Henkilöt

Heli Laaksonen: ”Imurointi tappaa luovuuden”

Heli Laaksonen rakastaa tavaroita, joissa näkyy ajan kuluminen. Hän on tarttunut pensseliin ja hyödyntänyt taiteessaan kierrätystä. Kotitöistä runoilijalla on mielipiteensä.

Heli Laaksonen, 45, esittelee maalausta, jonka hän on tehnyt itselleen huoneentauluksi. Siinä on kaksi haukea, valtavan suuri ja aivan pikkuruinen. Teoksen nimi on Älä luule ittiäs liia suureks – äläkä ainaka liian piäneks.

Lauseen Heli oli kuullut radiosta erään psykologin haastattelussa. Hänen mielestään se on hyvä elämänohje, että ei kannata luulla itsestään liikoja, mutta sittenkin mieluummin liikoja kuin liian vähän.

Sama ajatus on johdattanut Helin nyt aivan uuden äärelle. Lokakuussa avautui hänen ensimmäinen kuvataidenäyttelynsä Emil Cedercreutzin museon kutsumana Harjavallassa.

Maalaaminen on ollut Helin harrastus lapsesta saakka. Aikuisena hän on ravannut kansalaisopiston taidekursseilla ja innostunut akryylimaaleista niin, että on maalannut kuvia vaikka minne. Kodin maustekaapin oveen on ilmestynyt kesäinen maisema ja Helin saapikkaisiin pilvinen taivas.

Näyttelyn teokset on maalattu kierrätysmateriaaleille. Maalausten pohjana Heli on käyttänyt tuhopoltetun talon raunioista kerättyä puuta, puun kantoja tai parkkikiekkoja. Aiheet nousevat luonnosta. Usein pääosassa on lintu tai muita metsäneläimiä.

Teokset tunnistaa runoilijan töiksi viimeistään nimistä, kuten Ja leppäkerttu valhetteli suut, silmät täytte.
Voi aistia, että maalaukset nousevat samasta lähteestä kuin Helin runotkin, lämpimästä ja huumorin sävyttämästä
naivismista. Hän myöntää, että naivismi on hänelle luonteenomaista.

”Naivismi on näkökanta tai suhtautumistapa. Se ei tarkoita, että en pystyisi ajattelemaan maailman tuskaa. Se on valinta, että katson, mitä kaunista ja hellyttävää täällä on. Murheellisistakin asioista voi löytää jotain liikuttavaa ja inhimillistä”, Heli sanoo.

Useimmiten sanat tottelevat runoilijaa, mutta maalatessa Heli joutuu joskus taistelemaan. Omien taitojen riittämättömyys on vain hyväksyttävä.

”Koulut olivat ankeuslaatikoita”

Runoilijalla on vahva palo tehdä maailmasta edes hitusen verran kauniimpi ja iloisempi paikka. Heli pohtii, että juuret siihen voivat löytyä lapsuuden ympäristöstä. Hän kärsi jo pienenä betonipihoista.

”Yksi syy voi olla kauneusvajaus ja ilon tarve. Lapsena asuin aika paljon lähiöissä. Lastentarhat ja koulutkin olivat ankeuslaatikoita, halvalla ja äkkiä tehtyjä.”

Hänen pelastuksensa oli Halikon-mummula, jossa sai nauttia maaseudun luonnon kauneudesta ja kirmata pitkin kukkaniittyjä.

Heli syntyi 70-luvulla tavalliseen perheeseen, äiti oli kotisairaanhoitaja ja isä myyntimies. Vanhemmat erosivat, kun Heli oli vähän alle kymmenvuotias. Hän jäi sisarensa kanssa asumaan äidin luo.

Vaikka taiteesta ei perheessä varsinaisesti puhuttu, äidin kanssa käytiin Uudenkaupungin taidenäyttelyissä ja kotona oli aina kirjoja. Tosin Heli ei pitkään aikaan ymmärtänyt, että joku todella kirjoitti ne. Kirsi Kunnas oli yhtä tarumainen olento kuin Punahilkka, molemmat nimet kun lukivat kirjojen kansissa.

