Henkilöt

Katja Kiuru: ”Olen hyväksynyt katkeruuteni”

Katja Kiuru oppi Turkan oppilaan ilmaisemaan kiellettyjä tunteita, mutta tunteisiin nojaavan näyttelijän työ ei riittänyt hänelle ammatti-identiteetin rakentamiseen. Yhteys sisimpään löytyi meditaation kautta.
Katja Kiuru, 51, kokee olevansa vanhana syntynyt ja kulkevansa koko ajan kohti itseään.

Näyttelijä Katja Kiurulla on omakohtaista kokemusta ulkopuolisuudesta.

”Minun kokemukseni ovat tehneet minusta sellaisen, että en vaikene mistään. Se voi olla osaksi turkkalaisuutta, että en osaa pitää suutani kiinni. Olen provosoiva ja haluan kaataa tabuja. Mutta osaksi se on myös sitä, että puolustan pienempää ja syrjittyä”, Katja Kiuru, 51, sanoo.

Syyskuussa ilmestyvässä kirjassaan Palasina ja kokonaisena Katja kertoo omasta näyttelijän tiestään ja identiteetin etsimisestä.

Harva meistä uskaltaa sanoa ääneen, että on katkera. Katja Kiuru uskaltaa. Mutta on hän paljon muutakin.

”Meillä oli hypetys päällä”

Katja Kiuru kasvoi helsinkiläisessä lääkäriperheessä. Kolmesta sisaruksesta Katja oli keskimmäinen. Jo pikkutyttönä hän haaveili näyttelijän työstä. Hän näytteli koulun näytelmäkerhossa ja esiintyi tanssiryhmässä, joka harjoitteli 16 tuntia viikossa.

Näytelmäkerhon vetäjä Aune Lind pyysi tyttöä radiokuunnelmiin. Pikkuhiljaa vahvistui ajatus Teatterikorkeakouluun pyrkimisestä.

Erityisesti äiti kannusti tytärtään näyttelijän tielle, koska hän näki, millaista riemua se tytössä herätti. 18-vuotiaana Katja pääsikin kouluun ensimmäisellä yrittämällä. Vuonna 1984 näyttelijätyön professorina oli Jouko Turkka.

Katja ei tiennyt Turkasta juuri mitään aloittaessaan koulun. Mutta oman tanssitaustansa takia hänen oli helppo solahtaa kurinalaiseen, fyysiseen treenaamiseen, jota Turkka painotti.

”Kun halusin oppia ja minulle annettiin opettajamestari, niin ainoa keino oli heittäytyä täysillä.”

Opiskeluaika oli vauhdikasta, intensiivistä, raskasta ja hauskaakin.

”Jouko tai joku meistä oli usein lehtien otsikoissa, ja se oli juhlallista ja hienoa. Meillä oli hypetys päällä.”

Narsistinen epidemia

Melko pian Katja kuitenkin alkoi tajuta, että opetus ei tarjoaisi hänelle sitä, mitä hän tuli etsimään.

”Me teimme vain yhtä juttua. Tiesin, että en oppisi näyttelijän työtä. Turkka paasasi meille, että meidän pitäisi olla niin kuin rokkitähdet ja valokuvamallit. Mielenkiintoisia ja vaarallisia ihmisiä. Se oli linjassa sen kanssa, mitä maailmassa oli tapahtumassa. Ja nythän me elämme keskellä narsistista epidemiaa”, Katja pohtii.

Turkka herättää yhä ristiriitaisia tunteita. Opettajana hän saattoi olla äärimmäisen latistava.

”Antauduin alussa niin hyvin kuin vain pystyin. Kun sitten alkoi tulla turpaan, menin kasaan ja koko ajan pelotti.”

Silloin oli pakko miettiä, että ehkä siinä olikin jotain totta, mitä ihmiset koulun ulkopuolella supisivat.

”Että me olemme joukkopsykoosissa ja menemme vain Turkan perässä.”

