Päivi Määttänen, 62, päästää kissan ulos ja laittaa kahvinkeittimen porisemaan kotonaan Keski-Ruotsissa. Hän on lähdössä työpaikalleen seurakuntatalolle, ja mielessä on myös tuleva joogatunti.
Päivin matka 1960-luvulta tähän päivään on ollut monessa mielessä pitkä. Hän syntyi perheen esikoiseksi Helsingissä vuonna 1957. Pian sen jälkeen vanhemmat etääntyivät lestadiolaisuudesta.
Kirjastonhoitaja-äiti oli kiinnostunut työelämästä, mutta ajan hengen mukaan hän jäi kotiin neljän lapsensa kanssa. Päivin päällimmäisissä muistoissa rakennusinsinööri-isä oli rakastava ja hyvä. Mutta muistikuvissa esiintyi myös pahaa tahtova mies.
Isä käytti tytärtään seksuaalisesti hyväksi. Koettu väkivalta jäi kytemään Päivin mielen perukoille ja aiheutti epämääräistä pahaa oloa ja masennusta vuosien ajan.
Vasta kun tapahtumista oli kulunut vuosia, Päivi uskalsi kohdata lapsuutensa kokemukset.
Itsetuntoa nakertavat ajatukset
Lukion käytyään Päivi opiskeli sairaanhoitajaksi ja asui koko opiskeluajan lapsuudenkodissaan.
”Olin kuin lisävanhempi omassa kodissani. Lapsen tai nuoren osa oli minulle tuntematon.”
Päivi pääsi pois kotoa, kun hän jatkoi opintojaan diakonissalaitoksessa Pieksämäellä. Itsetuntoa nakertavat ajatukset pyörivät päässä, eikä nuori nainen tiennyt, mikä häntä masensi tai mistä itseinho kumpusi.
”Uskoin, että elämäni muuttuisi muuton myötä, mutta onnettoman ihastumisen jälkeen huomasin toivovani, että olisin kuollut. Halusin kävellä läheisen järven jäälle ja hukuttautua.”
Päivi haki uutta suuntaa elämälleen ja muutti työn perässä Pohjois-Karjalaan.
”Kun tapasin tulevan aviomieheni Jounin, tunsin olevani turvassa. Hänen vähäpuheinen mutta luotettava olemuksensa toi minulle sellaista turvallisuuden tunnetta, jota olin monen vuoden ajan etsinyt.”
Väsymys vei syviä vesiä kohti
Arjesta tuli pian kiireinen, kun perheeseen syntyi kaksi poikaa. Samaan aikaan aviopari remontoi ja pyöritti kesäkahvilaa. Monet vastuut ja väsymys alkoivat kuljettaa Päiviä kohti syviä vesiä, ja pian hän tunnisti jälleen olevansa masentunut.
Päivi haki apua, ja keskustelujen lomassa tarkkanäköisen psykologin sanat pysäyttivät: ”Sinulla on ollut jo perhe, lapsuuden perhe, josta pidit huolta.”
Sanat olivat kuin koputus sisäiselle ovelle ja niihin pimeisiin huoneisiin, joista Päivi ei ollut vielä tietoinen.
”Ensimmäistä kertaa tunsin, että joku osoitti empatiaa minua kohtaan ja näki minut ihmisenä.”
Sisukas nuori nainen pyrki eteenpäin ja jatkoi erikoissairaanhoitajan koulutukseen, erikoistumisaineenaan psykiatria ja sivuaineena neurologia.
Muistikuvia heräteltiin pian uudelleen. Päivi sai oppitunnilla eteensä monisteen, jossa lueteltiin seksuaalisen hyväksikäytön uhrien oireita ja kuvattiin, millaisia hyväksikäyttäjät ovat.
”Olenko se minä? Tämähän on kuin minun isäni”, Päivi muistelee alitajunnasta kummunneita ajatuksiaan.
Uni, joka muutti kaiken
Välähdykset konkretisoituivat pian uudelleen. Perhe oli väsynyt elämään Pohjois-Karjalassa, ja päätös muuttaa Päivin työn perässä Ruotsiin tuntui oikealta.
”Ruotsissa ryhdyin vapaa-ajallani maalaamaan öljyväritöitä. Yhtäkkiä näin alitajunnan tuottamia kuvia, muotoja ja värejä, jotka liittyivät hirvittäviin lapsuudenmuistoihini.”
