Hannu Väisänen, 71, kertoo elämänsä rooleista kuvataiteilijana, kirjailijana, luontokävelijänä, laulajana, puolisona ja eurooppalaisena.

”Kävelin tihkuisena syyspäivänä Oulun kasarmilta kansakouluun, kun koivunrunkojen laikut tekivät minuun vaikutuksen. Tiesin heti, että minusta tulee taiteilija. Olin kuusivuotias, ja ilmoitin kutsumukseni kaikille. Kokemus on yhä vahva apu ja tuki taiteilijan työssäni.

Teinivuosina tieto vain vahvistui. Sain kuvaamataidosta huippuarvosanoja, ja käytin viikkorahani maalausalustoihin. Aloin puhua kotona taiteilijan urasta. Se oli joko taide tai kuolema, enkä suostunut kompromisseihin.

Pohjoissavolainen isäni oli eri mieltä. Äitini kuoli, kun olin viisivuotias, joten neuvottelut käytiin isän kanssa. Hän toivoi perheen viidestä pojasta parhaiten koulussa menestyvälle akateemista uraa vaatimattoman suvun profiilin nostamiseksi. Isä tarjosi minulle kirurgin tai tulkin ammattia joka päivä. Se oli kriisin paikka.

Aloin karkailla. Koulussa minua kiusattiin, ja tulin usein naama murjottuna kotiin. Kerran kuvaamataidon opettajani tuli meille ja selitti isälle, että minun piti päästä opiskelemaan taidetta. Lopulta isä suostui, ja lähdin kesken vuoden Savonlinnan taidelukioon.

Voi sanoa, että taistelin itselleni oikeuden siihen. Myöhemmin opiskelin Helsingin Taideakatemiassa.

Isäni kuoli, kun olin 19-vuotias. Hän oli harrastelijarunoilija ja kiinnostunut kulttuurista, jonka pariin taiteellinen äitini hänet johdatti. Olen perinyt isältäni yltiösosiaalisuuden, huumorintajun ja pohjoissavolaisen suuvärkin. Saakeli, jos vanhempani olisivat nähneet, mitä nyt teen!

Kuvittelin aiemmin, että kuvataiteilijan työ olisi kollektiivista. Oli järkytys tajuta, että minun on pakko olla pitkiä aikoja yksin. Siksi pyrin tekemään joka kolmas vuosi yhteisöllisen projektin, kuten marraskuussa Helsingin Taidehallissa avautuvan 12 kattoa -näyttelyn. Siinä on mukana kymmenkunta eri alan tekijää. Kun teen rakennelmia tai installaatioita muiden kanssa, kollektiivisuuden kaipuuni korvautuu ihanasti.

Koen voimakkaat ja välttämättömät katarsikset yksin. Siinä ei puolisokaan voi auttaa, kun kuva on jumissa ja on mentävä kiirastulen läpi. Kun umpisolmu aukeaa, valon ja vapautumisen tunne on suuri. Vierastan silti yksinäisen sankaritaiteilijan roolia.

Kaikki varoittivat minua, etten saisi hajaantua. Että pitäisi pitäytyä kuvataiteessa. Se on roskapuhetta. Olisin varmasti hajonneempi, jos en olisi antanut itselleni lupaa alkaa kirjailijaksi.

Pitkään estin itseäni kirjoittamasta ja yritin kertoa kuvissani hirveän paljon. Siksi ne kävivät raskaiksi. Kun lykkäsin ylimääräistä kertomisen lastia kirjallisuuteen, se vapautti kuvataiteeni. Ei siitä tullut yhtäkkiä abstraktia, mutta värien merkitys kasvoi. Kirjailijaksi tuleminen on näyttänyt minulle, kuka olen kuvataiteilijana.”

”Kuvittaessani Kalevalaa 1990-luvun lopulla istuimme usein iltaa yhdessä kirjankustantamon väen kanssa. Kerran minä höpötin suuna päänä lapsuusjuttuja ja kerroin vitsejä Oulun kasarmilta. Jossain vaiheessa kustannuspäällikkö sanoi, että tarinani ovat hirveän kivoja ja kustannussopimus solmitaan heti huomenna, jos vain annan muidenkin puhua sinä iltana.

Esikoisromaanini Vanikan palat julkaistiin vuonna 2004 ja Toiset kengät kolme vuotta myöhemmin. Se sai Finlandia-palkinnon. Tajusin, etten kuvataiteilijana saa ikinä yhtä paljon huomiota kuin kirjailijana. Kuvataide mielletään yhä ennakkoluuloisesti rikkaiden hommaksi, kun kirja ja kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinto ovat koko Suomen asia.

