”Vuosi sitten Milla-koiramme kuoli. Mieheni Seppo Maijala yritti esittää karskia, mutta Milla oli mukana elämämme tapahtumissa lähes kuusitoista vuotta, joten luopuminen oli vaikeaa.

Syksyllä kyselin varovasti, voisiko meille tulla uusi koira. Vaikka asiasta tuli hirveä vääntö, lopulta runnoin sen läpi. Tiesin, että koira sitoo, mutta siitä on myös valtavasti iloa ja se tuo ryhtiä arkeen. Toivo on nyt nelikuinen. Seppokin on jo sopeutunut ajatukseen. Joskus kuulen hänen sanovan Toivolle, että lähdetkö isän kanssa ulos. Nimikin oli hänen ehdotuksensa, koska pentu oli toivottu.

Toivo on portugalinvesikoira, kuten Milla. Niillä ei ole turkissaan pohjavillaa, joten ne allergisoivat vähemmän. Päädyimme rotuun astmani takia.

Toivo on riehakkaampi kuin Milla. Nyt ymmärrän, miksi kaikki tyttöpennut oli jo varattu! Toivo on järsinyt sohvankulman ja Juha Itkosen romaanin Palatkaa perhoset. Toivo ei ole vielä sisäsiisti, joten lattiamme ovat sanomalehtien peitossa. Käymme pentukoulussa opettelemassa kontaktin luomista, jättämistä ja luottamusta.

Toivo saattaa herätä tuijottamaan minua silmiin tai itkemään aamulla kello viisi. Parhaita hetkiä ovat ne, jolloin Toivo tarkkailee pää vinossa, kun meikkaan tai laitan ruokaa.

Sille tulee juteltua paljon. Iltaisin Toivo joutuu kiihkeään tilaan. Juuri kun haluaisin katsoa televisiota, se repii kaikkea, mikä liikkuu, esimerkiksi yöpaidan helmaa.

Pentukoulussa olen oppinut, että näihin tilanteisiin voi varautua. Olen opetellut piilottamaan Toivolle herkkupaloja tyhjiin vessapaperi-rulliin, vaikka en ole ollenkaan askartelijatyyppiä.

Mutta Toivosta ei tietenkään tarvitse ottaa kaikkea riehakkuutta pois, sehän on koira.” ●

Juttu on julkaistu Eevassa 9/2018.