Päivi oli saanut jo aiemmin monta välähdystä siitä, mitä hänelle oli tehty.
”Nyt kuvat nivoutuivat yhteen, ja minut kohtasi hirvittävä pelko. Ajattelin, että luhistun lopullisesti.”
Sitten 37-vuotias Päivi näki unen, joka muutti kaiken.
”Unessa näin kellarissa olevan juhlasalin. Pöydille oli levitetty valkoiset liinat. Yhden liinan päällä oli kulho, jonka päälle oli asetettu kansi. Minulta kysyttiin, halusinko tietää totuuden.”
Kun kansi avautui, Päivi näki kulhon sisällä itsensä ja isänsä alasti sikiöasennossa vierekkäin.
”Ahdistuin ja ymmärsin lopulta, että kaiken pahan olon ja masennuksen takana on jotain, mistä minun oli otettava selvää.”
Päivi järkyttyi unen sanomasta, mutta keräsi rohkeutta ja uskoutui tutulle sairaalapastorille. Mielen lukko oli rikottu ja muistikuvat alkoivat tulvia esille kipeän todellisina.
”Tapasin sairaalapastoria viikoittain. Hän piti minusta kiinni, halasi lujasti ja kysyi, mitä näen.”
Hetki hetkeltä Päivi kulki elämässään taaksepäin, eli uudelleen lapsuuden ja nuoruuden tapahtumat. Kaikki tuli lähelle.
”Tunsin kipua, särkymistä, ahdistusta ja painetta mutta tiesin, että eheytyäkseni minun piti kohdata kaikki kokemani.”
Päivi ymmärsi viimein, mitä oli kokenut ja mistä kaikki masennus oli peräisin.
Isä käytti Päiviä hyväksi ensimmäisen kerran, kun tämä oli vain kaksivuotias.
”Siitä alkoi elämä, jota minä luulin normaaliksi, mutta joka jätti minuun syvät haavat ja aiheutti vuosien masennuksen. En tiennyt muustakaan ja halusin miellyttää toisia.”
Päivistä kasvoi jo ennen murrosikää pikkuäiti, joka piti huolta nuoremmista sisaruksista ja tyydytti isän tarpeet rakastajan tavoin.
”Oma äiti oli ystävä, joka purki minulle huoliaan samalla tavoin kuin niitä kerrotaan ystävättärille.”
Murrosiässä Päivi ei tiennyt, miten suhtautua vastakkaiseen sukupuoleen.
”Jäin usein yksin seuraamaan asioita sivusta. Kun toiset tytöt alkoivat seurustella, mietin, että olen ujo ja ruma. Yksinäisyys kuului elämääni, ja olin paljon kotona kirjojeni ja koulutehtävieni parissa.”
Hyviä tunteita
Päivin kotona ilmaistiin myös hyviä tunteita, vanhemmat halasivat ja suukottelivat avoimesti. Isä oli lapsille tärkeä henkilö, ja hän osallistui koulun vanhempainiltoihin ja huomioi lapsiaan myös oikealla tavalla.
Isän käytös muuttui rajummaksi, kun hän alkoi käyttää alkoholia. Kotiin tuli isän kaveriporukoita, jotka joivat ja pitivät öisiä istuntojaan. Isä saattoi unohtua kauppakassin kanssa lähiöpubiin tuntikausiksi.
”Muistan, kun olin 14-vuotias ja sanonut vastaan isälle jostain asiasta. Seisoimme ison omakotitalomme eteishallissa. Isä suuttui ja raiskasi minut siinä. Olin samassa paikassa huovan alla, kun äiti tuli illalla kotiin, käveli ylitseni ja mutisi jotain mennessään.”
Päivi Määttänen puhuu sisäisestä kuolemasta, jonka hän tunsi joka kerta seksuaalista väkivaltaa kohdatessaan.
”Meidät on rakennettu niin, että jos emme voi paeta tai taistella, valitsemme sisäisen kuoleman. Jätämme ikään kuin fyysisen ruumiimme ja siirrymme sen ulkopuolelle.”
Päivi kuoli sisäisesti lukemattomia kertoja isänsä käsittelyssä.