Kuitenkin Turkka oli samalla Katjan mielestä myös erinomainen teatterintekijä.

”Jossain määrin voin allekirjoittaa sen, että hän oli nero, niin kuin aina sanotaan. Hänen ohjauksissaan oli jotain, mitä ei nähnyt missään muualla.”

”Olin tyhjä sisältä”

Opettaja jätti jälkensä oppilaaseen. Turkka ei sietänyt mielistelyä. Katja oppi, että sitä, mikä on kiellettyä, pitää tehdä. Hän kertoo oppineensa myös maskuliinista raivoa.

”Kyllä minä olen myös se kiltti tyttö, mutta välillä minusta tulee uhkarohkean aggressiivinen.”

Teatterikorkeakoulun jälkeen Katja sai kiinnityksen Tampereen Työväen Teatteriin. Siellä hän koki, että laitosteatterissa työskentely muodostui elämäntavaksi. Harjoitus- ja työajat eristivät näyttelijän muusta elämästä. Maailma kutistui pieneksi.

Vaikka Katja oli nyt töissä arvostetussa teatterissa ja kaupungissa, jossa yleisö rakastaa näyttelijöitään, paikka ei tuntunut omalta. Nuoren naisen identiteetti oli rakentumassa pelkän näyttelijänä olemisen varaan. Se tuntui tyhjältä ja kapealta.

”Oli sellainen olo, että olen irti kaikesta. En tiennyt yhtään, mitä minun pitäisi tehdä. Tuntui, että leijun, enkä pääse sisään annettuun näyttelijän rooliin. Yritin olla ’näyttelijä’, kun ei ollut mitään muutakaan. Olin tyhjä sisältä.”

Ruusun aika -sarja teki Katjasta tunnetun. Vaikutukset eivät olleet pelkästään positiivisia.

”Löysin itseni meditaation avulla”

Sitten Katja löysi meditaation. Hän alkoi harjoittaa sitä säännöllisesti kaksi kertaa päivässä, vähintään 15 minuuttia kerrallaan.

”Vähitellen aloin kasvaa siksi, mikä olen. Löysin itseni meditaation keskeltä. Näen itseni nyt kokonaan, kun ennen näin vain osan. Tavallaan teatterikoulun hypetyksessä etäännyin siitä Katjasta, joksi synnyin.”

Näyttelijäidentiteetti oli tuntunut ulkoapäin määritellyltä. Tuntui, että koko ajan piti näyttää ja todistaa jotain.

”Meditaatiolla sain kontaktin sisimpääni. Silloin loppuu ulkopuolelta määrittely. Minun ei tarvitse olla näyttelijä eikä mitään muutakaan, koska minulla on koti sisälläni. Meditaation kautta tulee luottamus siihen, että elämä kantaa. Armollisuus on iso asia meditaatiokokemuksessa.”

Katja kertoo, kuinka meditaation kautta syntyi ymmärrys myös siitä, että kaikki ihmiset ovat lopulta sisimmässään samanlaisia. Kenenkään ihmisarvo ei ole riippuvainen ammatista, ulkonäöstä, uskonnosta tai mistään ulkoisesta. Ihmisen voi kohdata vain ihmisenä.

”Julkisuudesta jäi vainoharha”

Parin Tampereella vietetyn vuoden jälkeen Katja Kiuru jäi vapaaksi näyttelijäksi. Vuonna 1990 hänet pestattiin televisiosarjaan Ruusun aika, jonka myötä näyttelijä tuli tunnetuksi koko maassa.

Abiturientti Merin rooli oli freelancerille onnenpotku. Silti televisiotyö oli Katjan mielestä turhauttavaa odottelua, eikä rooli tarjonnut hänelle sellaista haastetta, mitä hän olisi kaivannut. Kun hän muun muassa ehdotti, että eikö isoäitinsä kuolemaa sureva Meri voisi heittää Raamattua seinään, sitä pidettiin liian rajuna.

