Eeva

Tappouhkauksia, vaaratilanteita ja väkivallan uhkaa – Oikeushammaslääkäri Helena Ranta ei anna pelon hallita elämäänsä: ”En pelkää kuolemaa”

Tappouhkauksia, vaaratilanteita ja väkivallan uhkaa – Oikeushammaslääkäri Helena Ranta ei anna pelon hallita elämäänsä: ”En pelkää kuolemaa”
Työssään monia vaaroja kohdannut, paljon kuolemaa ja väkivaltaa nähnyt oikeushammaslääkäri Helena Ranta suhtautuu pelkoon rationaalisesti. Hän ei anna sen hallita itseään. ”Rankan työreissun jälkeen otan lasillisen viiniä ja annan itkun tulla. On tärkeää säilyttää kyky tuntea empatiaa ja itkeä.”
Teksti |
Kuvat |
Julkaistu: 17.8.2022

Puhu. Kun on ääni, ei pidä vaieta. Kosovon sodasta ja oikeushammaslääkäri Helena Rannan työstä kertova dokumentti Sodan viimeinen sana loppuu ruotsalaisen Helga Henschenin runon ajatuksiin.

”Se kuulostaa pateettiselta, mutta on tärkeää, että asioista puhutaan”, Helena sanoo.

Ukraina-uutisten keskellä ensi-iltansa saanutta, Yle Areenassa nähtävää elokuvaa alettiin valmistella jo kuusi vuotta sitten.

”Minulla ei ollut halua palata kipeisiin muistoihin mutta suostuin, koska tekijät ovat vilpittömiä.”

Sotamuistot palaavat tosin näinä aikoina mieleen muutenkin, ja kesäkuussa 76 täyttävän professorin kokemuksella ja äänellä on kysyntää. On asiantuntija- ja kommenttipyyntöjä, haastatteluja sekä mentorointia.

Sodan keskellä Helena Rantaa lohduttaa yhteisöllisyys. Siitä on apua myös jälleenrakennuksessa. ”Sodan jälkiä korjataan raunioiden lisäksi myöhemmin myös henkisellä puolella. Yhteistyö on tärkeää.”

”Rakastan työtäni, ja olen mielelläni avuksi niin kauan kuin voin. Kenttätyötä olen viime aikoina tehnyt vähän. Olin mukana Vierumäellä sisällissodan aikaisten joukkohautojen tutkimisessa, mutta lapioon en enää tartu, sen saavat hoitaa minua nuoremmat.”

Istumme Helsingin keskustakirjasto Oodin kahvilassa ja puhumme sodasta, pelon voittamisesta ja selviytymisestä.

Pelkoa ja surua

Pohjaton suru. Niin Helena Ranta kuvailee päällimmäistä ajatustaan, kun hän kuuli Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan.

”Mieleen palautuivat kaikki näkemäni kuvat kansanmurhasta ja sodan uhreista sekä uhkaavista tilanteista tutkimustöissä.”

Tilanne on kuitenkin tyystin erilainen kuin esimerkiksi Kosovon sota. Nyt toinen valtio hyökkää häikäilemättömästi itsenäisen valtion kimppuun, ja hyökkääjä on Suomen naapuri.

Sodan pelko tunkeutuu arkeen, ja toivoa on vaikea löytää. Helena ei pelkää sotaa. Tai ainakaan hän ei anna pelon hallita itseään.

”Olen oppinut hyväksymään pelon. Se ei yllätä minua.”

Helena yrittää kohdata pelon mahdollisimman rationaalisesti. Kriisitilanteessa hän ottaa asiat haltuun etukäteen.

”Ensin mietin, pärjäänkö. Tiedostan erilaiset uhkakuvat ja mietin vaihtoehtoiset suunnitelmat. Sitten on pakko pärjätä.”

Helena Ranta myöntää, että on joskus tuntenut suorastaan vihaa joitakin ihmisiä kohtaan, mutta työssään hän on aina yrittänyt pysyä puolueettomana.

