Henkilöt

Eeva Ahtisaari: ”Uskoni hyvään on pikkuhiljaa palautunut”

Eeva Ahtisaari on asunut niin Afrikan kuumuudessa, pilvenpiirtäjien New Yorkissa kuin presidenttien Mäntyniemessäkin. Aina kun hän on uskaltanut luottaa intuitioon ja antanut sen voittaa jopa järjen äänen, hän on saanut rohkeuden uuteen.

Rauhalliset aamut. Niitä Eeva Ahtisaari arvostaa. Tapaaminen sovitaan siis vasta puolenpäivän jälkeen.

Rauhallistahan valoisassa Töölön-kodissa on silloinkin. Puoliso, presidentti Martti Ahtisaari on työpaikallaan perustamassaan konfliktinratkaisujärjestö CMI:ssä. Kotimaassa käymässä oleva poika, Marko Ahtisaari, on majoittunut vierashuoneeseen, mutta hänenkin päivänsä täyttää maanpuolustuskurssi.

Pöydälle on katettu marjasmoothieita.

”Martti on opettanut minua juomaan näitä.”

Ikkunoista näkyvät tuuheat hevoskastanjat, ja kauempana erottuu Hakaniemi taloineen.

”Kun Marko asui aikanaan Hakaniemessä, saatoimme melkeinpä vilkuttaa Töölönlahden yli toisillemme.”

Martti Ahtisaari täytti kesällä kahdeksankymmentä vuotta, ja syntymäpäiviä juhlittiin useampaan otteeseen.

”Martti on luvannut lyhentää työviikkojaan niin, että pitäisi vapaata maanantaisin ja perjantaisin”, puoliso sanoo toiveikkaana.

”Oli vaikea päätös jättää oma työ”

Lokakuussa ilmestyneen Päivi Storgårdin kirjoittama kirja Olet valaissut minun tietäni on koonnut kansien väliin kahdentoista presidentin puolison elämäntarinat. Pienet, tiiviit henkilökuvat paljastavat, miten erilaisia kaikki ovat olleet ja miten omanlaisikseen he ovat oman roolinsa muokanneet.

Erityistä sympatiaa Eeva Ahtisaari tuntee Kaisa Kalliota kohtaan.

”Maaseudulta kotoisin olevassa Kaisa Kalliossa oli ihmeellistä levollisuutta ja läsnäolon tuntua. Hän ei ollut poliittinen henkilö, mutta hoiti rauhallisesti maan äidin tehtäviään. Hän vei Linnaan omat kangaspuutkin, ja valokuvissa hän näytti aina niin monumentaaliselta.”

Omaa elämäänsä Eeva Ahtisaari katselee taaksepäin historioitsijan tavoin. Se näyttää kulkeneen kahdenkymmenen vuoden sykleissä.

”Aina kun olen luottanut intuitioon ja antanut sen voittaa tarvittaessa järjenkin, olen saanut samalla myös rohkeuden uuteen”, hän sanoo.

Muutoksia on ollut useampia, mutta kaikkein suurin niistä oli aikanaan päätös lähteä aviomiehen mukana Afrikkaan vuonna 1973. Martti Ahtisaari siirtyi silloin suurlähettilääksi Tansaniaan.

Suureksi muutoksen teki se, että kolmikymppiselle naiselle lähtö merkitsi luopumista omasta ammatista Espoon kotiseutusihteerinä ja samalla omista maisteriopinnoista.

”Minulla oli silloin Martti, Marko ja virka. Oli vaikea päätös jättää oma työ ja hypätä tyhjän päälle.”

Maasto toiseen muuttaessa oppii Eeva Ahtisaaren mielestä hetkessä elämisen taidon. Nyt koti on Helsingissä.

”Meillä oli Afrikassa hyvä elämä”

Se toinen vaihtoehtokaan ei tosin tuntunut hyvältä. Kotiseutusihteerin palkka ei olisi riittänyt elämiseen kaksin lapsen kanssa, ja perhe olisi jakaantunut kahtia. Äiti olisi jäänyt töihin Suomeen, viisivuotias poika muuttanut isän mukana Tansaniaan.

Lähtöä Dar es Salaamiin pehmensi vuoden virkavapaus, ja aviomiehen kautta jo aiemmin tuttaviksi tulleet afrikkalaiset. Vuoden kuluttua ratkaisu oli kirkas. Perhe pysyisi yhdessä.

