Kun Kissa oksensi lammikollisen verta olohuoneen lattialle, otimme taksin eläinlääkäriin. Kissa jäi sinne tutkittavaksi, taas, ja minä menin työpaikalle yrittämään työntekoa, taas. Huolta oli jatkunut jo muutaman viikon.

Puolenpäivän aikaan eläinlääkäri soitti. Pian silitin Kissaa eläinlääkärin huoneessa, yritin olla itkemättä ääneen ja sanoin sille kiitos ja hyvästi. Sitten Kissa sai piikin ja kuoli.

Me ihmiset emme pääse yhtä helpolla.

MUMMO SAIRASTI myeloomaa. Syy pitkään jatkuneisiin outoihin kolotuksiin löytyi vasta, kun mummon käsi katkesi ovea avatessa. Viimeisenä jouluna otetussa kuvassa sairaalasängyssä makaa luurankoa muistuttava pieni harmaa nainen kovan kivun keskellä, katse jo jossain muualla.

Mummon tuskallinen loppu opetti meille omaisille, ettei pahinta elämässä ole kuolema.

Tiedän, että kivunlievitys on mummon kuoleman jälkeen kehittynyt ja että hoitohenkilökunta tekee parhaansa. Tiedän myös, että saattohoidon taso vaihtelee Suomessa kovasti.

Eutanasian laillistaminen Suomessa katkesi toissa vuonna asiantuntijaryhmän erimielisyyteen. Ymmärrän kyllä niitä lääkäreitä, jotka eivät halua avustaa itsemurhassa, mutta vähän omituistahan se on.

Tietysti kuolinapupäätökseen liittyy paljon monimutkaisia eettisiä kysymyksiä, mutta sama pätee moneen muuhunkin lääketieteen ratkaisuun. Ja lopulta päätöksen tekee potilas itse, ei lääkäri.

AJATTELEN, ETTÄ IHMISEN pitäisi saada kuolla yhtä arvokkaasti kuin kissan: rakkaansa sylissä ja ilman tarpeetonta kipua.

Kissan kuolinsyyksi paljastui myöhemmin vatsasyöpä. Jos se olisi selvinnyt aikaisemmin, olisin todennäköisesti osannut tehdä vaikean päätöksen ajoissa.

Nyt pitkitin Kissan elämää siinä toivossa, että oireiden syyksi paljastuisi jotain, jonka voi korjata. Tuntui helpommalta roikkua elämässä kuin lopettaa se, eikä kissalta voinut kysyä, mitä se itse haluaa.

Ihmiseltä voi.

Pääkirjoitus on julkaistu Eeva-lehdessä 1/2023.