Kirjoja myös kehutaan tai lytätään enemmän ja helpommin kuin kuvataidetta. Olen saanut osakseni kumpaakin.

Kuvataiteilijana ja kirjailijana käytän eri materiaaleja, mutta se on sama Hannu, joka maalaa ja kirjoittaa.

Yritin vuosia tehdä molempia yhtä aikaa: julkaista kirjan samana vuonna kuin pidin näyttelyn. Kun vuonna 2013 ilmestyi kirjani Taivaanvartijat ja minulla oli näyttely galleriassa, olin ihan tutinassa. Puolisollekin se oli liikaa.

Silloin päätin, että teen puolet vuodesta yhtä, puolet toista, ja joka aamu sallin itseni vierailla tunnin ajan toisella puolella.

Nyt minulla on kuvataidekausi, ja saan olla kirjailija tunnin päivässä. Aamulla keitän puuroa ja kahvia, avaan muistivihkoni ja väännän vihreää munakelloa. Kun se tunnin päästä pirisee, laitan kannen kiinni ja palaan kuvataiteilijaksi.

Kun panen kaksi ammattiani kuriin, rakastan molempia enemmän.

Minusta ei olisi tullut kirjailijaa ilman Record Singers -lauluyhtyettä taidegraafikko Outi Heiskasen, taidemaalari Pekka Nevalaisen ja kuvataiteilija Mirja Airaksen kanssa. Kokoonnuimme usein 1980-luvulla Outin luokse.

Inhoan sanaa monitaiteellisuus, mutta meillä oli rajatonta riemua koko kulttuuria kohtaan. Käsikirjoitin näytelmiä ja lauloimme, teimme videoita, omaa lehteä ja hulluja performansseja. Se oli muutaman vuoden onnenpesä, joka on vaikuttanut koko taiteilijuuteeni.

Olen niin sosiaalinen, että ammattieni yksinäisyys hämmentää. Välillä se ahdistaa. En voisi silti kuvitella luopuvani kirjoittamisesta, mutta minun täytyy todella haluta sitä. Ennen juoksin joka idean perässä, mutta nyt yritän malttaa odottaa, että kattilaan nousee tarpeeksi höyryä, kansi räjähtää ja on pakko kirjoittaa.

Olen kirjoittanut päiväkirjaa 16-vuotiaasta, ja pari hyvää lausetta päivässä on tärkeä saavutus. Kielen pikku liekkiä täytyy pitää yllä.

Rakastan suomen kieltä, ja suosikkisanani on märssykori. Haaveilen pääseväni laivan keskimaston korkeimpaan koriin, joka heiluu eniten. Rakastan huvipuistoja. Puolisoni katselee kauhuissaan, kun linko heittää minut kumivaljaissa taivaalle. Nautin, kun suolisto ja jalat reagoivat, eikä päähäni mahdu yhtään luovaa ideaa.”

”Lapsena Oulussa isä pakotti meidät kävelemään tai hiihtämään kymmenen kilometriä joka sunnuntai. Se ei ollut vapaaehtoista, ja maisema oli mielestäni liian tasainen.

Kun vuonna 2003 ostin lounaisranskalaisesta pikkukaupungista vanhan pappilan ateljeekodikseni, löysin itseni kävelemästä yksin lähes päivittäin noin kymmenen kilometriä polveilevassa vuoristomaisemassa.

Luonnossa kävely on meditatiivista, ja sauvakävelen Dordognen fantastisissa maastoissa myös terveyssyistä. Sillä on vain vähän tekemistä kuvataiteilijan ja kirjailijan roolieni kanssa. Haluan päästä luontoa lähelle.

Tarkastelen vuodenaikoja, puita, kasveja ja hyönteisiä. Syysiltaisin kuuntelen huuhkajien yksinäistä huhuilua ja pysähdyn tutkimaan rukoilijasirkkoja, jotka vaihtavat väriä. Niiden nartut syövät puolison pään parittelun jälkeen.

Minulle on tärkeää, että ihmisen moraalia ei sovelleta luontoon, sillä ihmisten tavat ovat paljon julmempia kuin luonnon. Kävellessäni luonnossa sen tuho tulee konkreettisesti lähelle. Sen täytyykin tuntua huolena, ja vastuullisuuteni kasvaa.

Kun luonnon draama on ympärilläni, jonkin minussa täytyy hiljentyä, että voin ottaa sen vastaan. Luonnossa kaikki on minua vanhempaa ja pitkän evoluution kehitystä. Nuorempana minun pitää kunnioittaa sitä.

