Henkilöt

Eija Vilpas: ”Elämästä pitää yrittää tehdä hauskaa ja elämisen arvoista”

Ortodoksinen usko ja karjalainen verenperimä ovat tukipilareita Eija Vilppaan elämässä. Kaikista vaikeuksista selviää, tavalla tai toisella, sanoo kuusikymmentä vuotta täyttänyt näyttelijä.
Eija sai nuorena työkokemusta muun muassa mielisairaalasta.

Näyttelijä Eija Vilpas, 60, on asettanut kumisaappaansa tuolin viereen ja nostanut villasukkien verhoamat jalkansa toiselle tuolille Helsingin Kaupunginteatterin henkilökunnan kahvilassa.  Hän saa vähän väliä vastata työtovereiden iloisiin tervehdyksiin.

Eija on työskennellyt tässä teatterissa lähes kolmekymmentä vuotta. Työssä parasta on ollut sen ainutkertaisuus. Se, mikä tapahtuu tässä ja nyt.

”Vuorovaikutus yleisön kanssa koetaan vain kerran, hetki on peruuttamaton ja nopeasti ohi.”

Näyttelijästä on mukavaa mennä toisen ihmisen nahkoihin, esittää yleisölle erilaisia ihmisiä ja heidän kohtaloitaan.

”Voin sisäistää toisen ihmisen tarinan ja tehdä hänestä elävän henkilön”, Eija toteaa.

Hän ei ole päässyt kyllästymään vakituiseen työpaikkaansa, kun keikkatyötäkin on riittänyt kaikki nämä vuodet erilaisten komediaesitysten myötä.

”On ollut kiva päästä välillä muihin maisemiin. Olen kiertänyt Suomea paljon. Ajaminen on tietysti joskus raskasta, etenkin pimeällä ja liukkailla keleillä. Kun on esiintynyt eri paikkakunnilla monenlaisen yleisön edessä, on taas mukava palata tänne. Meillä on hyvä työyhteisö, kivat työkaverit”, Eija sanoo.

Kellokosken prinsessa ja alamaiset

Eija Vilpas on kotoisin Kellokoskelta. Kolmelapsisen perheen isä omisti autoalan yrityksen ja äiti työskenteli sairaalassa osastoemäntänä.

Perhe asui lähellä Kellokosken mielisairaalaa. Eija tottui pienestä pitäen siihen, että ihmiset saattavat olla hyvinkin erilaisia ja tulla silti toimeen keskenään.

”Prinsessaksi kutsuttu nainen, josta on tehty kirja ja elokuvakin, kulki usein talomme ohi. Hän huusi meille: ’Kumartakaa lapset, siniverisiä tulee!’ Ja me teimme työtä käskettyä.”

Perheen lapset kokivat sen leikiksi. Jos joku potilas makoili linja-autopysäkillä, lapset kulkivat hänen ylitseen ja antoivat hänen olla rauhassa.

Nuorena tyttönä Eija teki mielisairaanhoitajan sijaisuuksia. Oli työvoimapula, ja kouluttamatonkin pääsi ulkoiluttamaan potilaita, viemään heille ruokaa ja laittamaan liinavaatteita kaappiin.

Lapsuus oli pienessä kylässä turvallinen, ja sukua kävi paljon kylässä. Mummila oli vieressä, ja siellä vierailivat Eijan sedät ja tädit. Kesät vietettiin Hauhon-kesämökillä. Se on kuulunut Eijan elämään yli viisikymmentä vuotta.

”Lapsena meillä oli veljieni, Pepen ja Mikan, kanssa hyvät välit, ja on edelleen. Myös lapsuudenystävieni kanssa olemme yhä tekemisissä.”

Eija Vilpas on halunnut välittää lapsilleen luottamusta ja uskoa, että kaikki voi olla heille mahdollista.

Hikipinko ryhtyi näyttelijäksi

Koulussa Eija oli hyvä oppilas, omien sanojensa mukaan hikipinko. Hyväpäisellä tytöllä oli kaksi haaveammattia: opettaja ja näyttelijä.

”Kansakoulussa oli perjantaisin tunti, jolloin sai esittää itse tekemiään näytelmiä. Nautin kovasti niiden tekemisestä. Kävimme perheen kanssa myös katsomassa lastennäytelmiä. Tässä teatterissa näimme Katto-Kassisen, jonka pääosaa esitti Uljas Kandolin. Muistan sen vieläkin hyvin.”

