Jokunen vuosi sitten käyskennellessäni Helsingin luonnontieteellisessä museossa kiinnitin huomioni fossiiliin, jonka muodoissa oli jotain oudolla tavalla tuttua. Kyseessä oli vanhimman tunnetun tumallisen eliön eli Grypania-levän fossiili.

Tunnustan, että en ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut varhaisimmista elämänmuodoista. Mutta kyseisen vaatimattoman levän kaarimaiset muodot kivien pinnalla avasivat silmäni monella tavalla.

Mielessäni syntyi yhteys, joka sai hihkumaan innosta. Fossiili muistutti Book of Kellsin ornamentteja.

Olin nähnyt Kellsin kirjan Dublinin Trinity Collegessa vuosia aiemmin. Ionan saaren luostarissa asuneet munkit laativat tuon uskomattoman taidokkaasti koristellun evankeliumikäsikirjoituksen todennäköisesti noin vuonna 800. Kirja edustaa kelttiläisen taiteen myöhäisempää vaihetta.

Yhteys tuntui tavattoman lohdulliselta. Miljoonia vuosia sitten syntynyt elämänmuoto toistui ja kertautui ihmisen kädenjäljessä. Kaikki mikä on ja mikä on ollut, jatkaa elämäänsä tavalla tai toisella. Luonnon kiertokulussa, myytteinä, tarinoina, taiteena.

Luulen, että ihmisen ei ole helppo hyväksyä ainutlaatuisuuttaan. On lohdullisempaa löytää vastaavuuksia sekä ihmisten että luomakunnan muiden olioiden joukosta. Tunnistaa lajitoverinsa on yhtä kuin tunnistaa itsensä. Vasta tutustumalla toiseen huomaamme, että olemme samankaltaisia lukuisista eroavaisuuksista huolimatta.

Ehkä yksinäisyyden pelko onkin pelkoa siitä, että kukaan ei tunnista meitä. Että ominaisuuteni ihmisenä eivät olekaan lajilleni tyypillisiä, vaan jotain outoa poikkeavuutta, joka erottaa minut muista lajitovereistani. On pelottava ajatus olla maailmankaikkeuden ainut minä, ja kuitenkin se on totuus olemuksestamme. Edellisestä johtuen kaipaamme hyväksytyksi tulemista enemmän kuin mitään muuta.

Koko ihmisyytemme on laskettu sen varaan, että joku rakastaisi meitä sellaisena kuin olemme. Kaiken olemisemme perusta on rakkaus. Kaikesta huolimatta. Lause, joka on helppo sanoa ja vielä helpompi kirjoittaa, mutta jonka toteuttamisessa olemme ikuisia ekaluokkalaisia.

Antiikin aikana ajateltiin, että luomakunta muodosti kokonaisuuden, makrokosmoksen, ja että sen osat heijastuivat mikrokosmokseen eli esimerkiksi ihmiseen. Astrologian perusteet syntyivät kyseisestä ajattelumallista. Siitä, miten tähtien liikkeet ja asennot vaikuttivat ihmisiin ja heidän kohtaloonsa.

Keskiajalla taas alkemistit keräsivät tähtivaloa peilien avulla, koska sen valossa kylpeminen oli havaintojen mukaan erityisen tervehdyttävää.

Ihmisen ponnistelu ymmärtää maailmankaikkeutta ja olla osa sitä sai välillä hyvinkin omintakeisia muotoja. Haettiin vastaavuuksia. Jos kukka muistutti silmää, se tehosi silmäsairauksiin. Orkideoja käytettiin sukupuolitautien parantamiseen, koska jotkut niistä muistuttivat kiveksiä.

Taustalla kummittelee koko ajan ajatus ihmisen kosmisesta yksinäisyydestä ja sitä vastaan taistelemisesta. On helpompaa olla yhtä luonnon kanssa kuin erillään siitä. Se on ajatus, joka meidän päivinämme on kääntynyt lähes päinvastaiseksi.

Nykyihmiselle luonto tarkoittaa ponnistelua, selviytymistä, valmistautumista. Luonto on jotain, jota mennään kokemaan, koska se ei enää ympäröi meitä kokonaisvaltaisesti. Vastaavuudet ovat hämärtyneet.

Mutta munkki, joka piirsi evankeliumikirjan sivuille kasvien ja levien kaarteita ja uurteita oli havainnut, että myös hengen ja aineen maailmoilla on vastaavuutensa. Hän tiedosti, että taiteilija kykenee havaitsemaan asioiden salaiset vastaavuudet.

Taiteilijalla on hallussaan kyky, joka kannattelee maailmaa läpi vuosisatojen ja vuosituhansien. Kyky havaita vesipisaran kirkkaus aamunkoitteessa ja tuulessa kääntyvän lehden havina ja rakastaa niitä. Kaikesta huolimatta.

Kolumni on julkaistu Eevassa 3/2014.