En kerää luonnosta kokemuksia hyötyäkseni siitä. Luonnon pitää kiinnittää huomioni ilman, että käytän sitä vaikka aiheina taiteessani. Voi sanoa, että nöyrryn luonnossa nyt-hetken edessä. Ymmärrän, että kaikki tapahtuu vain tässä ja nyt.

Luonnon havainnointikykyni on kasvanut Dordognessa. Nykyään saan luontokokemuksia myös kaupungissa. Asumme Pariisissa pilvenpiirtäjien keskellä, mutta seuraan siellä mehiläisten kohtaloa, tarkastelen lintukantaa ja käyn viheralueilla, joita tehdään koko ajan lisää.

En ota luontoon työvälineitä. Joskus minulla on kamera, ja kotona kaivan lisätietoja havainnoimistani eliöistä. Mutta vain siksi, että osaisin katsoa niitä seuraavalla kerralla tarkemmin.”

”Lauloin Oulun tuomikirkon poikakuorossa äänenmurrokseen asti. Teininä siirryin nuorisokuoroon ja taidelukiossa minun oli jo pakko päästä lavalle yksin.

1980-luvulla otin laulutunteja Yrjö Nykäseltä Sibelius-Akatemiassa. Soitin pianoa, kertasin nuotinlukua ja lauloin Schubertin liedejä, jotka ovat minulle yhä rakkaita.

Yrjö puski minua laulajan uralle. Ehtona oli, että olisi pitänyt valita joko kuvataide tai laulaminen, enkä voinut kuvitellakaan luopuvani kuvataiteesta. Siinä tavallaan kertautui nuoruuden kokemukseni isäni kanssa. Siksi laulaminen vähitellen hiipui.

Vaikka en aio levyttää tai pitää konsertteja, en ole luopunut laulamisesta. Kun tunnen voimakkaasti, tiedän, etten pääse siitä ohi kuin laulamalla. Laulu vain purskahtaa esiin. Silloin en ajattele, onko ääntä harjoiteltu tai tuleeko se oikealla tavalla ulos.

Niin kävi esimerkiksi vuonna 1989 Kontulan kirkossa, jonne olin maalannut teoskilpailuvoittajana alttaritaulun, jota kaikki seurakuntaneuvostossa inhosivat.

He tivasivat minulta työstä sitä sun tätä, ja yhtäkkiä aloin vain laulaa Siionin virsiä. Lauloin yhden virren kaikki kaksitoista säettä ja ajattelin, että älkää ottako taulua, jos ette halua. Neuvosto hämmästyi, tyyppihän laulaa tosissaan.

Uskon laulun mahtiin. Kun palasin Kontulan kirkkoon tänä syksynä, lauloin uudelleen virsiä yhtä hämmästyneelle yleisölle kuin kolmekymmentä vuotta sitten.

Laulaminen luo tilan, jonne muut eivät pääse. Kun tuotan ääntä, läsnäoloni muuttuu. Laulamalla pääsen koskemattomuuden tilaan, jossa kukaan ei voi haavoittaa minua.

Laulaminen auttoi, kun minua kiusattiin koulussa, ja se auttaa yhä vaikeissa tilanteissa. Minun pitäisi useammin puhjeta kauhutilanteissa änkyttämisen sijaan laulamaan. Se on minulle luonnollista ja vie minut turvaan.

En laula suihkussa tai kävellessäni, mutta laulan usein spontaanisti iltaisin jotakin aariaa, liediä tai iskelmää kuten Cry Me a River -kappaletta.

Laulan monesti puolisoni Christophe Rischardin kanssa, joka säestää pianolla. Saatamme viettää viikonlopun soittamalla Schubertia aamusta iltaan.

Laulamisen pitäisi olla yhtä luonnollista kuin äidille, joka tuudittaa lastaan uneen. Kehtolaulun voi laulaa myös itselleen. Niin minäkin teen.”

”Mahdoton. Se on sana, jolla Christophe kuvaa minua. Olen impulsiivinen ja hyppään joka kyytiin. Minulta kuulemma puuttuu looginen päättelykyky, vaikka omasta mielestäni olen loogisin tuntemani ihminen.

On totta, etten ole maailman paras järjestelijä. Siksi on ihanaa, että pedantti, tunnontarkka ja luotettava opettaja Christophe hoitaa verotusasiat ja paperipuolen.

Minä pyrin tuomaan elämäämme ideoita ja ajatuksia. Olemme hirveän erilaisia ja rikastutamme sillä toisiamme.