Eija Vilpas toteutti molemmat haaveensa. Teatterikorkeakoulun ovet eivät heti auenneet, joten hän opiskeli peruskoulun opettajaksi ja työskenteli vuoden opettajana. Sen jälkeen hän aloitti opinnot Teatterikorkeakoulussa, ja opettajan työt jäivät.

”Isäni oli sitä mieltä, että olisin voinut pysyäkin opettajana. Kun vanhemmat sitten tajusivat, että näyttelijäkin voi saada vakituisen paikan ja jopa elättää perhettään, he suhtautuivat suosiollisemmin ammatinvaihdokseeni.”

Hansun ja Pirren synty

Avioliitto toisen näyttelijän, Ville Virtasen, kanssa kesti kymmenkunta vuotta. Perheeseen syntyivät Sinna-tyttären lisäksi kaksoset Daniel ja Valdemar. Eijalla on edelleen hyvät välit niin Villeen kuin appivanhempiinsa Liisa ja Jukka Virtaseen. Sinna on nyt kolmenkymmenen, ja kaksoset täyttävät elokuussa 25 vuotta.

”Sinna oli viiden kaksosten syntyessä. Pidin muutaman vuoden virkavapaata ja tein televisiotöitä. Se oli rankkaa aikaa, mutta nuorempana jaksoi paremmin. Niin omasta äidistäni kuin Villen äidistä Liisasta oli iso apu lastenhoidossa”, Eija muistelee.

Pirre ja hänen ystävättärensä Hansu syntyivät jo teatterikorkeakouluaikana 1980-luvun alussa. Fakta homma -sarjassa esiintyivät Eijan lisäksi Riitta Havukainen, Lasse Karkjärvi ja Taneli Mäkelä. Pirre ja Hansu voivat edelleen hyvin. Syksyllä heidät nähdään Helsingin Kaupunginteatterin näyttämöllä Mieleni minun tekevi -esityksessä.

”Olen viimeksi kiertänyt esittämässä itse kirjoittamaani Yötön yö -komediaa. Siinä on minun lisäkseni Tiia Louste ja poikani Valdemar Virtanen. Myös Daniel on näytellyt kanssani, samoin Sinna-tyttäreni. Sinna valmistui dramaturgiksi pari vuotta sitten.”

Eija Vilpas asuu metsän reunassa Lime- ja Luna-koiriensa kanssa. Perheeseen kuuluu myös Nekku-kissa.

Tunnollinen tyttö

Eijaa ei ole suuremmin pelottanut, että häntä aletaan pitää pelkästään komediallisten osien esittäjänä.

”Ehkä aivan nuorena pelkäsin leimautumista, mutta kun sain tehdä niin paljon myös vakavia rooleja, pelko häipyi.”

Tärkeämpää kuin yksittäinen rooli, hänelle on koko esitys ja sen sisältö. Sen on oltava kiinnostava, jotta näytteleminen olisi mielekästä.

Lapsuudenkoti opetti tytön itsenäiseksi. Kun äiti ja isä olivat töissä, hoitivat Eija ja Pepe nuorinta Mika-veljeään jo aika pieninä.

”Olimme siinä hyvin tunnollisia. Lasten elämä ei kuitenkaan tuolloin ollut niin suojeltua kuin nykyään. Esimerkiksi sairaalan potilaista opimme, ketkä olivat äreitä ja keitä kannatti juosta karkuun.”

Perheessä oli kristillinen maailmankatsomus ja lapset vietiin pyhäkouluun.

”Kristillinen kasvualusta vei minut seurakunnan tyttökerhoon, missä toimin kerhonjohtajana. Rippikoulussa toimin isosena.”

Elämää karjalan murteella

Eija sanoo olevansa katsomukseltaan ekumeeninen. Hänelle on ihan sama, mikä kirkkokunta on oikeassa minkäkin opinkappaleen kohdalla.

”Kun asioita katsoo kahdentuhannen vuoden mittakaavassa, niin kiistely opinkappaleista tuntuu hyvin pieneltä asialta.”

Ortodoksinen kirkko on kiehtonut häntä mystisyydellään.

”Ortodoksien jumalanpalvelusmenot ja se salaisuus, mikä ikonien kautta tulee, alkoivat askarruttaa ja houkutella. Kun pohdin, pitäisikö kirkon ovesta astua rohkeasti sisään, ystäväni Kalle Holmberg sanoi, että voin pysytellä eteisessä, mutta jos tuntuu, että pitäisi astua sisään, niin silloin täytyy astua.”

