Henkilöt

Matti Rönkä: ”Naiset alkavat kukoistaa viisikymppisinä”

Kirjailija ja uutisankkuri Matti Rönkää on muokannut eniten se, että hän menetti isänsä nuorena. Viidenkympin tietämiin on osunut Röngän elämän vaikein aika, kun lapset irtaantuivat kotoa ja avioliitto päättyi eroon. Murros hämmentää yhä.

Taidan olla tyylipuhdas esimerkki sodan jälkeisen sukupolven kasvatista. Synnyin vuonna 1959 rintamamiestalon kammariin Outokummussa. Asuimme siinä äidin, isän ja viisi vuotta vanhemman veljeni kanssa. Se oli tavallinen talo, mutta tuntui vähän hienommalta kuin monen naapurin mökit.

Meille lapsille hoettiin aina, että kunnon koulutus pitää hankkia tai joudumme töihin kaivokseen. Kaivoslaiset olivat äidin ja isän mielestä näköalattomampaa ja köyhempää väkeä, vaikka työläisammateissa he itsekin olivat. Äiti hoiti kyläpostia, ja isä ajoi linja-autoa.

Muistan varhaislapsuuteni mukavana ja turvallisena. Olin koulussa tasaisen hyvä oppilas, mutta paljon tyydytystä sain myös urheilusta. Pihamme oli kuin urheilukenttä. Metsätiellä heitimme kavereiden kanssa keihästä ja juoksimme sadan metrin sprinttejä. Autotallin ja liiterin välistä kun otti vauhtia, niin pystyi hyppäämään myös korkeutta.

Matti luonnehtii itseään sosiaaliseksi erakoksi. Hiljaisuus ja yksinäisyys ovat hänelle tärkeitä.

”Isän menetys teki minusta vastuunkantajan”

Kaikki muuttui, kun isä sairastui. Olin kymmenvuotias, kun häneltä löydettiin selästä harvinainen kasvain. Tilanteen vakavuutta ei salattu meiltä lapsiltakaan. Tiesimme, että isä saattaisi kuolla syöpään ennen aikojaan. Nuo pari vuotta olivat synkkää ja sameaa aikaa. Tuntui hirveältä seurata vierestä isän kipuja ja toisaalta äidin luopumisen tuskaa.

Isä oli kuollessaan vain 47-vuotias. Se aiheutti ristiriitaisia tunteita. Toisaalta surin sitä, etten näkisi häntä enää koskaan. Toisaalta taas tiesin, että isättömänä elämäni olisi vapaampaa. Isä oli luonteeltaan yhtä äkkipikainen ja jyrkkä kuin minäkin, joten luultavasti olisimme ottaneet teini-iässäni rajusti yhteen. Näistä ajatuksista podin myöhemmin usein syyllisyyttä.

Äidistä tuli entistä selkeämmin perheemme johtohahmo. Hän ei koskaan valittanut, vaikka oli yksinhuoltajana taloudellisesti ja henkisesti ahtaalla. Kuvaavaa on, että kun isä kuoli, äiti lähti heti seuraavana päivänä töihin. Hän tiesi, ettei hänellä ollut muuta vaihtoehtoa kuin selvitä.

Myöhemmin olen ymmärtänyt, että juuri isän menetys on muokannut minua eniten. Se teki minusta jo poikasena kurinalaisen vastuunkantajan. Halusin hoitaa kouluni ja elämäni niin hyvin, ettei äidin tarvitsisi minun puolestani murehtia. Sama päti armeijaan. Kävin intin sellaisella savolaisella asenteella, että eihän tässä mitään tolkkua ole, mutta hoidetaan velvollisuus pois kuleksimasta.

”Olen parhaimmillani tiukoissa tilanteissa”

Helsinkiin muutto vuonna 1979 oli minulle näytön paikka. Halusin todistaa ennen kaikkea itselleni, että tällainen pikkukylän poika tulee toimeen omillaan. Muutin Domuksen opiskelija-asuntoon toisen kaverin kanssa ja otin opintolainaa, jotta sain maksettua vuokrat.

Yliopisto tuntui hienolta paikalta. Vahtimestaritkin oikein teitittelivät. Muistan, kuinka etuoikeutetuksi tunsin itseni, kun sain istua valtiotieteellisen luennoilla ja kuunnella Elina Haavio-Mannilan ja Erik Allardtin kaltaisia huippuprofessoreita.