Eräänä jouluna äidin kanssa sovittiin, että ei osteta joululahjoja, vaan hippiäismaalaus kodin seinälle. Se jäi tytön mieleen.

”Äiti antoi niin paljon arvoa taiteelle, että halusi ostaa kovalla työllä ansaitsemillaan rahoilla taulun.”

Etäiseksi jäänyt isä

Suvun naiset ovat aina pitäneet päiväkirjaa, niin äiti kuin äidinäitikin, Helille hyvin rakas mummu. Isän puolella taas oltiin nuorisoseurojen runonlausujia.

Kirjailijan ammatin Heli löysi kuitenkin aivan itse. Ensimmäiset runonsa hän kirjoitti Helsingin vuosinaan koti-ikäväänsä. Kaikkien hämmästykseksi Lounais-Suomen murteella kirjoitetuista runoista tuli menestystarina.

”Olen ollut loppujen lopuksi aika itseohjautuva. Isä on ollut etäisä, mutta hän on sen tyyppinen, että hänen mielestään ei ole noloa kehua omia mukuloitaan. Siinä mielessä hän ei ole kovin suomalainen”, Heli kertoo.

Joskus Heli törmää omituiseen yksiulotteisuuteen, että taiteesta nähdään vain pinta. Ei ymmärretä, että kuvien ja sanojen takana on aina toinen maailma.

”Ällistyn, kun taiteesta puhutaan niin, että taulussa on vain lintu tai että Viimeinen ehtoollinen kuvaa syömistä. Tai jos runossa uidaan, niin ei nähdä, että eihän se vain uimisesta kerro.”

”Mutta jollei ole opetettu, että taiteessa ei ole vain se mikä näkyy, vaan mitä siellä takana on, niin ei se itsestään tule.”

”Tekemiseni on ollut sisäisen palon ja innostuksen varassa. On valtava palkinto itsessään, että voin luoda maailmoja sanoilla tai kuvilla”, Heli Laaksonen sanoo.

Elämää korpikuusen kannon alla

Heli on asunut nykyisessä talossaan Rauman Lapissa, peltojen keskellä, vuodesta 2011. Tämä on hänen ja elämänkumppanin Miikka Lappalaisen ensimmäinen yhteinen koti. Silloinen elämänmuutos oli aika rohkea.

”Muutin tänne korpikuusen kannon alle, paikkaan, josta en tuntenut ketään, ihmisen kanssa, joka oli vielä vieras. Mutta hän tuli tutuksi ja osoittautui hyväksi.”

Miikka tekee töitä hitsaajana, mutta on myös innokas valokuvaaja. Koti on täynnä erilaisia valokuvauslaitteita vuosikymmenien varrelta.

Luovuuden ymmärtäminen yhdistää pariskuntaa. Heli kertoo esimerkin siitä, kuinka he ryhtyivät poistamaan talon kuistilta sahalaitaista koristelautarivistöä. Miikka tarttui käsisahaan, ja Heli hoksasi heti, että pois sahattu palanen muistutti harjakattoista taloa.

”Enhän minä voinut enää remonttiin osallistua, kun näitä taloja rupesi putoilemaan syliin. Siltä seisomalta minun oli päästävä maalaamaan niitä. Miikka toi minulle vain lisää taloja, eikä sanonut että aikuinen ihminen, tehdään nyt tämä remontti ensin.”

Heli on maalannut pieniä taloja oman talonsa kuistiremontin ylijäämäpalasiin.

Lapsi, joka rakensi hautausmaita

Heli muistaa omasta lapsuudestaan, kuinka suvun keskuudessa joskus tuntui siltä, että maailman tärkein asia on imurointi. Lapsena hän oli rakentanut matolle monta päivää hautausmaata puupalikoista. Jokaiseen hautakiveen hän oli kirjoittanut vainajan nimen ja kehitellyt elämänkohtaloita keksimilleen ihmisille.

