Henkilöt

Uusi Putous-tähti Alina Tomnikov: ”Olen ylpeä venäläisistä juuristani”

Lapsuudessa koettu kiusaaminen sekä ujous ja herkkyys ovat tehneet Alina Tomnikovista ilmaisuvoimaisen näyttelijän. Elämää kahden maan välillä hän pitää nyt rikkautena.

Näyttelijä Alina Tomnikov, 29, on viettänyt aamupäivän ääninäyttelijän työssä. Häntä naurattaa kertoa, että hän on Suomen virallinen Barbie. Hän antaa äänensä Barbie-elokuviin, työ on hauskaa ja opettavaista.

Pitkän ja hoikan Alinan olemus tuo kuitenkin mieleen lähinnä kauniin ja kevyen keijukaisen. Avoimilta kasvoilta välittyy ilo ja herkkyys. Alina tosin sanoo olevansa isänsä tapaan myös helposti tulistuva ja leimahteleva tyyppi.

”Jos korotan ääntä, se tarkoittaa usein vain kiihtymistä ja innostumista eikä lainkaan sitä, että olisin vihainen.”

Alina on ollut itsensä kovin kilpakumppani. Hän teki teatterikoulun lopputyönsäkin itsensä tuomitsemisesta ja mitätöinnistä.

”Olen ollut aina isän tyttö”

Alinan juuret ovat sekä Venäjällä että Pohjois-Suomessa. Hän kasvoi Keravalla suomalaisen äidin ja venäläisen isän esikoisena. Lapsuuden kesät Alina vietti puoliksi Oulussa mummin ja ukin luona tai Rovaniemen-mökillä, ja puoliksi Pietarissa toisen mummon luona.

”Pietariin menin aina isän kanssa yhdessä, mutta Suomen mummolaan saatoin mennä ilman vanhempia, mummin kanssa junalla. Taisin olla todella ujo ja arka lapsi, ja muistan, kuinka mummi silitti kättäni, kun itkin koti-ikävää”, Alina muistelee.

Isä on aina ollut Alinalle erityisen läheinen. Pienenä Alina roikkui isän jalassa kuin takiainen.

”Kerran, kun olimme saattamassa isää työmatkalle, hän osti minulle rautatieasemalta vaaleanpunaisen nallen. Hän ruiskutti sen rusettiin omaa partavettään. Kannoin nallea aina mukanani ja haistelin isän tuoksua.”

Kun Alina alakouluikäisenä lähti leirikouluun, hän yritti ikävän tullessa haistella nallen rusettia, mutta se ei auttanutkaan. Leiriltä ei saanut soittaa vanhemmille. Alinalle nousi korkea kuume, ja hänen oli pakko lähteä kotiin.

”Kotona olin täysin terve.”

”Venäjä oli oma salakielemme”

Herkkyys on suuri etu näyttelijän työssä. Se on altistanut elämässä kokemuksille, jotka ovat vaikuttaneet vahvasti. Ensimmäisellä ja toisella luokalla keravalaisella ala-asteella Alinaa kiusattiin.

”Minua haukuttiin ryssäksi, ja päälleni heitettiin jääpaloja. Ehkä isäni oli jotenkin pelottava muiden mielestä. Hän saattoi minut usein kouluun ja oli vetänyt tummat hiuksensa geelillä taakse”, Alina kertoo.

Alina arvelee, että häntä oli helppo kiusata. Hän ei pistänyt vastaan.

”Olin luokan pisin ja erotuin joukosta. Nimeni on venäläinen.”

Kouluun saavuttiin aina vain pari minuuttia ennen kellon soittoa, ettei Alina joutunut odottelemaan. Hän ei uskaltanut jutella kenellekään eikä löytänyt kavereita.

”Leikkeihin pääsin mukaan vain olemalla hevonen, jonka päällä voi ratsastaa.”

Alina mukautui, oli kiltti ja hymyili, vaikka tunsi suurta yksinäisyyttä. Hän sanoo nyt, etteivät lapset ymmärtäneet, mitä he tekivät.

”Tunsin vain ylpeyttä isän ja minun välisestä salakielestä, venäjästä, jota kukaan muu ei ymmärtänyt.”

Alina tekee päätökset usein intuitioonsa luottaen.

Erityisherkkyys onkin rikkaus

Nyt aikuisena Alina tunnistaa itsessään erityisherkkyyttä. Työssään hän on jopa liioitellun vastaanottavainen, eli
”överisti auki”.