Ruusun ajasta tuli valtavan suosittu. Sillä oli parhaimmillaan 1,6 miljoonaa katsojaa. Ihmiset tunnistivat Katjan kadulla, ja minne hän menikin, hänet samastettiin roolihahmoonsa.

”Ihmiset kuvittelivat tuntevansa minut ja olivat mukavia. Mutta he puhuivat minusta sivuun, koska he ajattelivat televisiohahmoani.”

Julkisuus aiheutti tarpeen rakentaa ympärille suojamuuri, vaikka ihmiset eivät tarkoittaneet pahaa.

”Tavallaan koen huomion rakkautena, ei se sinänsä ole negatiivista. Mutta samalla siitä tulee olo, että älkää koskeko minuun. Julkisuudesta on rakentunut ja jäänyt jäljelle tietynlainen vainoharha. Se on erakoittanut minua.”

Katja on edelleen hieman varuillaan liikkuessaan yleisillä paikoilla. Kun joku ottaa kännykkäkameran esiin, tulee tarve nostaa käsi suojaksi kasvojen eteen.

Meditaation avulla Katja on löytänyt luottamuksen elämään.

Nuori, kaunis ja sopeutuvainen tyttö

Katja kertoo huomanneensa vasta jälkikäteen, että hänen seurustelukumppaninsa ja lähimmät ystävät eivät tienneet Ruusun ajasta mitään. He olivat olleet sarjan esittämisen aikaan joko ulkomailla tai eivät katsoneet televisiota.

”He ovat olleet ihmisiä, jotka ovat pystyneet lähestymään minua tyhjältä pöydältä. Heille on vasta vähitellen selvinnyt, että minulla on tällainen tausta.”

Ruusun ajan kuvausten jälkeen Katja lähti jatko-opintoihin Lontooseen. Hän halusi edelleen oppia näyttelijän työtä. Vasta ulkomailla hän tunsi oppineensa ammatin.

”Opin sellaisen näyttelijän ammattitaidon, että katsojan ei tarvitse ihailla näyttelijää vaan hän voi mennä sisään tarinaan ja sen maailmaan. Että katsoja ei lähtiessä sano, että näin sen-ja-sen näyttelijän, vaan että näin hienon näytelmän.”

Lontoon lisäksi Katja kävi kursseilla Saksassa, Ranskassa ja Kuubassa. Hän opiskeli muun muassa klovneriaa sekä intuitio- ja rituaaliteatteria.
Ruusun ajan suosiosta ja intohimoisesta opiskelusta huolimatta töitä ei tuntunut löytyvän kotimaassa.

”Töitä oli silloin, kun olin nuori, kaunis ja sopeutuvainen, kiltti tyttö. En ole koko aikuisikänäni ollut töissä kuin satunnaisesti.”

Miksi pitäisi kieltää negatiiviset tunteet?

Katja pohdiskelee syitä työttömyydelle. Yksi selitys voisi olla se, että hänet samastettiin niin voimakkaasti Ruusun ajan Meriksi, että hänelle ei sen vuoksi tarjottu muita rooleja. Toinen voi olla, että hän opiskeli juuri ratkaisevilla hetkillä ulkomailla ja rooleja meni sivu suun sen takia.

Katjassa elää yhä palo saada toteuttaa näyttelijän ammattia sillä taidolla, jonka hän on vuosien aikana kerännyt. Silloin tällöin hän hakee jotain roolia, mutta keski-ikäiselle naiselle niitä ei ole paljon tarjolla.

”Nyt on onneksi ruvettu myöntämään, ettei naisille ole tarpeeksi tarinoita.”

On hämmästyttävää, että teatterinäyttämöillä pääosassa ovat yhä useimmiten miehet, kun katsomoissa enemmistö on keski-ikäisiä naisia.

”Meidät naiset on istutettu asetelmaan, jossa olemme valmiita ihailemaan miesten maailmaa ja asettumaan katsojan asemaan. Se tuntuu luonnolliselta ja normaalilta, ennen kuin tulee henkilökohtainen herätys.”

