”Olin 39-vuotias, kun sain diagnoosin vakavasta sydänsairaudesta. Makasin hoitopöydällä kuuntelemassa uutisia ja oloni oli epätodellinen. Tuntui, kuin olisin seurannut tilannetta ulkopuolelta. Sydämen ultraäänitutkimuksessa oli juuri selvinnyt, että aorttani on merkittävästi pullistunut. Kovassa rasituksessa se voisi revetä ja aiheuttaa äkkikuoleman.

Pari kuukautta aiemmin olin osallistunut hyvinvointianalyysiin, joka seuraa sydämen sykettä ja sykevälivaihtelua. Elin aktiivista arkea. Harrastin juoksemista, ohjasin ryhmäliikuntatunteja ja opetin tankotanssia, joka on minulle rakas ja intohimoinen harrastus. Aktiivisena urheilijana halusin tietoa palautumisestani.

Analyysi ei kuitenkaan onnistunut, sillä laite ei rekisteröinyt sykettäni. Siksi hakeuduin lääkäriin. Sieltä minut ohjattiin jatkotutkimuksiin, sillä sydämessäni oli selvä sivu­ääni. En osannut pelätä ja ajattelin, ettei ole mitään syytä murehtia. Diagnoosi pysäytti kaiken.

Diagnoosin saamisen jälkeen täytyi välttää rasitusta. Syke ei saanut nousta tietyn rajan yläpuolelle. Minulta kiellettiin juokseminen, ryhmäliikuntatunnit ja tärkeimpänä – tankotanssi. Kaikki, mikä oli minulle elämässä tärkeää, vietiin pois.

Olin sokissa ja olin pettynyt kehooni. Olin pitänyt itsestäni aina hyvää huolta. Olin liikkunut paljon ja syönyt terveellisesti, ja silti kehoni petti minut. En tiennyt, kuka olen, jos en saa liikkua.

Vaihtoehtoina oli joko jatkaa rajoitettua elämää tai leikata sydän. Kirurgin mukaan aortan repeäminen oli suurempi riski kuin leikkauksen jälkeiset komplikaatiot. Se teki päätöksen leikkaukseen menemisestä helpoksi.

Leikkauksen jälkeen kivut olivat järjettömät. Vaikka tiesin, että sydämeni oli kunnossa, oloni oli toivoton ja surkea.

Kun pääsin teho-osastolta vuodeosastolle, näin somea selatessani vuoden takaisen Facebook-muiston. Kuvassa olin tangolla tekemässä temppua. Silloin päätin, että kuntoutan itseni niin, että pystyn tekemään saman tempun jonain päivänä uudelleen. Se auttoi kipujen keskellä uskomaan, että toivun.

Kun pääsin kotiin, päivät koostuivat aamukävelyistä, ruokalevoista ja iltapäiväkävelyistä. Illat lepäsin. Välillä oli päiviä, kun vain itkin. Olin turhautunut ja ajattelin, etten voi urheilla enää koskaan.

Kirjasin muistikirjaan ylös jokaisen kävelyni. Vauhdin, matkan, sään ja sen, miltä kävely kehossa tuntui. Toivottomissa hetkissä muistikirja antoi voimaa. Ensimmäisinä päivinä olin kävellyt vain muutama sata metriä, mutta pian jaksoin kävellä jo viisi kilometriä.

Vähitellen otin juoksuaskelia. Ensin yhden katulamppujen välin verran, pikkuhiljaa enemmän. Kun leikkauksesta oli kulunut puoli vuotta, palasin tangolle.

Kehoni ei ole samanlainen kuin ennen. Ylävartaloni liikkuvuus on heikentynyt. En taivu enää samoihin asentoihin, enkä jaksa yhtä paljon. Se ei kuitenkaan haittaa minua. Ennen diagnoosia en olisi hyväksynyt sitä, jos en kykene johonkin liikkeeseen. Olisin puskenut kehoani äärimmilleen. Leikkauksen myötä olen oppinut hyväksymään kehoni sellaisena kuin se on. Tärkeintä on, että nautin siitä, mitä vielä pystyn tekemään.

Vietän aikaa tangolla vähemmän kuin ennen diagnoosia. Treenaan vain silloin, kun se tuntuu hyvältä. Ennen sairastumista koin painetta siitä, että minun pitäisi olla jatkuvasti opettelemassa uusia temppuja. Nyt harrastaminen on vapautuneempaa.

Rintarangallani oleva arpi muistuttaa minua päivittäin leikkauksesta. Aluksi arpi ahdisti minua, sillä se on iso ja näkyvä. Leikkauksen jälkeen aloin vähitellen hyväksyä, että arpi on osa minua. Olen nimennyt sen elämän vetoketjuksi. Arpi on merkki siitä, että sain jatkoajan elämälleni. Lopulta siitä tuli niin tärkeä, että otin tatuoinnin korostamaan arpea.

Leikkauksen jälkeen liikkuminen on tuntunut välillä pelottavalta. Havainnoin kehoni reaktioita herkemmin ja säikähdän outoja tuntemuksia. Pelkään yhä, että aorttani pettää tai aorttaläppä alkaa vuotamaan, vaikka todennäköisyys sille on pieni. Haluaisin oppia luottamaan siihen, että olen terve.

Ennen diagnoosia esitin yleisön edessä tangolla itse suunnittelemani koreografian Sonata Arctican kappaleeseen Last Drop Falls. Kuntoutumisen aikana siitä muodostui minulle voimabiisi. Haaveilen, että pystyisin vielä tekemään uuden koreografian samaan kappaleeseen ja esittämään sen. Jos en yleisölle, niin edes kuvata itselleni.

Toivon, että pysyn terveenä ja saan harrastaa tankotanssia vielä pitkään, sillä se tuo minulle iloa ja onnistumisen kokemuksia. Tangolla tanssiessa olen kiitollinen siitä, mihin kehoni pystyy edelleen.”

Juttu on julkaistu Trendissä 02/2022.