”Annan kaiken vaikuttaa itseeni, koska mielestäni näyttelijän on hyvä olla auki kaikille impulsseille. On luotettava intuitioon ja sisäiseen ääneen, joka ohjaa tekemään niin kuin tuntuu parhaalta.”

Työtä tehdään oman itsen ja omien tunteiden kautta, ja työssä Alina voi luottaa siihen, että hän on turvassa eikä häntä tuomita. Se on tärkeää.

Kiusaamiskokemuksia jälkikäteen pohdittuaan Alina on ymmärtänyt, että asiat ovat myös omalla vastuulla. Ei saa antaa muiden kohdella itseä väärin.

”Omien rajojen asettaminen on aina ollut minulle vaikeaa. Opettelen sitä edelleen.”

Myös parisuhteessa omien puolien pitäminen on vaatinut opettelemista.

”Ymmärrän aina toisenkin tekemisiä tai sanomisia, vaikka ne olisivat loukanneet minua. Ymmärrän kaikkia mielipiteitä, mikä on hankalaa, sillä joskus on oltava myös itse jotakin mieltä. Mutta kuten äitini opetti: se, miltä minusta tuntuu nyt, on totta.”

Kiusaamisen loppu

Lapsena Alinalla oli kaverina muun muassa naapurinpoika, jonka kanssa hän kiipeili puissa ja rakensi majoja. Myöhemmin Alina sai pienempiä sisaruksia: pikkuveli syntyi seitsemän ja sisko yhdeksän vuotta Alinan jälkeen. Alina luki heille paljon ääneen.

”Ehkä sen takia tykkään ääninäyttelijän työstä niin paljon”, hän miettii.

Kiusaamiseen oli koulussa yritetty puuttua kaikin tavoin, mutta sitä ei saatu loppumaan. Kolmannelle luokalle mennessä Alina vaihtoi koulua.

Steiner-koulussa Vantaalla kaikki oli helpompaa. Alina ja vanhemmat kutsuttiin tapaamaan opettajaa jo ennen koulun alkua, ja tyttö sai heti kavereiksi Lauran ja Marian, jotka olivat kaksoset.

”Heistä tuli hyviä ystäviäni, ja luokassa sain istua toisen vieressä. Sain muitakin kavereita.”

Pari poikaa yritti myöhemmin kiusata Alinaa uudessakin koulussa.

”Isä kurvasi koulun pihaan mustalla mersulla ja puhutteli poikia tiukasti. Kiusaaminen loppui heti.”

Herkkänä lapsena Alina oli silti kuin ilmapuntari, joka aisti tunnelmat tarkkaan.

”Kotiin tullessani vaistosin aina ilmapiirin ja yritin toimia niin, että kaikilla olisi hyvä olla.”

Jousena äidin ja isän välissä

Alina otti välittäjän ja lohduttajan roolin, kun vanhempien myrskyinen avioliitto rakoili, vaikka kukaan ei pyytänyt sitä häneltä.

”Muistan, kun isäni kuunteli työhuoneellaan neuvostoaikaisia balladeja ja itki. Se paatos ja melankolia vetosi minuunkin, ja yritin lohduttaa häntä. Yritin rauhoitella myös äitiä ja selittää tilannetta pikkusisaruksilleni.”

Vanhemmat erosivat, kun Alina oli kaksitoistavuotias. Eron aikoihin hän oli lohduttoman surullinen ja pelkäsi, mutta yritti sovitella vanhempien asiat kuntoon näyttämättä omia tunteitaan.

”Sisälläni kiehui ja olin niin raivoissani, että olisin halunnut iskeä jotakuta lampulla päähän. Samalla itkin sisäisesti niin paljon, että tuntui, että hajoan.”

Vanhempien eron jälkeen elämä kuitenkin rauhoittui. Vanhemmat asuivat vain 500 metrin päässä toisistaan. Alinan suhde molempiin säilyi erittäin hyvänä.

”He ovat parhaat vanhemmat, mitä voi kuvitella. He ovat onnellisempia erillään, ja molemmat saivat tilaisuuden alkaa etsiä itseään uudelleen”, Alina sanoo.

Teatterista tuli nopeasti Alinan intohimo.

