Henkilöt

Lauri ja Seppo Maijala: ”Meillä on molemmilla yhtä lyhyt pinna”

Ohjaaja Lauri Maijala kokee olevansa työssä tasavertainen isänsä, näyttelijä Seppo Maijalan kanssa. Kotioloissa roolit luiskahtavat kuitenkin tuttuihin asetelmiin: isä opastaa, poika opettelee.

Yhdeksänvuotiaana Lauri Maijala istui teatterin katsomossa lumoutuneena. Isä Seppo Maijala heilutti kirvestä ja hutki Antti Litjaa niin, että ruumiinkappaleet lentelivät ympäriinsä. Kohtaus jätti ikuisen jäljen pojan mieleen, siinä oli teatterin taikaa.

Laurin molemmat vanhemmat olivat tuolloin töissä Helsingin Kaupunginteatterissa. Hän itse istui katsomossa ja näki 1990-luvulla kaikki näytelmät, mitä teatterissa esitettiin.

”Siinä vaiheessa siellä oli rouheaa, vahvaa draamaa ja synkkiä tarinoita, niin kuin tämä Herra Paul. Tietty rujous ja esteettinen makaaberius vaikuttivat minuun.”

Laurille ei tullut tarvetta kapinoida edes murrosiässä. ”Olen saanut kasvaa vapaasti”, hän kiittää isäänsä Seppoa.

Pohja tulevaisuuden ammatille alkoi rakentua tuolloin. Jälkiä lapsuusajan teatterikokemuksista voi yhä nähdä Laurin omissa ohjaustöissä.

Lauri Maijala, 30, syntyi teatteriperheeseen. Hänen vanhempansa ovat kumpikin pitkän linjan näyttelijöitä, samoin äidin, Heidi Heralan, vanhemmat Helge Herala ja Marja Korhonen.

Laurin yhteydessä mainitaan aina äidin sukuhaara, Heraloiden teatteriperhe. Isä Seppo Maijala taas syntyi Lempäälässä tavalliseen perheeseen. Hänen äitinsä oli Sepon mukaan ”karjalainen höpsöttelijä”, ja ehkä taiteilijan veri periytyi äidiltä, sillä Seppo oli kiinnostunut teatterista jo pienenä.

”Äitini kertoi, että lapsena he näyttelivät sisarustensa kanssa lehmille. Heillä oli yleisönä kaksi mustaa lehmää. Ei sekään ole yhtään huono lähtökohta! Aina puhutaan tuosta toisesta sukuhaarasta, mutta on sitä osattu minunkin puolellani”, Seppo Maijala sanoo ja nauraa.

Romanssi kesäteatterissa

Koulunäytelmien kautta tie vei nuorisoseuran näyttämölle ja viimein Tampereen yliopiston näyttelijäkurssille.
Vuonna 1980 Seppo tapasi tulevan vaimonsa Samppalinnan kesäteatterissa. Romanssi syttyi, ja pari päätyi Lahteen. Siellä syntyi ensimmäinen yhteinen lapsi Lauri. Myöhemmin sisaruksia tuli kolme lisää, Juhani, Inka ja Eero. Sepolla on myös ensimmäisestä avioliitosta tytär Venla.

”Olen ainoa lapsi, mutta nyt itselläni on viisi lasta. Se on minulle ihme.”

Seppo Maijalan isä oli sodan käynyt mies, mutta tämä ei koskaan puhunut kokemuksestaan. Muutenkin aika ja tavat olivat tuolloin erilaisia isien ja poikien välillä.

”Isäni ei paljoa jutellut. Ehkä olen lapsena ollut isän sylissä, mutta en muista, että hän olisi paijannut tai halannut. Ei se ollut tapana siihen aikaan, halaamiskulttuuri on tullut vasta viime aikoina.”

Nyt Seppo halaa itsekin sekä poikaansa että poikansa kaverit.

Sepon isä oli käytännöllinen mies, rakensi pari kolme taloakin omin käsin. Poikaansa hän opasti ajattelemaan itse ja ymmärtämään, miten asiat toimivat.

”Hän osasi antaa vinkkejä. Sitä taitoa haluaisin itse oppia enemmän. Minulla on taipumus malttamattomana näyttää heti. Sanoa, että annas kun minä teen.”

Nyt, pian 73-vuotiaana, Seppo muistelee lämmöllä omaa isäänsä.

”En koskaan ajatellut, millainen hän oli, hän vain oli minun isäni. Arvostan häntä nyt enemmän kuin silloin osasin.”

Kirves jalassa ja lamppu katossa

Lauri nyökyttelee vieressä. Oma isä on ainoa oma isä, vertailukohtia ei ole.