Olisin viihtynyt akateemisissa piireissä pidempäänkin, ellen olisi päässyt jatkamaan opintoja Sanomien toimittajakouluun. Tuolloin vaakakupissa painoivat raha ja takuu työllistymisestä. Sain heti hommia lehdistä ja televisiosta.

Olen nauttinut kirjoittamisesta ja esiintymisestä nuoresta saakka. Joku kouluttaja joskus sanoikin, että olen parhaimmillani tiukoissa tilanteissa. Kai se on urheilunuoruuden jättämä jälki: tykkään siitä, että joudun hallitsemaan isoja kokonaisuuksia ja tekemään päätöksiä nopeasti. Suorat televisiolähetykset ovat näistä tilanteista oikein malliesimerkki.

Töihin kesken esikoisen synnytyksen

Toimittajakoulussa tapasin myös tulevan vaimoni ja lasteni äidin, Suvi Aholan. Jos olisin tämän päivän nuori, pohtisin varmasti pidempään perheen perustamista ja asunnon hankkimista, mutta 1980-luvulla oli aika tavallista lyödä nopeasti hynttyyt yhteen.

Muistan, kun Suvi lähti synnyttämään esikoispoikaamme Ottoa vuonna 1987. Olin nuori ja hölmö: aina töissä. Tein yhtä aikaa gradua ja työskentelin talouslehdessä ja MTV3-kanavalla uutisankkurina. Jouduin lähtemään synnytyksestäkin kesken kaiken studioon. Takaraivossa takoi silloin vain, että sovitut hommat on hoidettava. Suville on annettava kiitosta siitä, että hän ymmärsi.

Enää en suostuisi jättämään niin ainutlaatuista kokemusta mistään hinnasta väliin. Ja onneksi tyttäremme Reetan kohdalla ei niin käynytkään. Hänet saimme pari vuotta Oton jälkeen.

Vuonna 1992 halusimme antaa kodin vielä yhdelle lapselle ja adoptoimme pietarilaisesta lastenkodista lievästi vammaisen Ilja-pojan. Ilja oli meille muuttaessaan nelivuotias ja mullisti arjen monin tavoin. Reetta ja Otto joutuivat pienestä pitäen tottumaan siihen, että Ilja tulee aina tarvitsemaan apua ja erityishuomiota.

”En ole ollut täydellinen isä”

Isyys on ollut minulle alusta asti luontevaa, ja jokainen lapsista tavattoman rakas. Huomaan, että minussa on paljon samaa kuin Esa-isässäni. Olen samalla tavalla ylihuolehtiva ja äkkipikainen. Kun lapset olivat teini-iässä, niin kyllä siinä oli minun osaltani sellaista tonysopranomaista ’älä kukkoile minulle’ -asennetta. Mutta kai vanhempien tarkoituskin on tuottaa lapsille pettymyksiä ja olla se perälauta, jota vasten potkitaan.

Monessa asiassa olen ollut myös curling-pappa, joka antaa helposti periksi ja tasoittaa tietä liiaksikin. En todellakaan ole ollut täydellinen isä, mutta ylpeänä katson nyt lapsiani. Heistä on tullut hienoja aikuisia.

On ollut jännä huomata, miten vanhemmuuskin menee vaiheittain. Teineinä lapset ottivat etäisyyttä, mutta nyt parikymppisinä he ovat halunneet tulla takaisin lähelle. Mukava velvollisuuteni on ollut opettaa lapsille käytännön asioita niin kuin autonrenkaiden vaihtamista tai porakoneen käyttöä.

Työelämä on muuttunut aika paljon siitä, kun minä olin nuori ja urani alussa. Silloin pyrittiin luomaan sellainen ilmapiiri, että meitä kaikkia tarvitaan. Nyt mikään tutkinto ei takaa automaattisesti työpaikkaa ja tuntuu siltä, ettei lapiomiehillekään ole aina tarvetta. Pelkään, että tällainen kilpailu-asetelma nitistää nuorten itsetunnon.

Onneksi omat lapseni ovat pärjänneet. Otto ja Reetta ovat molemmat media-alalla, ja Ilja valmistuu ensi syksynä kotipalvelujen tuottajaksi.

Avioero oli Matti Röngälle kriisin paikka.

”Keski-ikäiset miehet ovat hukassa”

Minulla vaikein aika osui viidenkympin tietämille, jolloin lapset alkoivat irtaantua kotoa. Se oli yllättävän suuri muutos. Koin, että jouduin hakemaan uudelleen paikkani perheessä ja parisuhteessa. Olen analysoinut tapahtunutta jälkikäteen, mutten oikein vieläkään tiedä, mitä siinä tapahtui. Ehkä kyseessä oli joku kolmekymmentä vuotta jäljessä tullut puberteetti.