Nyt Eija on ollut ortodoksisen kirkon jäsen jo 26 vuotta, ja viihtyy siellä edelleen.

Kaipuu ortodoksisuuteen ei ole toisaalta ihme, sillä Eijan äidin suku on Karjalasta. Äiti lähti aikoinaan evakkoon Viipurin maalaiskunnasta siirtyen lopulta Kellokoskelle, missä hän tapasi tulevan miehensä.

”Olen puhunut aina karjalan murretta, opin sen äidiltä ja mummolta. Tunnistan itsessäni paljon karjalaisuutta, se elämänilo ja lähtemisen valppaus. Olen kulkenut äidin kanssa usein Karjalan liiton juhlissa, niin kesä- kuin pitäjänjuhlissakin.”

”Koin syvästi äitini menneisyyden”

Eija on käynyt sukulaisten kanssa myös heidän vanhassa kotipaikassaan.

”Talon ja navetan rauniot olivat jäljellä. Istuimme kivijalan päällä juomassa kahvia termospullosta ja syömässä eväitä. Kävelimme järven rannalla. Äidin perheellä oli ollut iso maatila. Koin syvästi äitini menneisyyden, tässä lapset ovat juosseet, tuossa on hoidettu hevosia ja viljelty maata.”

Hän toivoo, että karjalainen perintö siirtyisi jollain tavoin myös tuleville sukupolville.

”Olen lukenut valtavat määrät Suomen historiaa käsitteleviä kirjoja. Esi-isieni elämä on kiinnostanut: minkälaista elämä on ollut maatalousyhteiskunnassa, millaista taas kaupungeissa teollistumisen alkuaikoina?”

Eijasta on kiehtovaa kysellä vanhoilta ihmisiltä entisistä ajoista, kun maailma on muuttunut niin nopeasti.

Eija ei halua murehtia vanhenemista, mutta hyväksyy elämän vääjäämättömyyden.

”Nainen ei ole miehensä palvelija”

Eija Vilpas on ollut Suomen Unicefin Hyvän tahdon lähettiläänä yli kaksikymmentä vuotta.

”Vietin nuoruuteni 1970-luvulla, jolloin Teiniliitto oli voimakas ja pidettiin taksvärkkikeräyksiä. Koululaisetkin heräsivät kolmannen maailman hätään ja epätasa-arvoiseen maailmaan.”

Eija julistautuu myös feministiksi.

”Millään ei voi perustella, ettei nainen saisi samasta työstä samaa palkkaa kuin mies tai etteivät tytöt saisi samaa koulutusta kuin pojat. Naisen paikka ei ole kotona, eikä hän ole miehensä palvelija. Tasa-arvon puolesta pitää edelleen taistella. Naista ei saa alistaa missään oloissa.”

Näitä arvoja, tasa-arvoa ja suvaitsevaisuutta, Eija on halunnut välittää lapsilleen.

”Olen halunnut kertoa lapsilleni, että kaikki voi olla mahdollista. Sinna muistelee minun sanoneen hänelle, että sinusta voi tulla vaikka presidentti.”

”Vastahan täytin neljäkymmentä!”

Hän täytti heinäkuun puolessa välissä kuusikymmentä, mutta omasta mielestään on aika samanlainen kuin kolmikymppisenä.

”Politiikkaan, uskontoon tai ihmisyyteen liittyvistä asioista olen ajatellut koko aikuisikäni samalla tavoin.”

Eija sanoo olevansa aika konservatiivinen ihminen.

”En ole koskaan välittänyt muutoksista. Siksi varmaan olen pysytellyt samassa työpaikassakin.”

Eija ei koe ikääntymistä kriisinä. Sen sijaan hän muistelee ihmetelleensä ajankulua viisikymmenvuotispäivänään.

”Olin järkyttynyt, vastahan olin täyttänyt neljäkymmentä. Mihin kymmenen vuotta oli kadonnut?”

Kuten moni muukin, kolmekymppisenä Eija tunsi olevansa miltei kuolematon.

”En silloin ajatellut esimerkiksi vakavan sairastumisen uhkaa. Nyt jos sairastuu, sen tavallaan hyväksyy, kun tajuaa, että moni tämän ikäinen kokee saman.”

Luopumisen suru

Kuoleman vääjäämättömyyden ymmärtää ikääntyessä paremmin.