”Onneksi uskalsin heittäytyä. Meillä oli Afrikassa hyvä elämä.”

Oli mentävä kauas nähdäkseen tarkemmin lähelle. Eeva Ahtisaari sanoo kasvaneensa niinä vuosina pohjoismaalaisuuteen, jossa keskeistä oli tasa-arvo ja muiden ihmisten reilu kohtelu.

Tansanian aikaiset ystävyyssuhteet ovat voimissaan edelleen. Ahtisaaret tutustuivat toisiinsa jo Kuopion kouluvuosina. Tyttölyseolainen kävi ahkerasti koulujen yhteisessä nuorten luonnonystävien kerhossa opiskelemassa linnuista ja eläimistä.

”Martti oli aina siististi puettu ja usein pullover yllään. Hän oli hyväntuulinen ja hyväntahtoinenkin, ja jäi muiden kasarmialueella kasvavien poikien tapaan auttamaan, jos tarvittiin kerhon jälkeen järjestelyapua ja pulpettien siirtelyä paikalleen.”

Martti oli maailmanmies jo nuorena

Martti Ahtisaaren isä työskenteli sotilasteknikkona, mutta Kuopiosta perhe muutti jo pojan teinivuosina Ouluun.
Seuraavan kerran nuoret tapasivat Helsingissä. Eeva opiskeli Helsingin yliopistossa historiaa, ja oli kiinnostunut kehitysyhteistyöstä.

”Maksoin kolmen markan vapaaehtoisen kehitysapumaksunkin, vaikka rahaa oli vähän. Minulla on vieläkin siitä kuitti tallella.”

Kun Pakistanissa työskennellyt Martti Ahtisaari tuli luennoimaan yliopistolle kehitysmaista, Eeva istui kuuntelijoiden joukossa.

”Menin esittäytymään hänelle. Ajattelin, ettei hän tuntisi minua enää, mutta muistihan hän minut Kuopion kouluvuosilta.”

Ensimmäiset varsinaiset treffit sovittiin Helsingin rautatieasemalle.

”Tapasimme siellä, koska Martti halusi ostaa kioskista The Observer -lehden. Hän tuntui maailmanmieheltä jo silloin.”

Lehti oli samalla nuorelle naiselle merkki jostain väljemmästä ja avarammasta.

Omissa vuonna 2002 julkaistuissa muistelmissaan Juuret ja siivet Eeva Ahtisaari kertoo tienneensä sinä hetkenä, että ”he is my man”. Siinä oli mies, jonka hän elämäänsä halusi.

Eeva ja Martti Ahtisaari tutustuivat ensimmäisen kerran jo Kuopion kouluvuosina.

”Mietin, mitkä ovat vahvuuteni”

Ja maailmallehan tie sitten pian veikin.

”Olen yrittänyt viihtyä kaikissa paikoissa, joissa olemme asuneet. Ajelin Tansanian vasemmanpuoleisessa liikenteessä ja nautin Intian valtameren rannalla turkoosista ja muista vahvoista afrikkalaisista väreistä.”

New Yorkin pilvenpiirtäjistä hän piti erityisesti. Aviomies oli töissä YK:ssa, ja perheen koti sijaitsi Manhattanilla Trump Towerin naapurissa.

”Vein Markoa viulutunneille Lincoln Centerin lähelle ja kävin usein taidemuseoissa. Pidän New Yorkin kaltaisista suurista kaupungeista. Niissä saa kulkea vähän muita huomaamattomampana.”

Maasta toiseen muuttaessa oppii Eeva Ahtisaaren mielestä hetkessä elämisen taidon.

”Kotikin on saatava heti kuntoon, jotta voi sitten ottaa elämästä ilon irti.”

Kun Martti Ahtisaaresta vuonna 1994 tuli presidentti ja hänen puolisostaan maan äiti, perhe oli asunut pitkään ulkomailla.

”Mietin, mihin tarttua ja missä olisivat vahvuuteni. Olimme olleet niin pitkään poissa Suomesta, että minulta puuttuivat samanlaiset verkostot kuin edeltäjälläni Tellervo Koivistolla oli.”