Pelottavien asioiden kohtaamisessa häntä on auttanut ammattimainen asenne, tiedon hankkiminen ja huolellinen valmistautuminen. Isoihin uhkiin ja pelkoihin pätevät samanlaiset opit kuin esimerkiksi esiintymispelkoon tai mihin tahansa jännittävään tilanteiseen.

”Järkevä valmistautuminen kuuluu mielentaitoihin ja lievittää pelkoa. Pitää hankkia kaikki mahdollinen tieto, tuntea pelisäännöt ja tehdä kotiläksyt hyvin. Uuteen tilanteeseen ei koskaan mennä besserwisserinä vaan nöyränä.”

Kohtaaminen imaamin kanssa

Hyvään valmistautumiseen on Helenalla kuulunut esimerkiksi erilaisten kulttuurien tuntemus sekä uskontojen ja kansallisuuksien erojen selvittäminen.

Hän on pohtinut paljon kuolleen ihmisen ihmisarvoa ja vainajien kunnioitusta. Erilaiset rituaalit ovat tärkeitä: kuka saa pestä vainajan, minkä värisiin vaatteisiin kuollut puetaan ja miten vainajaa käsitellään oikein.

Esimerkiksi Kosovossa Helena halusi tavata etukäteen paikallisen imaamin. Hän tiesi, että sankarivainajan saisi pestä vain puoliso. Helena kysyi, kuinka tutkijoiden tuli menetellä, koska heidän oli pakko pestä kuolleet.

Imaami arvosti hänen lähestymistään ja ymmärsi, että totta kai heidän piti tehdä työnsä. Kunnioitus oli molemminpuolista.

Oikeuslääketieteellinen aineisto on vääjäämätöntä, mutta silti tutkijat ovat kriisitilanteissa ankaran paineen alla. Osapuolet yrittävät painostaa tekemään johtopäätöksiä itselle edulliseen suuntaan.

Sanotaan, että totuus on konfliktien ensimmäinen uhri. Syyllisyyksien selvittelyssä Helena on kohdannut monia, jotka ovat läpeensä sokeita totuudelle. Hän on joutunut tekemään myös kiistanalaisia tulkintoja mutta ei kadu mitään.

”On ollut tilanteita, joissa kaikki vaihtoehdot ovat huonoja. Kun joutuu valitsemaan vähiten huonon vaihtoehdon, sen kanssa on elettävä. Ei auta katsella taaksepäin, sillä koskaan ei voi tietää, olisivatko asiat menneet paremmin, jos olisi valinnut toisin.”

Helena on opetellut hyväksymään tekemisensä ja paketoimaan menneet mielessään. Työ on aina tehty tietyssä tilanteessa, parhaalla senhetkisellä tietämyksellä.

”Kaikesta voi oppia, mutta täytyy osata jatkaa eteenpäin. Yritän olla mahdollisimman rehellinen itselleni ja toimia niin, että voin joka aamu katsoa peiliin ja sanoa: hyvää huomenta Helena.”

Aina Helena ei ole kertonut kaikkea totuutta, ja joskus hän on valehdellut suojellakseen tietolähteitään.

”Koskaan en kuitenkaan ole valehdellut oikeudessa.”

”Yritän olla mahdollisimman rehellinen itselleni ja toimia niin, että voin joka aamu katsoa peiliin ja sanoa: hyvää huomenta Helena.”
Helena Ranta

Rautaiset hermot. Sellaiset Helenalla vaikuttaa olevan.

”Työtilanteessa en ole hermostunut. En itke enkä huuda, ja pahin kirosanani taitaa olla peijakas.”

Mitään erityisiä työkaluja rauhoittumiseen hänellä ei kuitenkaan ole, hän ei esimerkiksi meditoi eikä joogaa.

”Yleensä lasken tiukassa paikassa kymmeneen ja hengitän rauhallisesti.”

Asiallisen viileässä suhtautumisessa auttaa myös kieli. Vieraalla kielellä on hyväksyttyä etsiä oikeaa ilmaisua ja ilmaista itseään arkista kohtaamista virallisemmin.

”Työkieleni on englanti. Kun puhun englantia, olen heti hiukan poissa tunnealueeltani, ammattiroolissani.”

