Meillä on ollut koiria siitä asti, kun parikymppiset poikani olivat pieniä. Lemmikeistä huolehtiminen on opettanut lapsille vastuun ottamista, mutta kyllä koirista on ollut ennen kaikkea iloa koko perheelle. Nyt kun pojat eivät enää asu kanssamme, saan itse purkaa koiriin hoivaviettiäni. On ihanaa tulla töistä kotiin, kun ovella on vastassa kolme vilpittömän ilahtunutta kuonoa.

Coton de tuléareista vanhempi, Fani, on asunut kanssamme kaksitoista vuotta. Kun se sai pentuja, halusimme pitää yhden tytön itsellämme. Seitsemänvuotias Fixu on emoaan touhukkaampi, mutta kilttejä ne ovat molemmat.

Jos edellinen koirani onnistui ruiskuttamaan spraymaalilla huushollin valkoiseksi, Fixu ja Fani eivät ole tehneet koskaan pahojaan. Hyväuskoisia ne kyllä ovat: molemmat lähtisivät kenen tahansa ohikulkijan matkaan.

Saksanpaimenkoiramme Blondi on ryhmän järjen ääni. Se istuu usein ovensuussa ja ihmettelee Fixun ja Fanin touhuja. Vieraiden seurassa Blondi on aluksi todella ujo ja arka.

Öisin makuuhuoneessamme on ahdasta, sillä kolmikko nukkuu mieheni ja minun kanssa samassa sängyssä. Koirat ovat niin tottuneet petiinsä, etteivät suostu muualle.

Fixulla, Fanilla ja Blondilla ei ole tarkkaa ruokavaliota. Ne syövät koiranmuonaa, mutta myös meiltä jääneitä ruuantähteitä. Uskon siihen, että kun koirilla on aina kupissa ruokaa tarjolla, syömisestä ei tule pakkomiellettä. Meillä tämä toimii. Yksikään koiristani ei ole ollut ylipainoinen.

Ylimääräistä tohinaa on luvassa aina, kun päästämme Homer-liskon vapaalle terraariostaan. Koirat ovat siitä kiinnostuneita, mutta myös hieman varpaillaan, sillä Homer saattaa näykkäistä niitä turkista.