Puhelimeni näyttökuvien kansio on maailman omituisin galleria. Tallennan sinne kuvat kaikesta, mikä pysäyttää minut internetissä ja jonka tahdon painaa mieleeni. Räävitön Sauli Niinistö -meemi. Ankka, jolla on päässä virkattu pipo. Big Mac -pastavuoan resepti (kyllä, se maistuu ihan siltä hampurilaiselta!).

Ja kaiken hupsun ja ja järjettömän keskellä tämä: violetille pohjalle painettu elämänohje, jonka Insta-terapeutti on julkaissut seuraajilleen: Kysy itseltäsi jokaisen päätöksen kohdalla: miten tämä valinta vaikuttaa hermostooni?

Kun luin lauseen ensimmäistä kertaa, jokin sisälläni jysähti. Niin kipeästi ajatus resonoi. Tajusin saman tien, että elämäni oli periaatteen täydellinen vastakohta: toimin ja taistelin koko ajan räikeästi hermostoni viestejä vastaan.

Hermoston helliminen ei ole raketti­tiedettä vaan harvinaisen simppeliä hommaa: ota rauhassa. Muuraudu pehmoisen peiton alle. Huolla kehoasi ja anna sykkeen dipata. Et tarvitse nippua ihania ravintolaillallisia tai edes virkistäviä teatterielämyksiä. Hermosto tahtoo ennen kaikkea jäädä kotiin ja pesiä sylissä kuin vauva. Tehdä ei-mitään.

En salli tällaista itselleni oikeastaan koskaan. Kun joskus järjestän itselleni sohvapäivän, pelkään putoavani saman tien yhteiskunnasta ja ihmisten mielistä. Siksi kalenterini on temppusirkus ja agilityrata, jota suoritan viikosta ja vuodesta toiseen hymyillen henkihieverissä.

Sehän muuttuu nyt! Otin uudeksi mantrakseni sanaparin: hermoston ehdoilla. Tästä lähtien elän hermostoni ehdoilla. En hektisten impulssien, hurjien halujen tai kiljuvan egon ehdoilla. Se puoli minusta tahtoo tarrata jokaisen ehdotuksen ja olla kaikkialla, kaikkien kanssa, kaiken aikaa.

Miten eletään hermoston ehdoilla, kun sellaista ei ole koskaan kokeillut? Hermoni ovat tykyttävässä paniikkitilassa koko ajan, aamusta iltaan. Hermoilen kivoista asioista (illalla on ne suuret juhlat!) ja kamalista asioista (kohta pitää myydä kesämökki, jos energiakriisi imee tilit miinukselle!). Terapeuttini suositteli, että kantaisin mukanani kiveä, joka toimisi läsnäolon talismaanina. Kun mieli alkaisi vikuroida, silittelisin kiveä taskussa ja palauttaisin itseni tähän hetkeen. Olet tässä ja nyt.

Laitoin seuraavana aamuna taskuuni napolilaiselta rannalta vohkitun valkoisen kiven, jonka Välimeri oli harjannut silkkisen sileäksi. Kun stressasin jännittäviä työkeikkoja raitiovaunussa, sujautin käden farkun taskuun ja paijasin kiveä – ja hermostoani. Seuraavana päivänä vaihdoin housuja ja unohdin kiven kotiin. Nyt se nököttää yöpöydälläni ja katsoo minua tuimasti.

Olen siis lähtöruudussa, mutta sekin on alku: ainakin tiedän, mihin suuntaan tahdon lähteä. Se on suunta, jossa suurinta luksusta ja hemmottelua eivät olekaan suuret kokemukset ja vielä suuremmat tunteet, vaan pieni ja hiljainen. Kuohut ja huiput koukuttavat, mutta ennen kaikkea ne uuvuttavat. En ole terapeutti, mutta voin vilkaista: kas, näyttää siltä, että metodi voisi toimia sinullekin. Yhteen ääneen: hermoston ehdoilla.

Kolumnisti haaveilisi hermolomasta, jos osaisi viettää sellaista.

Kolumni on julkaistu Trendissä 10/2022.