”Kun katson peiliin, niin toisaalta lähes huvittaa: näinkö nopeasti tämä aika kuluu!”

Hyvä ystävä, näyttelijä Arja Pessa, kuoli kaksi vuotta sitten. Eija ikävöi häntä edelleen.

”Katsoimme molemmat intohimoisesti Tanssii tähtien kanssa -ohjelmaa omien ruutujemme ääressä. Kun tuli mainoskatko, soittelimme kommentteja toisillemme. Aina kun se ohjelma tulee, Arjaa on erityisen ikävä.”

Moni muukin kollega on poistunut.

”Ennen luin kuolinilmoitusten muistolauseita hieman kuin kliseitä. Nyt tajuan, kuinka totta ne ovat.”

Eijaa kristillinen vakaumus on auttanut. Hän ei pelkää kuolemaa, koska uskoo, että täältä mennään parempaan paikkaan ja elämä jatkuu toisessa olomuodossa.

”Uskoi ihminen johonkin tai ei, niin tätä päivää ja tätä hetkeä kannattaa elää täysillä. Ei kannata suunnitella, että sitten kun on loma tai sitten kun laina on maksettu, sitten kun lapset ovat aikuisia tai sitten kun olen eläkkeellä.”

”Elämä on nousua ja laskua”

Eija sanoo itse tutkiskelevansa, onko hyvä olla tässä ja nyt, ja jos ei ole, niin mitä asialle voisi tehdä.

”Elämästä pitää yrittää tehdä hauskaa ja elämisen arvoista.”

Jokaiselle tulee kuitenkin joskus vaikeita päiviä. Eija naurahtaa, että vaikka laulussa sanotaan ’en päivääkään vaihtaisi pois’, niin kyllä hän vaihtaisi monta päivää.

”Ei voi sanoa, mikä on matkan varrella ollut vaikeinta, ei ole yhtä sellaista asiaa. Elämä on nousua ja laskua, välillä on enemmän stressiä, välillä vähemmän.”

Sen vastapainona on ollut runsaasti onnenhetkiä, hauskoja töitä ja naurua vedet silmissä.

”Joskus mökillä, kun katselee järvelle ja sielussa on rauha, se on äärettömän hyvä hetki.”

Lasten syntymät ovat tietysti olleet elämän kohokohtia. Kaksosten kanssa ensimmäinen vuosi oli vaikea, sen jälkeen helpotti.

”Mutta eihän äitiys lopu siihen, että lapsi täyttää kahdeksantoista. Se on elämän mittainen pesti.”

”Kaikesta selviää jotenkin”

Eija Vilpas asuu yksin omakotitaloaan Espoossa. Tai ei oikeastaan yksin: seurana ovat Lime, Luna ja Nekku, kaksi koiraa ja yksi kissa.

”Metsä on vieressä. Luonto on minulle hyvin tärkeä. Sieltä saan mielenrauhaa ja iloa, oli vuodenaika mikä tahansa. Marjastan ja sienestän paljon.”

Haaveilla voi aina. On aiheita, joista Eija haluaisi kirjoittaa. Olisi myös hienoa matkustaa kauempana kuin Euroopassa.

”Kaksi tätiäni asuu Seattlessa. Olimme heitä katsomassa muutama vuosi sitten lasten kanssa. Olisi hienoa käydä USA:ssa uudestaan. Myös Etelä-Amerikka kiinnostaisi. Pitäisi vain olla eläinten hoitaja ja runsaasti vapaa-aikaa.”

Kuusikymmentä vuotta on ikä, jolloin voi jakaa jo elämänviisauksia nuoremmille. Mitä sanoisit? Eija hymyilee.

”Elämä on opettanut, että kaikesta selviää jotenkin. Sitä on kokenut tyrskyjä ja erilaisia murheita, mutta tavalla tai toisella niistä on selviytynyt. Väinö Linnan sanoin: aamutonta yötä ei vielä ole ollut.”

Teksti: Eija Huusari

Kuvat: Satu Nyström

Juttu on julkaistu Eevan numerossa 7/2017.


Huomioithan, että kaikki lehtitilauksiin liittyvät asiat hoituvat vain www.a-lehdet.fi/asiakaspalvelu
kautta tai lähettämällä sähköpostia osoitteeseen asiakaspalvelu@a-lehdet.fi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Edellinen artikkeliSeuraava artikkeli