Runouden parhaita puolia on, että sillä voi rikkoa rajoja – niin muodon kuin merkityksenkin suhteen. Asioita voi jättää mielikuvituksen varaan, ja toisaalta sivuuttaa kielen konventioita, jopa sääntöjä. Harry Salmenniemi tekee juuri niin viidennessä runokokoelmassaan Pimeän lehdet (Otava).

Kokoelman toistuva teema on ihmetys: tätäkö on elämäni. Oksat kiiltävät, pimeässäkin. Moni asia myös mätänee, lävistää, leijuu tai sitä ei vain ole. Osa on painajaista, osa todellisuutta, osa kuvittelua tai jopa kuviteltuja muistoja.

Alun runot tuntuivat vähän teennäisiltä. Myyty olin vasta realistisen oloisten pohdintojen edessä, joissa kertoja oli köyhänä vuokrakaksiossa, suuren pysäköintialueen vieressä ja lähijunien häiritessä yöunta kymmenen minuutin välein. Palaan korvamerkittyihin sivuihin varmasti. Ehkä muihinkin.

Emma Suominen

Arvio on julkaistu Eevan numerossa 2/16.