Viileys ammatissa ei tarkoita, ettei tunteita saisi näyttää vapaa-aikana. Päinvastoin. ”Ystävien tapaaminen ja yhdessä koetut kulttuurielämykset ovat minulle parasta irtiottoa työstä.”

Helena Ranta tietää, että myös liiallinen ystävällisyys ja varsinkin ystävystyminen hankaloittavat työtä.

”Työtehtävissä en itke enkä lirkuttele. Asiallisuus ja objektiivisuus on osa ammattitaitoa, ja sitä pitää aktiivisesti opetella, tunteita ei saa näyttää.”

Iso oppimisen paikka on ollut kyynisyyden vastustaminen.

”Varon rasittamasta itseäni liikaa. Tarkkailen jatkuvasti, näkyykö minussa orastavia negatiivisuuden merkkejä. Olen pyytänyt tuttuja ja ystäviä kertomaan, jos he huomaavat minussa pientäkin kyynisyyttä. Tätä työtä ei voi eikä saa tehdä, jos on kyyninen.”

Helena lukee paljon, mutta työmatkoilla hänellä oli usein mukana vain jokin runokirja. Kesken työtehtävien vapaa-aikaa on vähän, ja silloin täytyy levätä.

Töiden jälkeen voi aidosti rentoutua ja antaa tunteiden näkyä. Vapaalla Helena nauttii kulttuuritapahtumista ja ajasta ystävien kanssa.

”Tekeminen ja puuhastelu auttavat. On tärkeä saada ajatukset irti pelottavista ja ikävistä asioista. Toivoa ei saa koskaan menettää.”

”Rankan työreissun jälkeen panen klassista musiikkia soimaan, otan lasillisen viiniä ja annan itkun tulla.”
Helena Ranta

Helena Ranta myöntää, että työn ulkopuolella hän hermostuu toisinaan mitättömän pienistä asioista, kuten hämähäkeistä tai edellä ajavan autoilijan töppäilyistä. Kotona hän antaa itselleen myös luvan itkeä.

”Rankan työreissun jälkeen panen klassista musiikkia soimaan, otan lasillisen viiniä ja annan itkun tulla. Se on tavallaan kaikkien patoutuneiden tunteiden purkautumista. On tärkeää säilyttää kyky tuntea empatiaa ja itkeä.”

Rauhan lapsi

Mikä on oikein ja mikä väärin. Sen Helena Ranta kertoo oppineensa jo lapsuudenkodissaan.

”Oikeastaan arvoni ovat muuttuneet aika vähän.”

Helena syntyi vuonna 1946 heti sodan jälkeen nelilapsisen akateemisen perheen nuorimmaiseksi. Isä oli paperiteollisuudessa työskentelevä kemisti ja äiti matemaatikko, perhe asui ensin Kajaanissa ja myöhemmin Imatralla.

Kaksoset Kaarina ja Antero olivat syntyneet ennen talvisotaa ja veli Eero jatkosodan alkamisvuonna. Perheen isä oli ollut useaan otteeseen rintamalla. Helena oli perheen ensimmäinen lapsi, jonka elämässä isä sai olla koko ajan mukana.

”Synnyin ikään kuin rauhan lapsena, toiveena paremmasta tulevaisuudesta, ja tunsin olevani erityisen rakastettu. Ikäero sisaruksiin oli yli viisi vuotta, ja kaikki hemmottelivat minua.”

Helena Ranta varoo rasittamasta itseään liikaa. ”Olen pyytänyt ystäviä kertomaan, jos he huomaavat minussa pientäkin kyynisyyttä.”

Koti oli liberaali ja tasa-arvoinen. Isä jopa kannatti naispappeutta, vaikka elettiin vasta 1950-lukua. Hänen mielestään naiset puhuivat paremmin kuin miehet.

Isältään Helena sanoo oppineensa myös johtamisen perusopit.

”Isä ei koskaan sanonut pahaa sanaa alaisistaan. Hän kunnioitti jokaista ihmistä iästä, sukupuolesta tai taustasta riippumatta.”