Tellervo Koivistolla ei ollut tapana jaella neuvoja, mutta vinkkasi hän kuitenkin seuraajalleen, että ”aloita siitä, mikä sinulle on läheisintä”. Hän itse oli vihkinyt kymmeniä sosiaalialan laitoksia, lastenkoteja ja vanhusten hoivakoteja. Puolison työsaralla sekin riittäisi alkajaisiksi vähäksi aikaa.

”Tellervolla on mahtava satakuntalainen huumori, mutta hänellä on myös poliittista nokkeluutta.”

Eeva Ahtisaari keksi iltapäiväkerhot

Eeva Ahtisaarella oli taustansa opettajana, joten kouluasiat tuntuivat läheisiltä. Hänen silmiinsä oli jo aiemmin osunut professori Lea Pulkkisen tutkimus. Siinä todettiin pienten lasten iltapäivien olevan kovin yksinäisiä ja tyhjiä, kun he siirtyivät turvallisista päiväkodeista kouluihin.

Samaa viestiä Suomesta kertoivat OECD:n raportit.

”Sain idean pienten koululaisten iltapäiväkerhosta. Ihan itsekseni sitä ensin mietin.”

Ajatusta alettiin kehittää eteenpäin, kun historian dosenttina silloin toiminut Laura Kolbe palkattiin presidentin puolison avustajaksi ja ryhdyttiin pitämään ”Eevan istuntoja”. Niissä eri alojen asiantuntijat pohdiskelivat yhdessä ajankohtaisia teemoja.

”Sain iltapäiväkerhoista valtavasti kiitosta nuorilta äideiltä. Nykyisin tapaan isoäitejä, jotka kiittelevät, että heidän lastenlapsillaan on koulupäivän jälkeen turvallinen hoito.”

Kulttuurikin olisi tuntunut läheiseltä alueelta, mutta lama-ajan ongelmat vyöryivät 1990-luvulla yli kaiken muun.

Hädässään suomalaiset ottivat yhteyttä myös presidentin puolisoon.

”Sain kirjeitä työttömiltä, talousvaikeuksiin joutuneilta yrittäjiltä, kahden asunnon loukkuun jääneiltä perheiltä ja jopa keikkamuusikoilta. Yritin auttaa ja lähetin monia kirjeitä valtiovarainministeriöön Raimo Sailakselle. Hän lupasi katsoa, mitä voisi tehdä. Miehellenikin sanoin, että keksi nyt, mille taholle voisin viedä eteenpäin näiden ihmisten huolia.”

Lama-ajan hätä tuntui Eeva Ahtisaaresta ahdistavalta.

”Jotkut ulkopuoliset neuvoivat, ettei minun pitäisi ottaa ihmisten kohtaloita liian henkilökohtaisesti. En oikein pystynyt siihen.”

Afrikan kultainen häkki

Ahtisaarten elämässä monet asiat muuttuivat presidenttiyden myötä. Julkisuus oli uutta, ja välillä se tuntui rankalta.

”Mieheni oli ollut virkamiehenä, ja ulkomailla julkisuuden vaatimukset eivät olleet samanlaisia kuin kotimaassa. Ajattelin, että kylläpä minäkin pärjään Suomessa, kun olin pärjännyt muualla, mutta enpä sitten oikein pärjännytkään.”

Siltä Eeva Ahtisaaresta vielä kahdenkymmenen vuoden kuluttuakin tuntuu.

”Kun julkisuudessa tuli välillä arvostelua ja lunta tupaan joka puolelta, ajattelin, että nyt loppuu uskoni ja luottamukseni kaikkeen hyvään. Pikkuhiljaa se sitten taas palautui.”

Huikeaksi näköalapaikaksi hän kuitenkin Linnan vuosia kuvailee.

”Minulla oli historiataustani, ja valtiovierailuilla sain syventää ja laventaa tietämystäni. Parasta oli se, että sain esitellä vieraille Suomea ja suomalaisuutta.”

Raili ja Reima Pietilän suunnittelemasta Mäntyniemestäkin Eeva Ahtisaari piti, vaikka joidenkin asukkaidensa mielestä se olisi sopinut paremmin nykytaiteen museoksi kuin kodiksi.

”Minusta Mäntyniemessä on kauniisti valoa, rauhaa ja harmoniaa. Talo seuraa vuodenaikoja ja päivännousua.”

Turvajärjestelyt kevenivät aiempaan verrattuna. Takaa kuuluva, turvamiehen jaloista kantautuva hiekanrapina ei Ahtisaaria häirinnyt.