”Suhde isän ja pojan välillä kehittyy koko ajan. Lapsena oleminen on tietty rooli, ja isänä oleminen on tietty rooli. Viime vuosina olen aikuistunut suhteessa vanhempiini. Se tuntuu mukavalta, vaikka silti olen aina lapsi, kun olen käymässä kotona.”

Käytännön asioissa Lauri Maijala sanoo olevansa surkea. Ne eivät ole häntä koskaan kiinnostaneet, vaikka samalla hän tuntee niiden suhteen jonkinlaista alemmuudentunnetta isäänsä verrattuna.

”Ehkä se on jopa estänyt minun aikuistumistani. Jos minä esimerkiksi muutan, niin en edelleenkään osaa laittaa lamppua kattoon sokeripalasysteemillä. Minua ärsyttää, että joudun häiritsemään seitsemänkymppistä isääni sellaisilla asioilla.”

Lauri ei myöskään ole koskaan ajanut ajokorttia, ja hän on riippuvainen Seposta ja hänen kyydeistään.

”Tämä on hyvä esimerkki alemmuuden tunteesta. Se on pieni asia, mutta iso asia silloin, kun ollaan isä-poikasuhteessa.”

Isä toki yrittää parhaansa kannustaakseen poikaansa myös näissä perinteisissä miesten töissä. Mökillä Lauri sai hakata halkoja ja ilahtui, kun huomasi, että homma sujui. Kirves heilui ja suuret pöllit halkesivat leikiten palasiksi.

”Ajattelin, että ihanaa, minulla tulee hiki fyysisestä työstä eikä ajattelemisesta. Tunsin kaikki lihakseni ja ajattelin, että joskus vielä teen linnunpöntönkin itsenäisesti ilman isän apua.”

Kun isä tuli viereen, poika hermostui.

”Vaikka Seppo tuli siihen aivan ystävällisesti vain katsomaan, aloin täristä niin, että kirves lipesi jalkaani. Huusin, että katso nyt, mitä sinä olet saanut aikaan. Riittää, että sinä olet paikalla, niin minä lyön itseäni kirveellä jalkaan!”

”Lauri on mennyt energialla eteenpäin. Ohjaajan paikka voi näyttelijän silmissä olla tylsäkin, kun hän on arvostelun kohteena”, Seppo arvelee.

”Olen ylpeä julkifeministi”

’Miesten työt’ tuntuvat olevan ainakin puoliksi leikkiä isän ja pojan välillä. Seppo ei ole asettanut pojalleen mitään odotuksia tai vaatimuksia siitä roolista, millainen miehen pitäisi olla.

”Olen ylpeä julkifeministi, eikä Seppo ole koskaan sanonut siihenkään mitään.”

Edes se, että Lauri kävi siviilipalveluksen, ei aiheuttanut hankausta heidän välilleen, vaikka Seppo itse oli reservin vänrikki.

”Siihen aikaan, kun minä olin nuori, armeijaan meneminen oli normaalia. Se ei tarkoittanut sitä, että olisin ollut erityisen innoissani armeijasta”, Seppo tarkentaa.

”Siitä minä kiitän, että Seppo on tuon ikäinen ja on aina ollut äärimmäisen liberaali. Hän on pystynyt muuttumaan ajan mukana”, Lauri sanoo.

Lauri Maijala kunnioittaa vanhempiensa periaatteita. Niistä on tullut myös hänen omiaan.

”Ne ovat klassisia vapauden, veljeyden ja tasa-arvon arvoja. Vanhempani ovat ajaneet niitä johdonmukaisesti.”

”Isä on ollut kannustava kaikessa”

Vasemmalle kallistuvat elämänarvot ovat yleisiä teatteripiireissä.

”Se voi johtua siitä, että teatterilaiset altistavat itsensä jatkuvasti sille, miltä toisesta tuntuu. Samastutaan ihmisiin, jotka tekevät vääriä elämänvalintoja ja joilla kaikki menee päin helvettiä. Se voi synnyttää romanttisen
vasemmistolaisen maailmankuvan. Se on kaukana puhtaan järjen ja ’oman onnensa seppä’ -ajattelusta”, Lauri sanoo.

Arvomaailma siirtyi luontevasti sukupolvelta toiselle.

”Minulla ei ole koskaan tullut isän- tai äidinmurhavaihetta. Minun ei tarvinnut kapinoida edes murroiässä, koska minulle ei myöskään tuputettu mitään. Olen saanut kasvaa vapaasti.”

Lauri kävi ensin Maunulan ala-astetta, mutta joutui siellä kiusatuksi. Äiti ehdotti siirtymistä steinerkouluun, jonka oli itsekin käynyt. Siellä sai alkunsa Laurin matka ohjaajaksi. Koulukavereiden kanssa ruvettiin tekemään näytelmiä, Lauri roolitti ja ehdotteli, kuinka toiminta etenee.