Vanhemmat olivat uskonnollisia. Varsinkin äidin hengellisyys oli hyvin mustavalkoista, ja myös isä kävi raamattupiireissä kemisti- ja insinööriystäviensä kanssa. Kotona ei kuitenkaan puhuttu uskonnosta eikä sitä tuputettu lapsille.

Helena itse ei ole lainkaan uskonnollinen, mutta hän kunnioitti vanhempiaan eikä halunnut pahoittaa heidän mieltään. Äiti kuoli ennen isää, ja Helena erosi kirkosta vasta sen jälkeen, kun oli hakenut virkatodistuksen tämän perunkirjaa varten. Isä ei koskaan saanut tietää tyttären päätöksestä.

”Arvostan kanssaihmisten vakaumusta ja toivon, että myös minun vakaumustani kunnioitetaan. Toimin ja ajattelen hyvin rationaalisesti.”

Lapsettomuus ei ole tragedia

Tuleva aviomies löytyi opiskelupiireistä. Myöhemmin pari työskenteli samalla laitoksella ja asui puutalossa Käpylässä.

Miljöö muistutti Helenan lapsuuden ympäristöä. Heillä oli puutarha, jonka hoitoa tosin haittasi, että pariskunta vietti joka kesä kuukauden purjeveneessä. Pitkät venereissut opettivat Helenalle kärsivällisyyttä.

Pariskunta ei koskaan saanut lapsia. Yli kaksikymmentä vuotta kestänyt liitto päättyi eroon 1990-luvun alussa.

Helena Ranta myöntää, että lapsettomuus ei ollut oma valinta, mutta se ei ollut eron syy, eikä lapsettomuus ole hänelle tragedia.

”Ajattelen, että asiat ovat näin eivätkä ne surkuttelemalla parane. Olen saanut hoitaa sisarusteni lapsia, ja heistä sekä heidän lapsistaan on tullut minulle läheisiä. Yritän auttaa heitä monin tavoin.”

Helena Rannan tavoitteena on hyvä ja onnellinen vanhuus.

Helena on saanut kuulla olevansa aika mukava, vaikka onkin aikuinen.

”Olen etuoikeutettu, koska minulla on paljon läheisiä ihmisiä, ystäviä ja sukulaisia.”

Tavoitteena on hyvä ja onnellinen vanhuus.

”Lähes jokaisella tämän ikäisellä on kremppoja. Minun huoleni on heikko selkä. Olen onnellinen, että pandemia-ajan jälkeen pääsen taas uimaan, se on tärkeää. Yritän ehtiä altaaseen kolmesti viikossa.”

Puolitoista vuotta sitten Helena muutti kerrostaloon Tammisaaren keskustaan. Edellinen koti, talo Åminneforsissa on yhä kesäasuntona, mutta nykyinen asunto sopii paremmin elämäntilanteeseen.

”Olen vähän lähempänä loppusijoituspaikkaani”, Helena sanoo naurahtaen. Hän on katsellut Tammisaaressa senioritaloja ja miettinyt, että sinne voisi aikanaan muuttaa.

”Olen saanut tappouhkauksia vuodesta 1999 asti”

Kuolemasta puhuminen on Helenalle helppoa. Aihe on ollut aina läsnä hänen aikuiselämässään. Yliopistotyön jälkeen työura jatkui oikeuslääketieteen laitoksella, jossa vainajien parissa työskentely oli luontevaa.

Sen jälkeen Helena Ranta on ollut mukana tutkimassa niin Estonian kuin Thaimaan-tsunamin uhreja ja työskennellyt sota-alueilla eri puolilla maailmaa.

Muistot erilaisista vainajista kulkevat mukana, mutta ne eivät häiritse häntä.

Helena on joutunut hengenvaaraan työtilanteissa, ja Kosovon tutkimusten jälkeen hän sai uhkauksia myös siviilissä. Pelotteluun hän suhtautuu kylmän rauhallisesti.

”Olen saanut tappouhkauksia vuodesta 1999 asti. Toimintamallini on selkeä: välitän viestit turvallisuusvastaaville ja suojelupoliisille, ja sen jälkeen painan tietokoneen poista-nappia.”