”Afrikassa asuessamme ja Namibian itsenäisyysneuvottelujen aikaan turvatoimet ympärillämme olivat todella raskaat. Olin siellä kuin pienessä kultaisessa häkissä. Katselin asunnostamme muurin yli kauempana näkyviä vuoria.”

Jenni Haukion kirja on sytyttänyt Eeva Ahtisaaressa innostuksen kotimaiseen runouteen.

Naisen vuoro astua valtaan

Martti Ahtisaari oli yhden kauden presidenttinä. Puolisosta se tuntui hyvältä ratkaisulta.

”Eteläafrikkalainen ystäväpariskuntamme oli käymässä luonamme ja rouva sanoi, että kuule, Martti, olet ihana ihminen, mutta nyt on naisten vuosisata. Sisäistin sen saman. Oli naisten vuoro.”

Tarja Halonen valittiin presidentiksi vuonna 2000.

”Yksi kausi oli selkeä ratkaisu. Mieheni presidenttikaudella Suomi liittyi Euroopan unioniin ja nousi lamasta. Jälkeenpäin hän on harmitellut, että olisi pitänyt saada Suomi liitettyä silloin Natoonkin.”

Eeva Ahtisaari arvelee nyt, että olisi voinut tuoda presidentinlinnaan enemmän uutta kulttuuria.

”Halusin toimia niin kuin Tellervo Koivisto oli toiminut ennen minua. En halunnut rikkoa liikaa vanhaa, tai ehkä en uskaltanutkaan. Mutta on minussa modernikin puoli. Tykkään uudesta musiikista ja kuvataiteesta.”

Jenni Haukion kokoaman Katso pohjoista taivasta -runoantologian kautta hän on tutustunut suomalaiseen runouteen.

”Vanhat runot ovat tuttuja, ja olen lukenut kiinnostuneena antologiasta uudempia. Ihan kaikkia niistä en ymmärrä.”

”Se oli käännekohta elämässäni”

Ahtisaarten kotona on valtavasti kirjoja. Niitä on eri huoneissa seinän peittävissä hyllyissä, ja niitä on pinoina pöydillä. Päällimmäisenä ovat professori Matti Klingen juuri ilmestyneet muistelmat. Niitä Eeva Ahtisaari lukee, ja tarkasti.

Välillä hän vertailee Klingen näkökulmaa muiden samoista ajoista kirjoittaneiden kuvauksiin. Lukija ei päästä kirjailijaa helpolla.

Kirjoihin Eeva Ahtisaari tottui jo lapsuudenkodissaan Savon Jännevirralla. Äiti piti kotona pientä kyläkirjastoa, ja joululahjaksikin perheessä annettiin kirjoja.

Pojalleen Markolle Ahtisaaret halusivat antaa suomalaiset juuret. Kun lukioaika lähestyi, äiti muutti pojan kanssa 1980-luvulla Suomeen.

Samalla Eeva Ahtisaari pääsi jatkamaan omia yliopisto-opintojaan ja tekemään valmiiksi gradunsa. Ulkomailla vietettyjen vuosien jälkeen se tuntui tärkeältä.

”Kesken jääneet opinnot olivat jääneet hiertämään ja vaivaamaan minua. Välillä tuntui, että elämäni meni sen vuoksi jopa hukkaan.”

Opinnäytetyö käsitteli Suomen ensimmäisiin kansanedustajiin kuulunutta naisasianaista Hilda Käkikoskea.

”Tein jotain omaa, ja se tuntui valtavan tärkeältä. Tutkin naisten äänioikeutta, ja ikäni ja elämänkokemukseni ansiosta näin selkeämmin kokonaisuuksia.”

Maisteriksi valmistuminen oli merkittävä etappi.

”Se oli käännekohta elämässäni ja kohotti itsetuntoani. Pystyin samalla näyttämään itselleni, että sain opintoni valmiiksi. Se antoi minulle paljon rohkeutta.”

Ansaittu Nobel-palkinto

Lokakuussa 2008 pölynimuri surisi Ahtisaarten Töölön-kodissa. Oli perjantai ja siivouspäivä. Kun puhelin soi, oli hiljennettävä imuri ja työnnettävä se sivummalle. Soitto tuli Norjasta.