Mutta hautausmaa lensi hetkessä pois tieltä, kun aikuisten oli päästävä imuroimaan vieraita varten.

”Ei ollut minkäännäköistä kiinnostusta siihen, miksi lapsi tekee hautausmaata. Joku olisi ruvennut kyselemään, että kerro lisää näitä tarinoita. Se olisi ollut hieno tapa tutustua lapseen.”

”Perhanan imurointi, ikään kuin se olisi aina ollut tärkeämpää kuin mikään muu. Ja traditio on jatkunut, ei tosin meillä, mutta kun seuraan joitakin sukulaisia, niin imurointi on jollain tavalla elämän kantava voima.”

Mutta nyt Helin elämänkumppani kannustaa luovuuteen ja jakaa asioiden tärkeysjärjestyksen. Sen mies on oppinut omasta lapsuudenkodistaan. Miikan äiti oli keraamikko Raija Tuumi, joka teki uransa Arabian tehtaalla.

”Taiteilijaperheessä kasvaneena hänellä on sellainen tärkeysjärjestys, että on tärkeämpiä asioita kuin huushollaus.”

Miikka toi Helille myös puolikkaita puunrunkoja, koska oli ajatellut, että Heli voisi keksiä niistä jotain. Ja Helihän keksi. Osa taidenäyttelyn teoksista on maalattu niille.

”Tavallaan saan olla se lapsi nyt.”

”En ajattele, että olen nainen”

Kysymys puolisosta ja hänen merkityksestään toisaalta ihmetyttää Heliä. Hän ei ole tottunut näkemään itseään kenenkään kautta.

”Olen inhimisti, en feministi enkä sovinisti. Harvoin edes ajattelen, että olen nainen.”

Itsenäisyys on aina ollut olennainen osa Heliä.

”Yleensä yksinhuoltajien mukulat ovat itsenäisiä ja yleensäkin 70-luvulla syntyneet. Me keksimme itse omat tekemisemme ja huvimme.”

Taiteilijan ammatissa on elinehto olla itseohjautuva ja itsenäinen ajattelija. Heli viittaa runoilija Mirkka Rekolan ajatukseen, että pitää puhua siltä kohdalta, missä seisoo ja mitä siitä näkee. Se on arvokasta.

”Minä näen tältä paikalta nämä asiat, eikä kukaan muu voi nähdä niitä niin kuin minä. Sen täytyy riittää ja siitä voi olla vähän ylpeäkin. Olipa lopputulos mikä tahansa, niin siinä on kuitenkin minun ainutlaatuisuuteni, minkä minä tuon esille.”

Samalla Heli myöntää, että hänkin on joutunut joskus kamppailemaan suomalaisille tyypillisen itsensä vähättelyn kanssa.

”Kyllä sekin ajatus on minulle tuttu, mutta yleisön rakkaus on nostanut minua hyvin paljon. Sen vuoksi minä uskallan tehdä kaikennäköistä.”

Lintuaiheisia maalauksia syntyi tuhopoltetun talon raunioista kerätyille puulaudoille.

Herkkä nahka ja hempeä mieli

Heli on kiertänyt pitkään ympäri Suomea esiintymässä ja lukemassa runojaan. Kaikesta kokemuksesta huolimatta hän jännittää yhä, ja jostain syystä jännitys on vain lisääntynyt viime vuosina.

”Hermoilen aivan kauheasti. Kukaan muu ei sitä tiedä kuin siskoni ja joku, joka on takahuoneessa juuri ennen esiintymistäni. Minä päätän vaihtaa ammattia aina silloin. Ajattelen, että en uskalla ja minua hävettää.”

