Koirani Nox on reilun vuoden ikäinen kleinspitz. Se on oikea ilopilleri, joka tuo elämääni rytmiä ja pakottaa minut ulos. Olen aina haaveillut omasta koirasta. Kun pääsin sairaalasta, en halunnut enää lykätä koiran ottamista, vaan hankin sen heti. Myös äitini on minulle tärkeä. Hän käy koiran kanssa päivälenkillä ja minä pidemmällä iltalenkillä.

Asumme Noxin kanssa 73 neliön rivitaloasunnossa Vantaalla. Minulle oli iso asia ostaa vihdoin oma asunto. Olen iloinen etu- ja takapihasta ja siitä, että pyörätuolille on kunnolla tilaa. Myös poliisiyhteisö on ollut uskomattomalla tavalla tukenani. Työkaverit ostivat minulle jopa ison television sairaalaan.

Arkeni on välillä hankalaa, ja kipu on läsnä jokaisessa päivässä. Minulla on hermosärkyä jaloissa. Asteikolla yhdestä kymmeneen kipu on yleensä neljä tai viisi, välillä kuusi tai seitsemän. En pääse sitä pakoon, sillä kipulääkkeetkään eivät vie sitä kokonaan pois.

En enää muista, millaista oli elää ilman kipua. Pärjään sen kanssa, sillä siihen turtuu. En voi kivulle mitään. Ehkä se loppuu joskus, ehkä ei.

Lue myös: Jatkuva kipu menee tunteisiin

Haavoittumiseni seurauksena olen tajunnut, kuinka kallisarvoista elämä on. Se voi tuhoutua ja loppua milloin tahansa.

Olen ylpeä, että uskalsin avata itseäni kunnolla ja kertoa murtuneesta tulevaisuudestani ja musertuneesta naiseudestani Luodinkestävä-kirjassani.

Kokemusteni takia olen paljon entistä määrätietoisempi ja tavoittelen unelmiani. Jos haluan tehdä jotain, teen sen. Juuri nyt suurin ja ainoa haaveeni on, että saisin opintoni loppuun. Olen halunnut poliisiksi lapsesta saakka, ja palasin elokuussa opiskelemaan etänä Tampereen poliisiammattikorkeakouluun. Pyörätuoli ei estä minua tekemästä poliisin työtä.

Juttu on julkaistu Kauneus & Terveys -lehdessä 15/2018