”Näytteleminen on minulle helppoa”

Jo lapsena Alina uppoutui lukemiseen. Hän kantoi kirjastosta kotiin kokonaisia kirjasarjoja.

”Olen lukenut niin paljon, että halu kertoa tarinoita näyttelijänä tulee varmasti sieltä. Olen oppinut kuvittelemaan maailmoja.”

Turvapaikan vanhempien eroamisen aikoihin tarjosi myös teatteriharrastus.

Alina oli laitettu yksitoistavuotiaana keravalaiseen Vekarateatteriin, jotta hän pääsisi ujoudestaan.

”Minua hirvitti mennä lavalle, mutta huomasin pian, että näytteleminen oli minulle helppoa. Ymmärsin, miten siellä ollaan. Adrenaliini täytti kehon, mutta olin silti ihan rento.”

Teatteriyhteisö oli Alinalle kuin toinen perhe. Näytteleminen tarjosi tilaisuuden olla täysin auki ja läsnä, mikä oli herkälle tytölle hieno kokemus.

Päivän haavoittuvaisin hetki

Viisitoistavuotiaana Alinan elämä mullistui. Hän meni Keravalla rippileirille, josta ei tuntenut ketään. Hän ystävystyi pian erään Annan kanssa, joka oli hyvin suosittu tyttö.

”Yhtäkkiä tunsin kaikki keravalaiset.”

Alina lukee edelleen päivittäin ja aina ennen nukkumaanmenoa, vaikka kello olisi kolme aamuyöllä. Lukeminen rauhoittaa nukahtamaan. Nukahtaminen on ollut Alinalle vaikeaa, joskin se nykyään jo sujuu.

”En koskaan lue illalla kirjaa loppuun aloittamatta uutta. Se on liian haikeaa, koen eroahdistusta tarinasta. En voi mennä nukkumaan, jos minulla ei ole kirjaa kesken.”

Alina pyrkii harhauttamaan omaa mieltään illalla.

”Nukkumaanmenon hetkellä mieli on paljas. Olen yksin omien ajatusteni kanssa, en voi paeta mitään. Se on päivän haavoittuvaisin hetki.”

”Lomailisin mieluiten kotona”

Vaikka lapsuuden ujous ja arkuus ovat enimmäkseen poissa, Alina tarvitsee paljon yksinoloa ja viihtyy kotona. Ärsykkeet ja äänet häiritsevät herkästi, ja ihmisten seurakin voi väsyttää. Kotona oleminen on osittain myös turvan hakemista.

”Välillä minun pitää pakottaa itseäni lähtemään ja menemään. Lomallakin ensimmäinen ajatus on, että voin hyvin olla kotona.”

Alina lomaili kesällä Thaimaassa miesystävänsä Lauri Laukkasen kanssa.

”Olimme siellä vain viikon, mutta sen jälkeen minusta oli ihanaa tulla kotiin. Loman jälkeen tuntui, että tarvitsen lomaa lomasta”, hän kertoo nauraen.

”Käytöksessäni venäläisintä on se, että innostun nopeasti  ja puhun kovaan ääneen.”

”Minullakin on ennakkoluuloja”

Teatterikorkeakouluun Alina pääsi ensimmäisellä yrittämällä ylioppilaskeväänä 2008. Hän valmistui näyttelijäksi viisi vuotta myöhemmin ja on työskennellyt siitä lähtien freelancerina. Hänet on nähty muun muassa Rölli– ja Mielensäpahoittaja -elokuvissa sekä tv-sarjoissa Downshiftaajat, Nymfit ja Syke.

Työssään Alina yrittää aina olla energinen mutta eritoten rehellisesti läsnä hetkessä. Hän tietää, että meissä on kaikki meidän kokemuksemme.

”Se on tuonut minulle suurta rauhaa näyttelijänä. Vaikka jännitän, luotan itseeni. Työssä on omat lainalaisuudet, eikä työnteko siksi ole päivästä tai tuurista kiinni. Ja muiden onnistuminen ei koskaan ole itseltä pois”, hän sanoo.

Alina uskoo intuitioon.

”Se on minulla niin vahva, että olen välillä tukehtua siihen. Tulee pakahduttava olo, että tämä on ainoa vaihtoehto. Aistin sen sydämessäni ja kehossani. Jos minulla on rankka työvaihe meneillään, saatan yhtäkkiä lähteä Keravalle vanhempieni luo, vaikka olisin jo sopinut muuta. Vanhemmat ovat minulle se viimeinen turva.”

