu sanoi kirjassaan osuvasti: olemme niin hyviä perustelemaan itsellemme, miksi asiat pitää tehdä tietyllä tavalla. Samalla mitätöimme sen, mikä keho yrittää sanoa. Haetaan merkityksellisyyttä ja itsensä hyväksymistä, mutta tehdään liikaa ja ylitetään omat voimavarat.

Sellainen minä olin ollut. Kehossani oli varmasti ollut uupumisen merkkejä jo kauan ennen onnettomuutta, mutten ollut huomioinut niitä.

Lue myös: Bloggaaja Eeva Kolu: "Uupumuksesta ei ole tarvinnut toipua, jotta siitä voi puhua"

OLEN PÄÄSSYT pisteeseen, jossa epilepsia ei enää määritä minua, mutta hyväksyn sen, että se vaikuttaa arkeeni. Your mess is your message, ajattelen: jokaisella on vaikeuksia elämässään, mutta jokaisesta kokemuksesta voi ammentaa jotain.

Suorittajan minussa piti kuolla sinä hetkenä, kun ajoin kolarin. Epilepsia on sairaus, jota on hoidettava kokonaisvaltaisesti, sillä pelkät lääkkeet eivät riitä. Kun ymmärsin, etten voisi enää suorittaa vain, minun piti pohtia: mitä olen sitten ihmisenä? Riitänkö vähempänä? En kyennyt enää samoihin asioihin, joten minun piti kasvaa toisenlaiseksi ihmiseksi.

On ollut pakko höllätä ja antaa itselle lupa siihen. Jos ylitän voimani, sekä minä että perheeni kärsivät.

En voi tehdä enää 12 tunnin työpäiviä, enkä enää tee töitä iltakuuden jälkeen. Katson aivottomia sarjoja, laitan ruokaa hartaudella – välillä hölläämiseni on tekemistä, välillä vain olemista. Otan hetkiä itselleni ja kuuntelen kehoani, enkä mene treenaamaan väsyneenä.

Minun on pitänyt opetella lempeyttä, ja olenkin oppinut nauttimaan päikkäreistä sekä päivistä, kun kalenterissa ei ole mitään. Annan miehelleni kiitosta siitä, että kannamme arkea yhdessä ja saamme molemmat toteuttaa itseämme. Aina ei tarvitse olla zen, emme todellakaan ole! Mutta kun ylikuormitun, hän kysyy: mitä tarvitset tässä hetkessä?

SE, ETTÄ karsii elämästä asioita, ei tarkoita, että elämä muuttuisi tylsäksi. Nyt kun minulla on selkeät rajat, minulla jää aikaa asioille, joista nautin. Olen paremmin läsnä. Enää en halua, että lapseni näkevät vain väsyneen, ylikuormittuneen äidin, joka suhaa paikasta toiseen. Voinkin olla esimerkki siitä, että on ok sanoa: olen nyt väsynyt ja otan iisisti, mamman rajat ovat tässä, ja nyt tarvitsen aikaa yksin.

Lapsille olen puhunut sairaudestani ikätason mukaisesti. Tunsin pitkään syyllisyyttä riittämättömyydestäni, ja meni kauan, että sekä omani että lasten stressi helpotti. Jokaisella meistä oli turvattomuutta.

Nyt rakennamme sitä takaisin. Sanon ääneen: Nyt jaksan taas. Jos olen väsynyt, sanon, että teillä ei ole mitään hätää, äiti ei vain nyt jaksa vaan tarvitsee lepoa, ja voitte kysyä asiaa isältä. He ovat jo sen ikäisiä, että voimme jutella asiasta. Ehkä syyllisyys on silti aina läsnä vanhemmuudessa.

Sovimme puolisoni kanssa onnettomuuden jälkeen, että molemmilla on loma­oikeus: molemmat viettävät viikon vuodessa ilman perhe-elämää ja työtä. Minä olen esimerkiksi lähdössä syyskuussa Kreikkaan. Se on tuonut meitä pariskuntana lähemmäs toisiamme, kun meidän on ollut pakko ilmaista omat tarpeemme ja olemme löytäneet meidän tapamme elää. Hyvinvointi-jaksamispankkiin on tullut hirveästi roposia.

KUN ELÄMÄNI oli taas tasapainossa, ymmärsin, kuinka paljon kannoin häpeää sairaudestani. Sitten tajusin, etten ole ainoa. En ole uhri enkä selviytyjä, vaan vain yksi sadasta: yksi esimerkki epilepsiaan sairastuneesta.

Nyt sanoisin juuri sairastuneelle itselleni:

Ei ole mitään hätää. Kaikki järjestyy kyllä. Olet nyt syvissä vesissä, ja ymmärrän sen täysin. Älä silti jää yksin, vaan kysy apua ja ota sitä vastaan. Anna myös itsellesi aikaa. Sitten antaisin itselleni lämpimän halauksen.

Kuulostaa kornilta, mutta juuri nuo asiat olisin silloin halunnut kuulla.”

Juttu on julkaistu Trendissä 6/2022.