Heli täytti syksyllä 45 vuotta. Hän on elänyt vanhojen ihmisten kanssa ja tehnyt töitä vanhainkodeissa. Oma vanheneminen ei tule hänelle yllätyksenä.

Heli myös rakastaa vanhoja tavaroita, joissa ajan kuluminen näkyy. Siksi perinteinen kirja tuntuu läheisemmältä kellastuvine sivuineen kuin aina samanlaisena pysyvä sähkökirja. Kotiin ja kahvikuppeihin elämä saa jättää jälkensä.

”Jos kaikki ympärillä on aina uutta, niin siinä on jotain epäluonnollista. Silloin myös suhtautuminen omaan vanhenemiseen voi tulla yllätyksenä. Kaikki ympärillä kiiltää, mutta minä en.”

Vanhenemisessa Heliä kylläkin kauhistuttaa se, että pitäisi aloittaa jonkinlainen liikuntaharrastus kehon kunnossa pitämiseksi. Kuntojumpat ja rautatankojen nostelu tuntuvat lamaannuttavilta.

Yllätys on ollut se, ettei ikä ole tuonut henkistä vahvuutta niin kuin nuorempana luuli.

”Ajattelin, että oppisin paremmin olemaan hankalien ihmisten kanssa tai osaisin viisaammin suhtautua vastoin-
käymisiin. Nyt tuntuu, että menen vain herkkänahkaisemmaksi.”

Tosin Heli myöntää, että hänen elämäntehtävänsä on ollut pitää oma nahka herkkänä ja mieli hempeänä. Hän välttelee raadollisuutta, raakuutta ja vihapuhesivuja. Kauhuelokuvia ja väkivaltakuvauksia hän ei kestä katsoa.

”Millainen olisikaan kovapintainen runoilija?”

”Luonto asettaa meille rajat”

Helillä ei ole omia lapsia. Hoivavietti ei vain ole herännyt.

”Olen ajatellut, että jos minulle joskus tulee sellainen olo, että minun on saatava lapsi, niin menen sen mukaan. Mutta ei sitä ole tullut, enkä osaa tehdä siitä numeroa.”

Runoilija on säästynyt myös jatkuvilta kyselyiltä, läheiset eivät ole patistelleet. Hän nauraakin, että hänet hyvin tuntevat ihmiset olisivat ehkä pelänneet, että hän unohtaisi lapsen milloin mihinkin.

”Kulttuurin säilyttämiseen ja kansakunnan jatkuvuuteen voi osallistua niin monilla muillakin tavoilla kuin omia lapsia kasvattamalla. Minä yritän saada aikaiseksi niin hyviä kirjoja, että lapset oikein kihisisivät innosta oppia lukemaan.”

Nykyaika ihmetyttää Heliä monella tavalla.

”En tiedä, alkaako ihminen aina keski-ikäisenä hämmästellä, kuinka älytön maailma on. Vai onko tämä aika ihan absoluuttisen älytön?”

Automatisaatio ja digitalisaatio vievät ihmiseltä kyvyn tehdä itse asioita. Heli ei viihtyisi ajassamme ellei asuisi maalla. Siellä hän on osa luontoa. Ja luonto asettaa ihmiselle terveellä tavalla rajat.

”Metsään ei voi mennä niin, että nyt minä haen mustikan. Jos mustikoita on, niin sitten on, mutta jollei ole, niin minnekään ei voi kirjoittaa ja tehdä valitusta.”

Luonnon edessä tyytyminen ja myöntyminen on Helistä tervehdyttävää.

”Luonto asettaa myös ajallisia rajoja. Elämä ei ole iänkaikkista, ja pitää tehdä nyt ne asiat, jotka ajatteli tehdä.”

Heli viihtyy vanhojen, kuluneiden tavaroiden keskellä. Maalausinnossaan hän on maalannut myös omat saappaansa.