Suurin pettymys oli se, että 25-vuotinen avioliittoni Suvin kanssa päätyi eroon. Olin murheissani siitä, että sotkin muiden asiat ja tuotin läheisilleni turhaa huolta. Ideaalitilannehan parisuhteessa olisi se, että rakkaus olisi ikuista ja pysyvää. Silti tiesin, että ero oli lopulta ainoa vaihtoehto.

Paljon olen miettinyt myös omien vanhempieni liittoa. Äidillä ja isällä olisi ollut kaikki edellytykset mukavaan elämään yhdessä, mutta isän kuoltua ne unelmat jäivät. He eivät koskaan ehtineet esimerkiksi käydä ulkomaanmatkoilla yhdessä. Äiti vietti loppuelämänsä yksin.

Sen olen huomannut, että miehet ja naiset ikääntyvät eri tavalla. Menemme seksuaalisesti aina jotenkin eri rytmissä. Vaihdevuodet ovat dramaattinen juttu naisellekin, mutta tuntuu, että he selviävät niistä miehiä nopeammin.

Kun naiset alkavat viisikymppisinä kukoistaa, miehet ovat vielä ihan hukassa itsensä kanssa. Kai se on se vanha vitsi, että nainen huovuttaa ja mies luovuttaa. Haasteelliseksi tämän vaiheen tekee tietysti se, että mies säilyttää suvunjatkamiskykynsä vanhoille päivilleen asti.

Onneksi en sentään itse ole lähtenyt uudelle kierrokselle lapsia tekemään. Nämä polvetkin ovat niin huonossa kunnossa, ettei siitä mitään tulisi.

Siitä olen iloinen, että olen onnistunut säilyttämään hyvät välit Suvin kanssa. Minä jäin lopulta asumaan omakotitaloomme, ja Suvi löysi kodin tuosta läheltä. Raha-asiat saimme sumplittua sovussa.

Viktor Kärppä ja lukulasit

Kun aloin 2000-luvun alussa kirjoittaa tarinaa yksityisetsivästä nimeltä Viktor Kärppä, en olisi uskonut, kuinka pitkän matkan tuon miehen kanssa kuljen. Aluksi olin kirjoittajana epävarma. Pelkäsin, ettei minulla ole mitään sanottavaa.

Tappajan näköinen mies menestyi lopulta niin hyvin, että halusin ehdottomasti tehdä dekkarille jatkoa. Sarja venyi seitsemän kirjan mittaiseksi, ja niitä on käännetty parillekymmenelle kielelle.

Viktor Kärpän hahmossa mukavaa on ollut se, että hän vanhenee samalla tavalla kuin me muutkin. Viimeisessä kirjassa Levantin kyyssä Viktor on jo perheellinen mies, joka käyttää lukulaseja. Ehkä vielä joskus jatkan tarinaa ja palaan katsomaan, minkälainen hän on vanhuksena.

Kiva on ollut huomata, että Viktor on inspiroinut muitakin. Vuonna 2011 se muotoutui televisiosarjaksi, ja parhaillaan teossa on elokuva. Hiljattain kuulin, että Teivon raveissa oli juossut voittoon nelivuotias suomenhevonen, joka on saanut nimensä Viktor Kärpän mukaan.

”Jokaisessa perheessä on salaisuuksia”

Olen käsitellyt dekkareissani paljon sotaa, joka on kiinnostanut minua aiheena jo pitkään. Sota on jättänyt jälkensä paitsi vanhempieni sukupolveen, myös minun ikäisiini.

Kun lapsena kuulin jotakin vanhaa miestä arvioitavan, hänestä sanottiin aina, että sekin on sellainen sodan käynyt mies. Lause jäi aina jotenkin leijumaan, eikä enempää kerrottu.

Oma isäni kuoli niin varhain, etten ehtinyt puhua hänen kanssaan sodasta. Sukulaismiesten tarinoita olen kuullut. Monen olemuksesta paistoi se, että huolet ja traumat olivat jääneet reppuun painamaan. Ei sellaisista kokemuksista tokene ikinä.

Romaanissani Eino halusin kirjoittaa sodasta kolmen eri sukupolven silmin. Ei pelkästään rintamalla olleesta isoisästä, vaan myös hänen pojastaan ja pojanpojastaan.

Kirjan kantavia ajatuksia on, että jokaisen vanhan miehen sisällä asuu edelleen myös nuori poika. Uskon itsekin niin. Vaikka vanhenisimme ja rypistyisimme kuinka, eri ikävaiheet säilyvät meissä.