Alina on juuri saanut valmiiksi kymmenosaisen televisiosarja Donnan kuvaukset. Hän esittää siinä pääosaa, sokeaa naista. Sarja nähdään televisiossa tammikuussa.

”Se oli aivan mieletön työ, jossa opin valtavasti. Tunnistin itsessäni myös ennakkoluuloja, joita en tiennyt olevan.”

Tähti myös Moskovassa

Venäjällä Alina näytteli hiljattain jättiproduktiossa, Katariina Suuresta kertovassa televisiosarjassa Ekaterina. Hän esitti siinä yhtä pääroolia, Katariinan miniää. Sarja pyörii parhaillaan venäläisellä tv-kanavalla, katsojia on kymmeniä miljoonia.

”Se on avannut minulle uusia ovia, ja sain Moskovasta oman agentin. Minulla oli Venäjällä mielettömän onnellinen olo, tunsin kuuluvani joukkoon. Oli myös hassua, kun Moskovan metron liukuportaissa teinitytöt tunnistivat minut”, Alina sanoo nauraen.

Freelance-näyttelijänä Alinalla on monta rautaa tulessa. Syksyllä hänet nähdään suomalaisessa supersankarielokuvassa Rendel. Alina myös kuvaa uutta suomalaista elokuvaa ja tv-tuotantoja.

Isä on seurannut Alinan uraa ja elänyt kaikissa käänteissä vahvasti mukana. Hän on Alinalle kuin mentori. Äitikin seuraa tyttären työkuvioita pysytellen äidillisesti vähän enemmän taustalla.

Alina ei ole koskaan hävennyt venäläisiä juuriaan.

”Olen aina ollut niistä erittäin ylpeä. Teatterikoulussa asiaan suhtauduttiin onneksi rikkautena. Nyt näyttelijänä venäläisyydestä ja venäjän kielen taidosta on vain etua.”

Asiat eivät ole kuitenkaan tulleet helposti, vaan Alina on joutunut kamppailemaan.

”Olen ollut itseni kovin kilpakumppani ja tarkkailija. Tein teatterikoulun lopputyönikin itsensä tuomitsemisesta ja mitätöinnistä ja siitä, miten pystyin pikkuhiljaa jättämään sitä taka-alalle. Suurin kamppailu minulle on ollut kamppailu itseni sisällä”, Alina sanoo.

”Ammatissakin vaaditaan, että uskaltaa sanoa mielipiteensä. Minulta se vaatii paljon.”

Alina Tomnikov tähdittää ensi keväänä MTV:lle palaavaa Putousta.

”Halaan paljon ja itken helposti”

Alina pohtii, mikä puoli hänessä on erityisen venäläinen.

”Ehkä käytöksessäni se, että innostun ja itken helposti ja puhun kovaan ääneen. Halaan ja koskettelen muita ihmisiä paljon, sekin on venäläistä. Suomalaista on kenties yksinolon tarve.”

Samalla hän lisää, ettei halua lokeroida kansallisuuksia.

”Minä olen tällainen suomalais-venäläinen, joku toinen on varmasti ihan erilainen. Kuka näistä tietää.”

Venäjällä ei enää asu Alinan sukulaisia, kun mummokin muutti Keravalle. Mutta ystäviä hänellä siellä on.

”Aina kun näen Suomessa venäläisiä, minulle tulee lämmin fiilis. Venäläisyys on minulle hyvin rakas asia.”

Hyvä itsetunto on kehittynyt turvallisten aikuisten ja kokeneempien ammattilaisten seurassa. Niin Keravan

Vekarateatterissa kuin Teatterikorkeakoulussakin Alina sai valtavasti tukea. Opettajat, ohjaajat, kumminäyttelijät ja kurssinvetäjät olivat sydämen viisaita.

”Pitää muistaa luottaa omaan itseen ja siihen, että minä riitän tällaisena.”

Kuva: Satu Nyström

Juttu on julkaistu Eevan numerossa 9/2017. 


Huomioithan, että kaikki lehtitilauksiin liittyvät asiat hoituvat vain www.a-lehdet.fi/asiakaspalvelu
kautta tai lähettämällä sähköpostia osoitteeseen asiakaspalvelu@a-lehdet.fi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Edellinen artikkeliSeuraava artikkeli