Näyttelijäntöiden vähyys on ollut pettymys, Katja Kiuru myöntää sen suoraan. Pettymys herättää myös katkeruuden tunteita, eikä Katja peittele sitä.

”Minä olen katkera, mutta olen minä kaikkea muutakin. Olen katkera hetken, sitten olen vihainen, iloinen, surullinen tai onnellinen, kaikkea näitä.”

Häntä ärsyttää, että aina pitäisi ajatella vain positiivisesti.

”Näen sen reaktiona yleiseen hätään, että on tarve kontrolloida ja kieltää negatiiviset tunteet.”

”Äitiys on ollut arvokas kokemus”

Katja puhuu oikeutetusta vihasta. Niin sanottuja negatiivisia tunteita ei pitäisi pelätä. Hän hyväksyy kaikki omat tunteensa eikä suostu tuntemaan syyllisyyttä niistä.

Tunteet ovat kuitenkin vain tunteita. Ne tulevat ja menevät. Niihin ei pidä samastua tai kiinnittyä.

”Tietenkin tunteita pitää pystyä myös hallitsemaan. Niitä pitäisi pystyä todistamaan ilman, että menee niihin joka kerta mukaan.”

Helppoa se ei aina ole.

”Minäkin jämähdän silloin tällöin johonkin tunnetilaan. Samastun loukkaukseen ja takerrun siihen. Se on ongelma, mutta itse tunne ei ole.”

Katja Kiuru on ollut naimisissa amerikkalaisen miehen kanssa ja sai parikymmentä vuotta sitten pojan. Äitiys on ollut arvokas kokemus.

”Sen jälkeen kun on tullut äidiksi, lapsi menee ylitse muiden. On mahtavaa kokea elämässä jotain, joka on tärkeämpää kuin minä itse.”

Pojan ollessa pieni huomio oli muualla kuin työasioissa. Sittemmin Katja on tehnyt satunnaisten näyttelijäpestien lisäksi monenlaisia töitä.

Hän on vetänyt Kallio kipinöi -kaupunkifestivaalia, työskennellyt ikäihmisten palvelukeskuksessa ja kehitysvammaisten kanssa sekä ohjannut lasten teatteriryhmiä.

Omista kokemuksista hyötyä terapiatyössä

Kokonaan uuden ammatin hän opiskeli avioeronsa myötä. Avioliitto alkoi rakoilla lapsen vauva-aikana. Silloin naapurissa sattui asumaan tuttu, joka opiskeli kehopsykoterapiaa. Katja kiinnostui asiasta ja hakeutui itsekin opiskelijaksi. Opiskeluun liittyi myös oma psykoterapia.

”Tiesin tarvitsevani sitä. Olisin varmaan lähtenyt psykoterapiaan ilman opiskeluakin. Purin terapiassa tietysti sitä, mikä oli johtanut avioerooni, mutta myös koko siihenastista elämääni. Kyse on vyyhdeistä, joiden sotkuissa opimme epärakentavia toimintamalleja.”

Kehopsykoterapia painottaa ihmisen mielen ja kehon yhteyttä, ne muodostavat erottamattoman kokonaisuuden.

”Jo meditaatiossa ymmärsin, että mieli ja keho eivät toimi erikseen. Oli ihana löytää tieteellistä tutkimusta siitä, miten mieli ja keho toimivat yhdessä.”

Valmistumisen jälkeen Katja on toiminut jonkin verran psykoterapeuttina. Hän ei kuitenkaan kuulu vielä Kela-yhteistyön piiriin, ja siksi asiakkaita on ollut rajoitetusti.

Katja on huomannut, että omista elämänkokemuksista voi olla hyötyä terapiatyössä.

”Tavallaan voin sanoa, että avioerostani on hyötyä ja siitä, että olen äiti ja yksinhuoltaja, on hyötyä. Mutta ei ole niin, että pitäisi hakeutua erilaisiin tilanteisiin, jotta ihmisestä tulisi hyvä psykoterapeutti.”

