Muistan hyvin viimeisen kesän ennen kouluvelvollisuuksia. Aina kun joku sukulaisistani mainitsi, miten iso poika minusta oli tullut ja menisin syksyllä jo kouluun, juoksin jonnekin piiloon itkemään. Jotenkin ymmärsin, että lapsuuteni olisi ohi ja alkaisi toisenlainen aika.

En ollut koskaan ollut päivähoidossa. Olin kasvanut vanhempieni, sukulaisteni ja kyläyhteisön parissa, rajatulla alueella, vapaana kuin taivaan lintu.

Yhden ainoan kerran kävin pyhäkoulussa ja toisen kerran hoitotädin luona leikkikentällä. Käyntien jälkeen ilmoitin, että sai olla viimeinen kerta. Viihdyin paremmin omassa valtakunnassani, metsien ja joen maassa, joka tarjosi loputtomasti seikkailuja.

Mutta koulu kutsui, ja sinne äitini minut saattoi kädestä pitäen eräänä alkusyksyn aamuna. Seisoin koulun edessä hiekkakentällä ja katselin keinuja, karusellia ja kaltaisiani lapsuuteni valossa.

En tiedä, mitä äitini ajatteli kävellessään kotiin, mutta luulen hänen muistelleen ensimmäistä omaa koulupäiväänsä, aivan kuten minä pari kuukautta sitten, kun vein esikoispoikani kouluun. Miten liikuttavaa olikaan nähdä lasten asettuvan jonoon kellon soidessa. Liian isot reput pienillä hartioilla, katseet täynnä odotusta ja epätietoisuutta.

Kyläkouluni ja sen ympäristö olivat tietenkin kovin erilaisia verrattuna urbaaniin helsinkiläiskouluun. Vuodenajasta riippumatta poljin koulumatkat pyörällä. Kovimmilla pakkasilla isä valeli kuumaa vettä pyörän polkimiin, että sain ne liikkeelle.

Koulutien varrelta tunsin kaikki talot ja ihmiset nimiltä. Muistan vuodenaikojen vaihtelut ja niiden herättämän riemun. Ensilumen koulutiellä ja keväiset purot ja kelirikot. Koulun viereisellä pellolla laidunsivat lehmät ja hevoset.

Omaa pikku koululaistamme viemme ja noudamme koulusta autolla. Automatkan aikana ehtii vaihtaa rauhassa kuulumiset ja kysellä, miten päivä on mennyt. Hetki on tärkeä ja merkityksellinen.

En pistäisi pahakseni, jos poikani aikuisena kaipaisi noita kahdenkeskisiä juttuhetkiä iltapäivään kääntyvässä kaupungissa. Aivan kuten itse kaipaan kotimatkoja koulusta läpi tutun kylän.

Kaikki koulumuistoni eivät kuitenkaan ole pelkkää auringonpaistetta. Seitsemänkymmenluvun koulumaailma oli välillä myös hämmentävän julma. Poikkeusyksilöt leimattiin nopeasti, ja sen he saivat tuta. Nykyinen, useiden koulujen käyttöönottama nollatoleranssi kiusaamisen suhteen onkin ainoa oikea vaihtoehto.

Koulussa olin keskiverto oppilas. En erityisen motivoitunut, mutta en myöskään patalaiska. Erään kesäloman alussa jouduin kahden muun pojan kanssa tukiopetukseen puukäsitöistä.

Minusta se oli täysin ymmärrettävää, sillä olin käyttänyt kaikki veistotunnit kertomalla kummitusjuttuja höyläpenkkini ympärille kokoontuneelle kuulijakunnalle. Jostain ihmeen syystä he saivat työnsä kuitenkin valmiiksi, minä en edistynyt ollenkaan.

Liekö ollut opettajan viisautta, että hän ei oikeastaan puuttunut asiaan. Käsityöni olivat surkeita tekeleitä alusta loppuun, mutta jutut olivat kai parempia. Ehkä opettaja huomasi sen ja antoi kaiken tapahtua, ohjaten minua tiedostamattomasti kohti nykyistä ammattiani.

Lukiossa maantiedon suullisen tentin jälkeen opettajani totesi minulle, että olen hyvä puhumaan, mutta mitään järkeä puheissani ei ole. Se, jos mikä, oli ammattiini ohjaava lausunto.

Koen, että minulla on ollut monta hyvää viisasta opettajaa. Toivon, että myös lapsilleni löytyisi huumorintajuisia, kannustavia opettajia, jotka lempeydellään ja tarkkanäköisyydellään ohjaisivat heitä oikeaan suuntaan.

Vaikka olin matematiikassa täysi nolla, en koskaan kokenut opettajien painostavan minua. Päinvastoin. He näkivät, että mahdolliset lahjani olivat muualla ja antoivat – suoraan sanoen – armon käydä oikeudesta, vaikka laki olisi vaatinut toisin. Onko olemassa parempaa esimerkkiä kuin armo kovapäisten koulussa?