Kun tämä lehti ilmestyy, ortodoksinen kirkko on viettänyt suurta paastoa lähes kuukauden päivät. Pääsiäinen on jo lähellä.

Siinä vaiheessa tiedän, miten kilvoittelu on edennyt. Kirkasotsaisen alun jälkeen on mitä todennäköisimmin tapahtunut lankeemus. Kirkon piirissä onkin tapana sanoa, että paasto alkaa todella vasta ensimmäisen lankeemuksen jälkeen.

Oma heikkoutemme paljastuu. Ajatustemme kehän rikkominen on hyvin vaikeaa. Mitä ajattelemme, puhumme ja tunnemme. Miten syömme, juomme ja käyttäydymme. Ja mitä vanhemmaksi tulemme, sitä enemmän kotiudumme tapoihimme. Sekä hyviin että huonoihin.

Kun nuorempana matkusteli, löysi itsestään uusia puolia. Nykyään vastaan tulee ainoastaan vanhoja puolia, eivätkä nekään välttämättä ole niitä miellyttävimpiä. Sama pätee kotioloihin. Mahdankohan vielä kuusikymppisenä syödä seisaaltani paketillisen kinkkua ahdistavan työpuhelun jälkeen? Olenko edelleen ikuisella laihdutuskuurilla? Ostelenko netistä kirjoja, kun pitäisi kirjoittaa kolumni? Myös näitä asioita on hyvä tarkkailla paaston aikana.

Paastoon liitetään usein negatiivinen sävy kysymällä, mitkä asiat ovat kiellettyjä. Paastossa ei ole kuitenkaan mitään negatiivista. Kieltäymys on vapaaehtoista. Samalla kun se on ponnistus, se tuottaa myös iloa.

Ruokapaasto on vain tuki hengelliselle paastolle. Johannes Krysostomoksen sanoin: ”Paasto ei merkitse vain paastoamista ruuasta, vaan synnistä.” Raamattua mukaillen: Ihmistä ei saastuta se, mikä menee suusta alas, vaan se, mikä tulee sieltä ulos. Loukkaukset, pahat ajatukset, halveksunta ja niin edelleen.

Paastoon osallistuu koko ruumis. Silmät, korvat, jäsenet. Mitä ja miten katselemme ja kuuntelemme ja ennen kaikkea miten toimimme käytännössä. Munkki Serafim kirjoittaa: ”Markkinayhteiskunnassa paasto haastaa koko elämänasenteemme. Mihin me tarvitsemme ainaista kasvua? Emmekö voisi mieluummin pysähtyä ja olla onnellisia? Paastoon osallistuminen merkitsee nykyään myös tietynlaista protestia yhteiskuntamme kulutuskeskeisiä normeja vastaan. Käytännön tottumusten muuttaminen edellyttää, että aloitamme ajattelutavan muutoksesta.”

Tämä ajattelutavan muutos kiteytyy ortodoksisessa perinteessä käsitteessä metanoia. Se merkitsee elämän täydellistä muutosta. Vanhan minän hylkäämistä. Muutos ei tapahdu tietenkään kädenkäänteessä vaan on pikemminkin jatkuva tila. Olemassaolon tapa. Tarvitaan vaivannäköä, kilvoittelua ja harjoittelua.

On mielenkiintoista, miten paljon panostamme uraan tai harrastuksiin, ja miten vähän olemme valmiita harjoittelemaan tullaksemme paremmiksi ihmisiksi. Sanoilla synti ja katumus tuntuu olevan mitätön painoarvo yhteiskunnassamme. Ei siis ihme, että suuri osa ihmisistä ei tunne minkäänlaista tarvetta katumukseen tai muutokseen. Tähän kehityksemme ihmisenä usein pysähtyy.

Itse koen sen jonkinlaisena vääjäämättömyyden tunteena. Tienä tai polkuna, jota kuljen osaamatta astua siltä sivuun. Näen kyllä viereisen polun. Kirkkaamman, puhtaamman ja kauniimman, mutta en osaa astua sille. Jokin pidättelee minua. Luulen, että kyseessä ovat juuri ne puolet itsestäni, joita en siedä ja joihin olen kuitenkin sydänjuuriani myöten kiintynyt.

Kuten kirjailija Marguerite Yourcenar totesi: ”Ihminen ei kärsi paheistaan vaan siitä, ettei voi antautua niille.” Jokin siis myös pidättää meitä suistumasta turmioon. Pitää päätämme pinnan yläpuolella vaikka aika ajoin haluaisimme vajota, antaa mennä, päästää irti. Tuntuu siis kuin olisimme kahlehditut molempiin suuntiin. Tai pikemminkin vapaat! Tätä jännitettä meidät ihmiset on luotu kantamaan.

Toivotan kaikille lukijoille siunattua pääsiäistä!

Julkaistu Eevan numerossa 4/2011.