Myös näyttelijän työstä voi löytää yhtymäkohtia psykoterapeutin ammattiin. Kummassakin roolissa paneudutaan ihmisyyden ytimeen.

”Läsnäolo on isossa roolissa molemmissa. Silloin, kun tekee työtä näyttämöllä tai asiakkaan kanssa, on pakko olla läsnä. On pakko kuunnella toista herkeämättä, muillakin kuin korvilla, kaikilla aisteilla. On oltava auki pelottomasti ja luottaen.”

”On mahtavaa kokea elämässä jotain, joka on tärkeämpää kuin minä itse”, Katja miettii.

”Yksinäisyys on minulle tuttua”

Vanheneminen Katja Kiurusta ihanaa. Katja on nyt 51-vuotias.

”Koen, että olen vanhana syntynyt ja että olen vain koko ajan ollut menossa kohti omaa itseäni.”

Tulevaisuuden suunnitelmia ei ole. Freelancer on tottunut elämään hetkessä. Vaikka se oli alussa pelottavaa, ajan myötä Katja on saavuttanut rauhan. Ja se on vapauttavaa.

Katja kertoo, että hänellä on rauha myös yksin olemisessa.

”Yksinäisyys on minulle tuttua. Minulla ei ole ollut parisuhdetta pitkiin aikoihin, mutta minulla ei ole myöskään mitään murhetta sen suhteen. Vahvistan tilastoja: kauniit ja koulutetut naiset jäävät yhteiskunnassamme yksinäisimmiksi. Jos parisuhdetta ei tule, niin ei tule. En kanna huolta siinäkään asiassa.”

Sitä paitsi Katja Kiuru on jo tähän mennessä elänyt monipuolisen ja rikkaan elämän.

”Ihminen pyristelee, tekee parhaansa, mokailee, uppoaa ja nousee. Minun elämäni näyttäytyy henkilön nimeltä Katja Kiuru elämänä.”

Kuva: Timo Villanen

Juttu on julkaistu Eevan numerossa 8/2017.

3 kommenttia

  1. Nuoret miehet kirjoittavat nurten miesten elämistä. Niissähän tyttö/nainen on rekvisiittaa. Kohelluselokuvista ja sarjoista puhumattakaan.
    Toivoa vain voi, että naiskäsikirjoittajat ottavat itsestään niskasta kiinni ja alkavat puskea käsikirjoitusta. Aluksi kannattaa tyrkyttää itseään apulaiskirjoittajaksi, niin narratiivi saisi erilaisa kulmia. Pitöisi seistä omilla jaöoillaan, koska Suomi on ”täynnä” kovia mimmejä, joista olisi käsikorjoittajiksi ja ohjaajiksi. Reteetä itseluottamusta, mutta rahottajille niin selkeitä juttuja, jotka herättäivivät heidän kiinnostussensa.
    Monissa miestenhallitsemisa töissä alaan on noussut uutta kukoistusta.

  2. ”Yksinäisyys on minulle tuttua. Minulla ei ole ollut parisuhdetta pitkiin aikoihin, mutta minulla ei ole myöskään mitään murhetta sen suhteen. Vahvistan tilastoja: kauniit ja koulutetut naiset jäävät yhteiskunnassamme yksinäisimmiksi. Jos parisuhdetta ei tule, niin ei tule. En kanna huolta siinäkään asiassa.”

    Kouluttamattomat miehet jäävät yhtä helposti yksinäisiksi. Miehelle yksinäisyys voi olla suurempi taakka, sillä nainen saa keskimäärin helpommin seuraa kuin mies.


Huomioithan, että kaikki lehtitilauksiin liittyvät asiat hoituvat vain www.a-lehdet.fi/asiakaspalvelu
kautta tai lähettämällä sähköpostia osoitteeseen asiakaspalvelu@a-lehdet.fi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Edellinen artikkeliSeuraava artikkeli