”Nobel-palkinnon saaminen tuntui todella hyvältä”, Eeva Ahtisaari muistelee syksyä ja Oslossa järjestettyjä kauniita juhlia.

Rauhanpalkinto tuli presidentille vuosikymmeniä jatkuneesta rauhansovittelusta, ja sen saaminen kuuluu ehdottomasti perheen huippuhetkiin.

”Oli kausia, jolloin miehelläni oli joka aamu jokin uusi ongelma ratkottavana. Yleensä hän oli iltaan mennessä sen hoitanut”, Eeva Ahtisaari sanoo naureskellen.

Ahtisaaret ovat molemmat Namibian kunniakansalaisia. Puolisolla oli oma roolinsa valkoisten ja mustien naisten
yhteyksien välittäjänä.

Nobel-palkinnon jälkeen kutsuja ulkomaille seminaareihin ja puheita pitämään on tullut entistä enemmän. Nykyisin matkoja tehdään harvakseltaan, ja pitkille lennoille Eeva Ahtisaari lähtee miehensä mukana enää valikoiden.

Viime vuonna vanhemmat vierailivat Yhdysvalloissa Bostonissa työskentelevän poikansa luona. Marko Ahtisaari johtaa musiikin ja aivotoimintojen yhteyttä tutkivaa terveysteknologian hanketta. Tutkimuksen tarkoituksena on muun muassa selvittää, voisiko musiikin avulla auttaa toipumista aivovammoista ja lievittää kipuja.

”Meillä oli valtavan innostavia tapaamisia tutkijoiden ja nuorten ihmisten kanssa.”

Isoäidit kiittelevät Eeva Ahtisaarta siitä, että heidän lastenlapsillaan on iltapäivähoito.

”Minä kiiruhdan hitaasti”

Ensi vuonna Ahtisaaret ovat olleet naimisissa viisikymmentä vuotta.

”Olemme luonteiltamme aika erilaisia. Martti on meistä se optimistisempi ja suvaitsevaisempi. Minä olen tällainen festina lente -tyyppi. Kiiruhdan hitaasti.”

Muistelmissaan Eeva Ahtisaari on kuvaillut miehensä olevan aina iloisesti etukenossa, aina suunnittelemassa ja tekemässä. Hänen itsensä taas on hitaampana afrikkalaiseen tapaan istahdettava välillä pientareelle miettimään asioita.

”Ehkä me olemme vanhemmiten lähestyneet toisiamme, vaikkei minusta ole nopeaa tullut vieläkään”, hän sanoo naureskellen.

Eeva Ahtisaari täytti kesällä 81 vuotta, ja arjessa moni asia tuntuu nyt olevan murroksessa. Mökkeilykin jäi kesällä vähiin.

”Vähän harmillistahan tämä vanhuus on. Haluaisin ajatella, että jaksan vaikka mitä, mutta enpä vaan sitten jaksakaan.”

”Martti on ottanut houseboyn roolin”

Paljon mukavaakin on jäljellä, kuten tapaamisia lukuisten ystävien kanssa.

”Olimme tänä vuonna kesähelsinkiläisiä. Kävelimme paljon rannoilla, Töölönlahdella, Kaivopuistossa ja Vuosaaressa, jossa on viehättäviä paikkoja.”

Koti on ihanteellisesti konserttipaikkojen läheisyydessä. Pienen matkan päässä ovat Musiikkitalo, ooppera ja Finlandia-talo. Teatteritkaan eivät ole kaukana.

Sekin on muuttunut, että illallisen jälkeen perheessä työnjako on nyt erilainen kuin ennen.

”Martti on ottanut houseboyn roolin. Hän siistii aina pöydän ja korjaa tiskit. Tällaiseen leikkiin olisi pitänyt ryhtyä jo aiemmin”, Eeva Ahtisaari sanoo naureskellen.

Mielenkiintoisena historioitsija monien muutosten vuosikymmenensä näkee.

”Joskus ajattelen, että mites minulle elämässä näin kävikään.”

Kuvat: Timo Pyykkö

Juttu on julkaistu Eevan numerossa 10/2017.


Huomioithan, että kaikki lehtitilauksiin liittyvät asiat hoituvat vain www.a-lehdet.fi/asiakaspalvelu
kautta tai lähettämällä sähköpostia osoitteeseen asiakaspalvelu@a-lehdet.fi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Edellinen artikkeliSeuraava artikkeli