”Pitäisi ryhtyä olemaan olemassa, ihan tosissaan, mutta pakottamatta. Olla niin kuin vesi on, tai sammal.”

Istun junassa matkalla Helsingistä Joensuuhun. Ikkunan takana Savon metsät syysauringon valossa. Olen oudosti jakautunut junan ja metsän välille. Puolet minusta istuu mukavasti lämpimässä keinahtelevassa vaunussa ja juo kahvia, toinen puoli kävelee korvessa syksyn kirpeässä ilmassa. Kuivaa keltaista heinää saappaiden alla, ja tuulen kahahdukset männyn latvoissa.

Se toinen minä, siellä metsässä, pysähtyy ja katsoo ohikiitävää junaa. Sen hengitys on syvempi, hiki iholla, ruumis tuntuu, on olemassa. Junassa istuva minä röhnöttää maha pullasta turtana ja miettii abstrakteja asioita. Se on jonkinlainen kulttuuriolento, matkalla luennoimaan ”viisaita”.

Junassa istuva haluaisi olla se metsäläinen, koska aavistaa ja muistaa, että metsäläinen on elossa, toisella tavalla. Kirkkaan lammen ja huojuvan näreen lailla.

Junassa istuva miettii Samuel Beckettin näytelmää Leikin loppu, ja sitä, miten siinä Hamm toteaa: ”Tiedätkö, minä en ole ollut koskaan läsnä.” Ja siihen ajatus loppuu. Jää vain junan huojunta, ulkona läpikuultava syksy jatkaa matkaansa soitten yli.

Pitäisi olla aikaa ajatella. Pitäisi olla mahdollisuus kävellä metsässä ja pysähtyä lammen rannalle ja katsoa keltaisia lehtiä sen pinnalla. Pitäisi nähdä havunneulaset sen pohjalla ja kaatunut puu kallion takana. Juuret ilmassa kuin sormet, maan sormet.

Pitäisi tuntea ja kuulla jäkälä jalan alla ja koivun tuohi sormissa. Pitäisi seisahtua pellon laitaan ja katsoa, juokseeko ojissa vesi. Pitäisi pitää sormien välissä pakkasen puremaa puolukkaa ja odottaa, kun sylki nousee suuhun. Pitäisi maistaa marjaa ja muistaa lapsuuden keittiö ja hillosaavi vintillä. Marjanperkuulauta ja puolukanlehdet tuulessa, äidin huivi ja isä ajamassa pyörällä marjasangot sen sarvissa.

Pitäisi luovuttaa tämä elämisen kuona ja kulttuuri-ihmisen kivistys. Pitäisi ryhtyä olemaan olemassa, ihan tosissaan, mutta pakottamatta. Olla niin kuin vesi on, tai sammal.

Pitäisi yhdistää itsessään ne puolet, jotka saavat aikaan elämän tunteen. Luomisen tahdon ja ihmettelijän luonteen. Ne pitäisi hitsata yhteen ja viedä korpeen jäähtymään. Siellä voisi syntyä jotain, jos Luoja soisi.

Aina sinne on lähdetty toiveesta tai pakosta. Monet taiteilijat ovat hakeutuneet erämaihin. Jääköön maailma edes hetkeksi tai tulkoon perässä, mutta vasta, kun kutsu käy.

Ymmärrykseni on syvä, kun ajattelen lähtijöitä, erämaalinnojen isäntiä. Akseli Gallen-Kallelaa Ruovedellä, Emil Wikströmiä Sääksmäellä tai Reidar Särestöniemeä Kittilässä. Gallen-Kallela kirjoitti, miten hän syksyisin kurkiaurojen huutaessa juoksi ulos ja seurasi auraa niin kauan, että se katosi horisonttiin. Yksin jäävän mieli täyttyi väkevällä kaipuulla, joka purkautui hänen Kalevala-kuviinsa.

Vuodenajat ruumiillisina kokemuksina, henkisinä tiloina, joissa sekä levätään että uurastetaan. Yksinäisyyden kauhistus ja siunaus. Ilmari Kiannon poroksi poltetun Turjanlinnan savuavat rauniot. Kesäpäivän pysähtynyt hiljaisuus Joel Lehtosen Putkinotkossa. Kalervo Palsan jäätynyt lautahökkeli, Getsemane.

Aina silloin tällöin kohtaa ihmisen, jonka ympärillä metsät humisevat. Häntä voi luonnehtia maaseudun pelastamaksi. Taiteilijana hän on omaa luokkaansa. Saappaat sonnassa tai savessa ja päässä erikoislaatuinen kuvasto ja ajatukset taiteesta. Hänet kohdatessaan tuntee, että tuo kyllä pärjää, laittoi hänet minne tahansa, New Yorkiin tai Suomussalmelle.

Viisaimmat eivät sylje samppanjaan eivätkä kaivoveteen. Omaperäisyys on tällaiselle taiteilijalle tie eikä päämäärä, ja taiteen tekeminen on yhtä luontevaa kuin kävely. Sitä ei tarvitse arvottaa tai ylimääräisiä kouhottaa. Voi puhua taiteesta häpeämättä – tai jostain muusta. Yhtä luontevasti.

Jotta kasvaa sellaiseksi taiteilijaksi, pitää saada suotuisat olosuhteet. Ei välttämättä helpot, vaan tarpeeksi vaihtelevat, että persoona kehittyy. On saatava ymmärrys siitä, että multa ja asvaltti tuoksuvat ja tuntuvat erilaisilta. Että puun voi halkaista sekä pakkanen että kirves. Että kesä on lyhyt ja elettäväksi meinattu, ja että ihminen on arvokas ja leppäkerttu myös. Että sielu tarvitsee enemmän tilaa kuin ruumis.

Julkaistu Eevan numerossa 11/2015.