”En tajunnut silloin, että se oli ohjaamista. Ohjaaminen tuntui vanhempieni kautta mielettömältä rakettitieteeltä. Ohjaajia vihataan ja rakastetaan. En lapsena ymmärtänyt, mitä ohjaaminen käytännössä on.”

Teatteri ammattina on silti ollut lähes itsestäänselvyys Laurille, eikä isä ole sitä estellyt.

”Isäni on ollut kannustava aina kaikessa. Mitä tahansa olen tehnyt, minulla on ollut kodin tuki. Toki vanhemmillani on ollut myös huoli siitä, miten minä jaksan, mutta se on varmaan heidän tehtävänsä.”

Lauri kokee, että tuki jatkuu yhä, ja hän pitää sitä tärkeänä. Ohjaajan työ on stressaavaa ja haastavaa. Lisäksi se on ammatti, jossa henkilökohtainen elämä ja työelämä kietoutuvat toisiinsa. Niitä ei voi erottaa.

”Laurista tuli teatteriohjaaja meistä huolimatta. En ota siitä mitään kunniaa itselleni. Hänellä on ollut vahva oma suunta ja tahto. Vanhempana oli tietysti huoli siitä, miten hän pärjää alalla, koska lahjakkaatkaan eivät välttämättä pärjää ja usko voi loppua. Mutta Laurilla ei ole usko loppunut koskaan.”

”Äiti loukkaantuu, ja sitten me lohdutamme”

Usein Lauri Maijalalta kysytään, kuinka hän on voinut rakentaa oman uransa tunnettujen vanhempiensa varjossa. Laurille itselleen näyttelijävanhemmissa ei ollut mitään kummallista. Kouluun mennessään hän sen sijaan hämmästyi, kun kaikkien vanhemmat eivät olleetkaan näyttelijöitä.

”Eivätkä lapset käy teatterissa. Vain vanhemman polven ihmiset tiesivät, ketkä olivat vanhempani saati isovanhempani. Olen saanut kasvaa itsenäisesti oman ikäisteni seurassa”, Lauri sanoo.

”Olen pitänyt sukujuttuja erillään omasta toiminnastani. En ole edes pysähtynyt ajattelemaan niitä.”

Toisaalta Lauri myöntää, että ohjaajana hän on teatterissa hieman eri asemassa kuin näyttelijävanhempansa.

Lisäksi hän on ollut onnekas työtarjousten suhteen: töitä on riittänyt nuoresta saakka, ja hän on ehtinyt tehdä paljon. Nyt Lauri on Kom-teatterin toinen taiteellinen johtaja Juho Milonoffin rinnalla.

Seppo ja Lauri sanovat, etteivät he pahemmin riitele. Jos perheessä kinastellaan, niin sitä tekevät poika ja äiti. Kun Laurilla on ollut vaikeita elämänvaiheita, isä on ollut läsnä, mutta vähän taaempana.

”Äiti taas yrittää auttaa kauheasti, eikä siitä välttämättä ole hyötyä. Silloin huomaan, että olen yhä heidän lapsensa, kun hermostun nopeasti. Jos juttelisin samoin kavereideni kanssa, minulla olisi paljon pidempi pinna.”

Joskus Seppo yrittää puuttua tilanteeseen ja toppuutella Heidiä.

”Äiti loukkaantuu siitä, ja sitten me lohdutamme häntä”, Lauri kertoo ja nauraa.

Molemmat nyökyttelevät, että Heidi Herala on perheessä draaman luoja, ja on kuulemma myös hyvä siinä.

”Taannun aina lapsen rooliin, kun käyn kotona”, Lauri Maijala myöntää.

”Isä on vähemmän hysteerinen kuin minä”

Luonteiden yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia isän ja pojan on vaikea pukea sanoiksi. Miehet ovat niin eri vaiheissa elämässä.

”Ei minustakaan voi sanoa, että olen sulkeutunut, mutta Laurissa on avoimuutta kohdata asioita. Hänessä on sellaista energiaa, että hän saa kanssaihmiset innostumaan”, Seppo kuvaa poikaansa.

”Luulen, että Seppo on vähemmän hysteerinen ja neuroottinen kuin minä. Minä olen aika koleerinen henkilö. Seppo on hämäläisempi luonteeltaan. Mutta enpä tuntenut häntä kolmekymmentävuotiaana.”

Malttamattomia molemmat tunnustavat olevansa.

”Tietyissä asioissa minulla on valtavan lyhyt pinna, niin kuin isälläkin. Esimerkiksi jos teknologia ei toimi, niin minulta lentävät koneet seinään välittömästi”, Lauri sanoo.