En häpeä sanoa, miten tapasimme. Vuonna 1990 elettiin pahoja AIDS-vuosia, ja yökerhoissa käytiin vähän. Laitoin sanomalehteen ilmoituksen: taiteilija etsii elämänkumppania. Sain noin sata vastausta. Päätin olla kunniallinen ja tapasin lähes kaikki.

Pyöräilin 14. kaupunginosan ateljeeasunnoltani Montparnassen Select-ravintolaan joka päivä ja tapasin kaikenlaisia miehiä. Heidän kohtaloidensa avulla sain röntgenkuvan ranskalaisesta yhteiskunnasta.

Christophe taisi olla numero 38, ja hän oli ainoa, joka ehdotti lounasta. Siitä on nyt kolmekymmentäkaksi vuotta. Naimisiin menimme kahdeksan vuotta sitten.

Teimme suhteemme roolit ja ehdot selviksi jo alussa. Silti meillä on ollut vakavia kriisejä. Joudumme olemaan työni vuoksi paljon erillään. Vuosien saatossa olen ymmärtänyt, ettei meidän kannata yrittää epätoivoisesti naittaa kahta elämää toisiinsa.

Meillä on molemmilla omia ystäviä, mutta teemme myös paljon yhdessä. Laulamme, remontoimme pappilaa ja matkustamme New Yorkiin, Japaniin tai vaikka Egyptiin sukeltamaan.

Teemme myös kädentöitä. Minä piirrän kuvan, jonka Christophe brodeeraa päätään tyhjentääkseen. Kotimme on täynnä hänen luontoaiheisia töitään. Silti minä korjaan vaatteemme Christophen isältä perityllä ompelukoneella. Kaikki meidän perheemme pojat oppivat ompelemaan.

Rohkenen väittää, että olen kannustava kumppani. Christophen työ autististen oppilaiden opettajana on haastavaa, ja puhumme siihen liittyvistä vaikeuksista. Tehtäväni on kuunnella, olla kekseliäs ja kannustaa.

Christophe laulaa kuorossa, ja muistan soittaa hänelle joka lauantai tuntia ennen harjoituksia, että ovathan nuotit kunnossa. Pidän huolta, ettei hän jätä rakastamaansa asiaa väliin pienen verukkeen vuoksi.

Puolison rooli on muokannut käyttäytymistäni. Ennen luotin vain itseeni, mutta puolisona voin jakaa vastuut, velvollisuudet, huolet ja kulttuurimenot.

En usko, että toista ihmistä voi muokata tai korjata. Sen sijaan haluaisin kasvattaa sietokykyäni. En saisi hermostua, jos toisella on vaikeaa, vaan minun pitäisi soveltaa tilanteisiin myötätuntoa.”

”Aina muualta palatessani ymmärrän, kuinka syvästi olen eurooppalainen. Taiteilijana olen velkaa Euroopalle ja sen kulttuurihistorialle lähes kaikesta.

Yksi kotimaani on suomen kieli. Kalevala ja Pohjois-Savo vetävät henkisesti Suomeen, vaikka en muuten tunnista itseäni perinteisestä suomalaisesta kansanluonteesta. Ehkä pieni ujouteni ja epävarmuuteni tulee sieltä, vaikka olen ekstrovertti.

Hain Ranskan kansalaisuutta helpottaakseni avioliittomme paperiselvittelyjä. Kaksoiskansalaisuudella on myös henkinen merkitys. Kun katselen pappilasta Dordognejoen laaksoon, tunnen tehneeni hyvän valinnan.

Pidän siitä, että ranskalaiset tiedustelevat alkuperääni äärimmäisen harvoin. Ranskassa kaikki ovat kotoisin jostain kolosta ja kaikilla on henkisiä, kulttuurisia tai uskonnollisia eroja. Ranskassa yritetään päästä toiseen ihmiseen kiinni muuten kuin alkuperää kyselemällä.

Taidemaalarina minulla ei ole kansalaisuutta, sillä käytän värejä, jotka ovat kotoisin ties mistä. Se sopii minulle, sillä tykkään tanssia rajoilla. Pyrin tanssimalla litistämään niitä.

Kaikki elämäni roolit kulkevat minussa sisätysten ja minun täytyy kuoria niitä päivittäin kuin sipulia, kuori kerrallaan ja sydämeen asti.

Usein sanotaan, että joku on tullut siksi, joka hänen pitikin olla. Mutta minun ei tarvitse löytää itseäni. Se prosessi saa olla käynnissä. Pitää aina olla vähän tulemassa itsekseen. Muuten sitä jää paikoilleen.”

Juttu on julkaista Eevassa 11/2022