Vielä muutama vuosi sitten Helena ei kertonut haastatteluissa asuinpaikkaansa. Nyt hän ei ole saanut uhkauksia pariin vuoteen, ja olo on turvallisempi.

”En pelkää kuolemaa, suhtaudun siihen ammatillisesti. Minulla siihen ei liity mitään erityisen mystistä, kuolema on osa elämää.”

Isoja menetyksiä

Sekä äidin että isän menetys olivat surullisia, mutta vanhan ihmisen kuolema on Helenan mielestä luonnollista. Työssään hän on joutunut näkemään, että sota vaatii uhrinsa, ja on ollut pakko tottua siihen, että konfliktialueilla kaikki kärsivät.

Kokemansa jälkeen Helena Ranta ei yleensä tee kuolemasta suurta draamaa. Pahin uhkakuva olisi, jos pieni sukulaislapsi menehtyisi. Se tuntuisi liian kohtuuttomalta.

”Siitä järkytyksestä olisi vaikea rationaalisesti selvitä. Lähtöjärjestys olisi kerta kaikkiaan luonnoton.”

Muutama vuosi sitten Helena oli auton ratissa, kun hän sai puhelimessa kuulla, että hänen isoveljensä oli kuollut.

”Pysäytin auton mutta en purskahtanut itkuun. Tietysti tunsin surua, ja tavallaan veljen menetys toi myös ajatuksen omasta kuolemasta hieman lähemmäs. Kaikki me joudumme lähtemään.”

”Kaikki me joudumme lähtemään”, Helena Ranta pohtii. Kuolema ei pelota häntä.

Helena uskoo, että valmistautuminen lievittää myös kuoleman pelkoa.

”Olen tehnyt edunvalvontasopimuksen ja testamentin ja toivon, että tuhkani lasketaan aikanaan Hietaniemen hautausmaalla olevaan sukuhautaan.”

”Rikoksen sivustakatsoja on kanssarikollinen”

Haastattelun jälkeen Helena Ranta suuntaa Pudasjärvelle, jossa hän omistaa kelohonkahuvilan yhdessä ystäväperheen kanssa. Siellä hän kävelee, tarkkailee lintuja ja nauttii luonnosta sekä käy paikallisella husky-farmilla.

Helena näyttää kännykästään kuvaa pienestä Pele-koirasta.

”Kun husky-kasvattajat olivat vaikeuksissa pandemian aikana, otin ensin yhden kummikoiran ja nyt tämän toisen.”

”Täytyy uskoa, että ihminen on pohjimmaltaan hyvä”, Helena Ranta sanoo.

Helena kertoo muutenkin auttavansa aina kun pystyy. Konkreettinen teko helpottaa omaa oloa, on tärkeää, että voi auttaa jotakuta, jolla menee huonommin.

Hän on antanut rahaa Ukrainalle ja on aiemmin ollut mukana Pudasjärvellä toimivassa Kesseli ry:ssä, jonka kautta on kerätty muun muassa lankoja ja kankaita Vienan Karjalan köyhille.

”Minua huolestuttaa, kuinka sotaa käyvän Venäjän ihmiset pärjäävät Karjalassa. Heillä oli vaikea jo ennen sotaa. Toivon kovasti, että ihmiset eivät käänny ketään vastaan eivätkä tuomitse syyttömiä.”

Helena muistuttaa, että kenenkään ei pidä tuudittautua ulkopuoliseksi tai ajatella, että tämä ei koske minua.

”Jokainen ihminen voi vaikuttaa, ja pienikin teko on tärkeä. Hiljaisuus voi olla kohtalokasta, ja rikoksen sivustakatsoja on kanssarikollinen. Täytyy uskoa, että ihminen on pohjimmaltaan hyvä.”

Mikä on rohkeinta mitä olet tehnyt, Helena Ranta?

Hyväksy evästeet

YouTuben videosoitin käyttää evästeitä. Hyväksy evästeet katsoaksesi videon.

Youtube video placeholder

Kommentoi +