Juhannuksen tienoilla ajelin Nizzassa kohti lentokenttää. Kadun toisella puolella juoksi Ironman 2010 -kisan osallistujia. Laji, jossa ensin uidaan 3 800 metriä. Sitten juostaan maraton ja päälle pyöräillään 180 kilometriä.

Katselin juoksijoita hieman sekavin tuntein.

Ymmärrän, että suoritus on fyysisesti raskas, mutta silti siihen ei jotenkin sisälly todellista haastetta. Aikuiset keskenään vähän urheilevat kauniissa ympäristössä. Suuhun kaadetaan juomaa ja ruokaa tasaisin väliajoin. Edellä ajaa poliisi ja takana ambulanssi. Turvallista ja mukavaa. Jatkuva huolto auttaa keskittymään omaan suoritukseen.

Minua ja pelkääjän paikalla istuvaa lankomiestäni alkoi hymyilyttää. Arvasimme toistemme ajatukset. Lällärikisa.

Meillä oli loppusuoralla todellinen teräsmieskisa ja olimme elossa. Väsyneitä, mutta hengissä.

Todellinen teräsmieskisa alkaa näin: pakataan autoon osallistujat. Tällä kertaa kolme yli 60-vuotiasta, viisi alle kuusivuotiasta ja neljä yli kolmekymppistä atleettia. Tungetaan sekaan matkatavarat: vaatteet, rattaat, lelut, lääkkeet ja toiveikkaasti pari kirjaa. Hurautetaan lentoasemalle ja puretaan lasti. Pamautetaan 12 hengen joukkueen passit ja tavarat virkailijalle ja saadaan osallistumistodistukset eli paikat Nizzan-koneeseen.

Kilpailun virallinen lähtöportti on turvatarkastuksen metallinpaljastin. Kisan ainoa kaksivuotias ottaa portilla varaslähdön, mutta saan hänet kiinni ennen tax free -aluetta. Ensimmäiset hikipisarat pusertuvat esiin.

Kolme tuntia myöhemmin, 10 000 metrin korkeudessa suoritetun erikoiskokeen jälkeen, ollaan Ranskassa.

Kerron hieman kilpailun säännöistä. Kisassa ei varsinaisesti kamppailla ketään vastaan. Tarkoituksena on pitää muut kilpailijat hengissä, hyvinvoivina ja hyväntuulisina.

Majoitumme kaikki samaan taloon. Kolmantena päivänä alkaa sataa. Yritän saada mystisesti äänensä kadottanutta televisiota toimimaan, kun kuulen keittiöstä pamahduksen.

Juoksen paikalle ja huomaan halogeenilampun räjähtäneen. Lampun kannasta, joka on jäänyt kattoon, valuu vettä.

Soitan huoltomiehelle. Asialle ei voi tehdä mitään näin huonolla ilmalla.

Hetken kuluttua vettä alkaa valua sieltä täältä keittiön katosta. Istumme 300 metrin korkeudessa sijaitsevassa talossa ja kuuntelemme sateen ääntä.

Aamulla soittaa ystäväni Pariisista. 11 ihmistä on kuollut mutavyöryssä kylästämme noin 60 kilometriä pohjoiseen. Uutinen hiljentää joukkueemme hetkeksi.

Kisasää lämpenee. Päivät ovat rankkoja ja hikisiä. Päivään sisältyy neljä ruokailua. Lisäksi on tiskausta, kaupassakäyntiä, lasten kanssa uimista, pelaamista ja torumista. Vaipan vaihtoa, pissojen siivousta sisätiloista, nesteytyksestä huolehtimista ja nukuttamista. Kylmään altaaseen väkisin menemistä ja vesisodan leikkimistä.

Yön suunnistusosuudella läiskitään moskiittoja ja kuljetetaan maitopulloja nuorimmille osanottajille. Väsymyksen vallatessa ruumiin ja mielen pieni lepo sekä itkun tirautus omassa sopessa on sallittua myös aikuisille.

Välineiden rikkoutuminen tuo jännitystä kamppailuumme: sähkökatkos sulkee ajotien portit, eikä edes paikalle osunut postinkantaja saa niitä auki.

Ulkoalueella oleva poreallas sanoo sopimuksensa irti ensimmäisen viikon lopulla. Epäilen sabotööriksi nuorimmaistani, jonka saan kiinni altaan puhdistukseen käytettävän klooritabletin syönnistä. Toinen epäilty on kolmivuotias kilpailija, joka kakkaa salaa yläkerran lastenhuoneen matolle.

Katolla olevat aurinkopaneelit vuodattavat vetensä säännöllisesti terassille. Huonomuistisena ryntään joka kerta yläkerran kylpyhuoneeseen tarkistamaan hanat. Kilpailun järjestäjä ei varoittanut asiasta etukäteen. Kuten ei myöskään puutarhurijoukkiosta, joka saapuu toiseksi viimeisenä päivänä moottorisahoin ja lehtipuhaltimin varustettuna. Joudumme pyytämään hiljaisuutta, että nuorimmat kisaajat saavat ansaitun leponsa.

Illalla auringon laskiessa ja punatessa etelän ihmeellisen taivaan, talon ylle laskeutuu outo rauha ja hiljaisuus. Kylmä olut kädessäni katselen merelle, kun lankomies astelee paikalle ja kysyy:

”Tiedätkös ketkä niitä todellisia teräsmiehiä on? He ovat isiä ja äitejä, jotka ovat lastensa kanssa ja koettavat parhaansa.”

Puhallan ulos ja totean, että niin se varmaan on. Ajattelen Helsinki-Vantaan tuloaulan liukuovia ja mietin, että sinne päästään vielä. Maaliin. Kaikki. Hengissä!

Kolumni on julkaistu Eevan numerossa 8/2010.