Nuorena sitä on vaikea ymmärtää. Jokainen sukupolvi kuvittelee keksineensä suuseksin, vaikka sekin on ollut olemassa vuosisatoja. Meillä on vain niin pinttyneet mielikuvat eri-ikäisistä ihmisistä.

Luulen, että jokaisessa perheessä on salaisuuksia, joista ei puhuta. Eikä tarvitsekaan. Ei jälkipolvien kaikkea tarvitse tietää.

Sosiaalinen erakko

Muistan, kuinka nuorena kuvittelin aina tuntevani itseni. Kaikki oli niin selkeää ja epävarmuuskin vain tehty voitettavaksi. Se oli rasittavaa aikaa. Nykyään tiedän paljon enemmän elämästä, mutta en enää jaksa vatvoa asioita.

Hyväksyn sen, etten ole täydellinen, eivätkä sitä ole muutkaan.
Olen luonteeltani sosiaalinen erakko. Sellainen savolainen höpöttäjä, joka on porukassa koko ajan äänessä, mutta ei tulisi toimeen ilman hiljaisuutta ja yksinoloa.

Samalla konseptilla olen edennyt nykyisessä suhteessanikin. Kumppanillani elokuvaohjaaja Johanna Vuoksenmaalla on yhä oma koti Tampereen Pispalassa ja minulla täällä Helsingissä. Viikolla vietämme paljon aikaa täällä minun luonani.

Kirjoitamme molemmat työksemme ja luetutamme valmiita tekstejä toisillamme, mutta vaikea on silti kuvitella, että lähtisimme jotain yhteistä produktiota toteuttamaan. Lajityyppimme ovat niin erilaiset: Johanna tekee käsikirjoituksia, minä romaaneja.

Voin sanoa olevani enimmäkseen tyytyväinen elämääni. Arvostan sitä, että rinnallani on luotettu ja läheinen ihminen, jolle voin purkaa hölmöjä pelkojani. Yhdessä murhe puolittuu ja ilo kaksinkertaistuu.

Oikeanlaisen itsekkyyden opettelussa minullakin on vielä hommia. Haluaisin oppia antamaan itselleni anteeksi ja, kun aihetta on, myös kiitosta.

Uskon yhä vahvemmin siihen, että meidän jokaisen pitää oppia rakastamaan ensin itseämme ennen kuin voimme rakastaa muita.”

Kuvat: Satu Nyström

Juttu on julkaistu Eevan numerossa 07/2015.

4 kommenttia

  1. hei Martti … meitä on muitakin -59 syntyneitä, joista ei oikein saa kirjaa mitenkään, vaikka haastattelisit. Sulla on kulmaa elämälle mutta ei kuitenkaan sinne huonolle puolelle vaikka mitä mä siihen olisin sanomaan. JA kyllä sä olet kuullut ne useimmat ja kauheimmat uutisotsikot … eli … happy writing and also 🙂

  2. Mies ja ääni. Oli hienoa lukea suoraa ja rehellistä tekstiä.Monet miehet,eivätkä naisetkaan ole valmiita myöntämään omia virheitään.Tämän päivän pahin riesa on ikääntyvän miehen mustasukkaisuus,jota naiset viimeiseen asti salaavat ja elävät helvetissä.Minä hölösuu kun en siihen suostu.Siksi elän mykkäkouluaikaa ja haluaisin kantaa vastuuni viimeiseen saakka,mutta ehkä joudun luovuttamaan oman itseni vuoksi.Oma jaksaminen ei saa vaarantua,lapseni,lapsenlapset ja ystävät sekä harrastukset antavat voimaa.Puhtaalla omallatunnolla on hyvä elää ja yönsä rauhassa nukkua.

  3. Liikuttavan läheltä liippaa tää Matin rehellinen ja avoin kuvaus omasta elonkulustaan. Ikätoverina ja samoja urheilu- yms. polkuja taivaltaneena on helppo samaistua. Kiitos Matti ja Eeva.

  4. Suurtyöttömyys ja leipäjonot, eivät kerro rakkaudesta, vaan sen puutteesta, suomalaisessa yhteiskunnassa.


Huomioithan, että kaikki lehtitilauksiin liittyvät asiat hoituvat vain www.a-lehdet.fi/asiakaspalvelu
kautta tai lähettämällä sähköpostia osoitteeseen asiakaspalvelu@a-lehdet.fi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Edellinen artikkeliSeuraava artikkeli