Isän ja pojan suhde vaikuttaa mutkattomalta. Heillä on omat elämät, jotka kohtaavat silloin tällöin.

”Olemme läheisiä, vaikka emme käy usein yhdessä leffassa tai baarissa, niin kuin käyn kavereiden kanssa”, Lauri sanoo.

Isä on kuitenkin aina olemassa jossain taustalla.

”Usein Seppo herkistyy sanomaan, että oli mikä tahansa tilanne, niin kotiin voi aina tulla. Kun sen tietää, ei tarvitse koko ajan olla tekemässä asioita yhdessä.”

Ammatillista yhteistyötä on tehty vain vähän. Kun Lauri ohjasi elokuvan Juoppohullun päiväkirja, hän halusi vanhempansa siihen mukaan. Kuvauspäiviä oli kuitenkin vain yksi yhteinen.

”Sen haluaisin korjata. Helgestä ja Marjasta jäi harmittamaan, että meidän uramme eivät osuneet samoille vuosikymmenille. Jos vanhempani vain haluavat, niin olisi hienoa päästä tekemään jotain oikein kunnolla.”

Seppo olisi kyllä kiinnostunut. Viime syksyn hän näytteli Meidän luokka -näytelmässä Espoon kaupunginteatterissa.

”Tässä iässä alan jo ajatella, että olen onnellinen, kun teksti menee päähän, jalka nousee ja voin näytellä. Ja vielä joku muistaa ja pyytää”, Seppo Maijala sanoo.

”Koskaan ei tiedä, mitä tapahtuu. Viime aikoina on kavereita ja kollegoita mennyt yllättävän nopeasti ja yllättävän nuorena.”

”Kaikki järjestyy, kunhan ei hutiloi”

Into teatterin tekemiseen ei näytä laantuvan, päinvastoin. Seppo kertoo, kuinka Meidän luokan myötä hänelle heräsi uudelleen tarve pureutua syvälle johonkin asiaan. Se voisi olla jopa oman pojan ohjauksessa.

Vilpitön ammatillinen arvostus ja ylpeys kuultaa isän puheesta. Hän käy aina katsomassa kaikki poikansa ohjaustyöt.

”Hyvä ohjaaja näkee pinnan alle. Laurilla on ohjauksellista älykkyyttä. Hänen näytelmissään on myös musikaalisuutta, hän löytää rytmin niin, ettei katsoja pitkästy. Ihan hävyttömästi kehun poikaa!”

Lauri ei pane pahakseen isän sanoja.

”Ei, se on kollegiaalista, kun puhutaan taiteesta.”

Seppo ei ole isänä tarrautunut lapsiinsa. Vanhin asuu Jyväskylässä, mutta yhteys on olemassa. Muut ovat lähiympäristössä, vaikka

Lauriakaan Seppo ei näe niin usein kuin haluaisi. Joulut ja syntymäpäivät vietetään kuitenkin aina yhdessä.

”Laskin, että meillä on ollut 150 synttärijuhlaa”, Seppo sanoo.

”Ainoa toiveeni vanhempana on, että näen, kuinka lapset löytävät oman elämänsä alun. Vaikka tietää, ettei se ole vain ruusuilla tanssimista, se on tärkein juttu.”

Laurin kanssa ei ole tarvinnut huolehtia oman polun löytymisestä, niin vahvasti poika on kulkenut kohti unelmaansa. Isälle pojan aikuistuminen ei ole aiheuttanut kipua.

”Mielelläni päästän lapseni oman polkunsa päähän. Vaikka lapseni inhoaisivat minua, haluan nähdä, että heillä menee hyvin. Näin minä sen koen, se on luonnon karma. Kun lapsi tulee täyteen ikään ja pystyy huolehtimaan itsestään, niin minä vilkutan: Hei, hei, käy joskus moikkaamassa!”

Lauri Maijala miettii pitkään kysymystä, mikä on ollut isältä saatu tärkein ohje elämään. Vastaus tulee syvältä sydämestä.

”Sitä oppia en ole vielä osannut toteuttaa ja joudun taistelemaan sen kanssa. Isältäni tulee kuitenkin ajatus, että kaikki järjestyy, mutta pitää keskittyä, ei hutiloida. Hengitä, Lauri, muista hengittää.”

Kuvat: Petri Mulari

Juttu on julkaistu Eevan numerossa 4/2017.


Huomioithan, että kaikki lehtitilauksiin liittyvät asiat hoituvat vain www.a-lehdet.fi/asiakaspalvelu
kautta tai lähettämällä sähköpostia osoitteeseen asiakaspalvelu@a-lehdet.fi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Edellinen artikkeliSeuraava artikkeli