Maalaus voitti runoilun

Runoilija ei ole jättämässä kirjallisuutta, vaikka ottikin vastaan museon kutsun pitää taidenäyttely. Hänellä on työn alla virolaisen Andrus Kivirähkin käännöstyö ja oma runokirja, jotka julkaistaan ensi vuonna.

Sekä runojen kirjoittaminen että maalaaminen ovat Helille itsetutkiskelua, mutta sisältä voi kummuta jotain yleisinhimillistä, joka koskettaa myös muita ihmisiä. Usein teos vain pitää tehdä, ja vasta myöhemmin itsekin ymmärtää, mitä se merkitsee.

”Ajattelen, että ihmisen sisäpuolella on hirvittävästi tilaa. Sinnepäin voi kasvaa ja löytää ihmeellisiä asioita.”

Kuukausien maalaaminen on yllättänyt runoilijan. Kuvat ja sanat eivät ole ruokkineet toisiaan niin kuin hän oli kuvitellut.

”Olen suorastaan ällistynyt siitä, miten aivot toimivat. Silloin kun maalaan, en ajattele mitään kielellisiä. Se on ollut minulle huutava pettymys. Ajattelin, että kun maalaan, niin voisin samalla miettiä runoja ja pistää ajatuksiani ylös.”

Ovi sanojen maailmaan on pysynyt kiinni. Mutta kuka tietää, mikä suljetun oven takana alitajunnassa muhii?

Heliä jännittää ja hävettää aivan kauheasti mennä mukaan johonkin sellaiseen, mihin kirjailijat eivät yleensä mene.

”Mut ei se munt sentä niim pal hävetä, etten menis.”

”Erilaisia kanoja nokitaan”

Useimmiten sanat tottelevat runoilijaa, mutta maalausten kanssa on joutunut välillä taistelemaan paljonkin.

Kuvaan ei aina meinaa saada sitä, mitä tahtoo.

Omien taitojen riittämättömyys ja keskeneräisyys on vain hyväksyttävä.

”Maalaamisessa olen nyt uuden äärellä, eikä minulla ole onnistumisen pakkoa. Ei ole vertailukohtia, kun maalaan nyt ensimmäistä näyttelyäni. Teen tällaisia, ja tämä on hauskaa.”

Silti Heli murehtii, etteivät ihmiset nyt kuvittelisi, että hän luulee olevansa jotain. Kun tahtoo elää omannäköistään elämää, niin aina on olemassa vastapuoli. Ihmiset, jotka eivät ehkä ole eläneet omannäköistään elämää, vaistonvaraisesti ajattelevat, että miksi tuo on niin erilainen.

”Toisaalta kuuluukin ihmisluontoon ja myös eläinluontoon, että kun joku kana on vähän erilainen, niin sitä heti nokitaan. Mutta ihmisen täytyy nousta sen yläpuolelle. Ei me täsä mittän kanoi olla!”

Kuvat: Petri Mulari

Juttu on julkaistu Eevan numerossa 11/2017.

1 kommentti

  1. Aivan ihana tuo imurointi juttu. Ja niin totta. Miten helposti siivousvimmaiset siivoavat ”pitkin poikin lojuvat lelut” pois jaloista pyörimästä. Vaikka siinä olisi pitkään rakennettu, moni ulotteinen, ihana leikki.
    Meillä on aina ollut ”lelut levällään”(anopin kauhuksi;)) eli oikeasti leikit kesken, niin omien kun hoitolasten kanssakin. Aina voi leikkejä ”jättää talteen” ja jatkaa.
    Leikki on todella tärkeää lapsen kehitykselle, monella eri tapaa. Ja sieltä se itseohjautuvuuskin kumpuaa.


Huomioithan, että kaikki lehtitilauksiin liittyvät asiat hoituvat vain www.a-lehdet.fi/asiakaspalvelu
kautta tai lähettämällä sähköpostia osoitteeseen asiakaspalvelu@a-lehdet.fi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Edellinen artikkeliSeuraava artikkeli