”Minulle ei tullut mieleenkään suojautua, taistella vastaan tai edes yrittää paeta. Passi-voiduin ja otin vastaan sen, minkä olin jo vuosien ajan saanut kokea. Joskus koin isää kohtaan sääliä ja joskus vihaa.”
Isä huumasi
Päivin ollessa noin 17-vuotias isä ja hänen kaveriporukkansa huumasivat Päivin. Sen jälkeen isä antoi kavereidensa käyttää tytärtään hyväksi. Kun Päivi tuli raskaaksi, isä järjesti abortin.
”Minut oli alistettu osaani. Jo varhain alkanut hyväksikäyttö sai minut kuvittelemaan, että näin kuuluu olla. Silti koin häpeän tunteita ja syyllistin itseäni.”
Eheytymisensä Päivi Määttänen jakaa kolmeen kauteen: Ensimmäisten muistikuvien myötä hän kohtasi traumaattisen sokin.
”Kyse oli selviämisestä. Lapsuuden kokemusten tiedostaminen kiristi elämänlankani äärimmilleen. Olin syvässä masennuksessa, käyttäydyin itsetuhoisesti ja olin lopulta sairaalahoidossa kolme viikkoa. Jäin pois töistä yhteensä neljän vuoden ajaksi.”
Päivi pääsi mukaan vertaistukiryhmään, jossa hän uskalsi jakaa kokemuksiaan.
”Kaikki energiani meni siihen, että pidin itseni kasassa. Olin aloittanut taistelun itseni hyväksymisen ja elämään paluun puolesta.”
Päivi koki helpotuksena, kun hänen isänsä kuoli vuonna 2005.
”En ollut voinut katkaista välejäni häneen, vaikka jokainen vierailu ikääntyneen isän luona olikin ollut vaikea. Olin kauan rukoillut, että Jumala antaisi isälle anteeksi hänen tekonsa.”
Viha äitiä kohtaan
Isän poismenon jälkeen Päivin mieleen alkoi palautua erilaisia muistikuvia nuoruudesta, ja hän hakeutui jälleen terapiaan.
”Olen ollut hyvin vihainen äidilleni. Myöhemmin tajusin, että olen koko ikäni hakenut äidiltä hyväksyntää ja toivonut, että hän näkisi minut. Äidille olen voinut antaa anteeksi nyt aikuisiällä.”
Mindfullness ja rauhallisen hengitystekniikan opetteleminen toivat apua jännittyneeseen kehoon. Fysioterapiassa Päivi tutustui kehoonsa uudelleen ja sai hyväksyntää sille, kuka hän on.
”Aloin pikkuhiljaa korjata sitä, mitä joskus oli rikottu.”
Viimeisessä toipumisjaksossa Päivi Määttänen kävi traumaterapeutin avulla läpi asioita, jotka laukaisevat vanhat muistikuvat ja aiheuttavat pahaa oloa.
Laukaiseva tekijä voi olla haju, maku, kuva tai vaikkapa ääni.
”Katkaisimme muistiyhteyksiä siihen aivojen osaan, missä muistot sijaitsivat.”
Päivi opetteli rentoutumaan.
”Menin sisälle muistoihini ja olin kuin elokuvateatterissa, jossa katsoin itseäni filminauhalta. Terapeutti seurasi, miten kroppani reagoi tilanteisiin ja kehotti minua miettimään, mitä neuvoja aikuinen antaisi pikku-Päiville.”
Päivi on harrastanut kundaliinijoogaa yli kuusi vuotta.
”Joogan henkinen puoli on opettanut minulle levon tärkeyttä. Olen oppinut hyväksymään oman kehoni, saanut siihen kestävyyttä ja joustavuutta. Lepääminen ja taukojen pitäminen ilman velvollisuuksia ja pakkoja on minulle uutta.”
Kaikki terapiansa Päivi Määttänen kävi uuden kotimaansa kielellä, ruotsiksi.
”Voisi luulla, että tunteista puhumiseen tarvitaan äidinkieltä, mutta minulle ruotsin kieli tarjosi suojan. Kun sanoin sanat ruotsiksi, ei tunnelataus ollutkaan niin suuri, kuin jos olisin puhunut ne suomeksi.”
Kaikista vaikeimmat muistikuvat Päivi kohtasi kuitenkin myös suomeksi. Hän kirjoitti ne paperille terapeutin pyynnöstä omalla äidinkielellään.
Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö repii elämän hajalle ja aiheuttaa pysyvät jäljet.
”Ei kulu päivääkään, etteikö jotain kokemastani kävisi mielessä. Nyt tiedän kuitenkin, mitä minulle tapahtui enkä syyllistä enää itseäni. Lapsena ja nuorena ajattelin koko ajan, että minussa on jokin vika. Hyväksikäyttäjät vierittävät aina häpeän ja syyllisyyden uhrinsa niskoille”, Päivi toteaa.
Usko vahvasti läsnä
Päivi on parin vuoden ajan toiminut diakonin työssä lähes kokopäiväisesti. Usko on vahvasti läsnä hänen elämässään.
”Nyt erotan Jumalan isästä. Uskontopsykologian mukaisesti moni näkee Jumalassa oman isänsä ja projisoi Jumalaan isänsä piirteitä. Elämän vaikeina päivinä en pystynyt lukemaan Isä meidän -rukousta. Sanat ’Isä meidän’ ja ’tapahtukoon sinun tahtosi’ aiheuttivat minussa vihaa ja kärsimystä. Nyt tiedän, että Jumala ei ole sama kuin isä.”
Päivin taistelu on ollut pitkä, mutta nyt hän kokee olevansa rauhassa itsensä kanssa.
”Ennen pelkäsin tunteita ja muistikuvia ja niistä seuraavaa ahdistusta ja hajoamisen tunnetta.”
Erilaiset terapiat ja niistä saadut työkalut ovat opettaneet Päiviä näkemään myönteisiä piirteitä itsessään.
”Kyllä minä taidan uskaltaa sanoa, että rakastan itseäni tällaisena kuin olen”, Päivi sanoo varovasti hymyillen.
”Myötäilen elämää ja elämä myötäilee minua. Minulla on nyt, yli 60-vuotiaana, mahdollisuus elää ja tehdä vaikka mitä!”
Päivi Määttänen muistuttaa, miten tärkeää on nähdä toinen ihminen.
”Haluaisin herätellä ihmisiä tajuamaan, mitä seksuaalinen hyväksikäyttö, väkivalta ja pahoinpitely tekevät lapselle. Vaurioita korjatessa voi mennä vuosia.”
Seksuaalinen hyväksikäyttö oli 1960–1970-luvuilla vaiettu tabu.
”Luulen, että ikäpolvessani on monta naista, joilla on samantyyppisiä kokemuksia kuin minulla. He eivät ole kuitenkaan saaneet oikeutusta, vääryyksiä ei ole korjattu eikä niistä ole puhuttu. Tämä on yksi syy, miksi haluan kertoa tarinani.”
Lasten ja nuorten kanssa työskentelevillä aikuisilla on tärkeä tehtävä.
”Hanki lapsen luottamus ja pidä sitä arvossa. Jos lapsi tulee ja kertoo esimerkiksi seksuaalisesta hyväksikäytöstä, älä tyrmää tai kauhistele asiaa. Kuuntele ja ole neutraali”, Päivi neuvoo.
Asiasta suoraan kysyttäessä vastausta ei välttämättä saa.
”Itse olisin aikoinaan kieltänyt kaiken. Aina voi kuitenkin tehdä ilmoituksen sosiaalitoimeen. Parempi, että asioihin puututaan kuin että lapsi jätetään yksin.”
Päivi Määttänen myöntää, että hän on yhä ajoittain katkera. Hän saattaa miettiä, millaista elämä olisi ollut ilman seksuaalisen hyväksikäytön kokemuksia.
”Menneisyyttä ei voi kuitenkaan muuttaa, enkä halua, että viha tuhoaa loppuelämäni.”
Kissa pyrkii sisälle ja puskee nilkkaa. Olohuoneen seinällä on kehystetty kuva onnellisista nuorista juhlavaatteissaan – Päivin aikuisille pojille elämä on ollut hyvä.
Elämä on nyt hyvä myös heidän äidilleen. Diakonin työhön kuuluva ihmisten kohtaaminen on saanut syvällisen kaiun. Uusille, puhtaille taulukankaille piirtyy kirkkaita värejä ja elämää myötäileviä, uudenlaisia kuvia. ●
Haastattelu on julkaistu Eevassa 11/2019. Nettiversiota on muokattu.
