Näyttämön sivussa, juuri ennen esityksen alkua. Ihmisten äänet katsomossa, parfyymi ja kahvi tuoksuvat. Lava on vielä pimeä. Kulissien kotoinen hämärä ympärillä. Ensimmäinen rauhallinen hetki koko päivänä.

Ajatukset kiertävät mennyttä päivää ja tulevaa. Aamulla täytyy nousta aikaisin, viedä pojat kouluun, käydä kaupassa, valmistaa ruokaa. Huomennakin on esitys, mitenköhän jaksan sinne asti? Miksi valitsin näin järjettömän ammatin?

Sydän hakkaa. Täytyy hengittää syvään. Ei liian syvään. Taju ei saa lähteä. Näyttelijätoveri huokaa takanani. Mitä lie omia murheitaan hänkin? Istuu liikkumatta pimeässä kuin patsas.

Silmät osuvat kelloon seinällä. Kahta vaille seitsemän. Miksi seison tässä? Eilenkin seisoin. Täsmälleen samaan aikaan. Olisiko pitänyt vielä käydä vessassa? Myöhäistä, enää ei ehdi. Takaa kuuluu piippaus. Järjestäjä antaa merkin valo- ja ääniohjaamoon salin perälle.

Yleisövalo sammuu. Lava kirkastuu. Taas se alkaa. Herra armahda!

Kuulostaa ehkä oudolta, mutta mielestäni näyttämö, teatterin lava, on maailman turvallisin paikka. Kun esitys alkaa, näyttelijä astuu maailmaan, jonka hän tuntee. Maailmaan, jonka lait on luotu ja synnytetty yhdessä.

Toisin kuin elämässä, kaikki mikä tapahtuu, on ennustettavissa. Kuolemakin. Jokainen askel on tietoinen. Sanat ja lauseet valmiiksi annettuja. Vastaukset niihin ovat valmiina.

Surut ja ilot syntyvät ja kuolevat samalla tavoin ilta illan perään. Elävät hetken ja katoavat näyttelijöiden ja yleisön mukana. Jäljelle jää vain muisto tai hämärä aavistus hetkestä joka oli.

Teatterin magiikka syntyy juuri noista ohikiitävistä hetkistä. Toisin kuin elokuvassa, teatterin synnyttämään hetkeen ei voi palata. Se toistuu samankaltaisena, muttei koskaan tarkalleen samanlaisena.

Ehkä juuri siitä syystä olen myös kokenut elämisen tunteen voimakkaimpana näyttämöllä. Tiedon ja ymmärryksen siitä, että olen ihminen, joka elää ja hengittää, heikkouksistaan ja vajavaisuudestaan huolimatta. Että syvä inhimillisyys voi näyttäytyä taiteen kautta.

Teatterissa kohtaavat yhä edelleen elävät ihmiset. Se tuo teatterille arkaaisen voiman. Teatterin tehtävä on vahvistaa heikentynyttä elämäntunnetta.

Usein näyttämöllä mieleeni nousee ajatus siitä, miten erilaisista elämäntilanteista katsojat ovat juuri sinä iltana teatteriin saapuneet. Tuo ajatus auttaa kantamaan esityksen, tekemään parhaansa. Ajatus siitä, että juuri tämä hetki on arvokas. Katoava ja hauras, mutta arvokas.

David Mamet on kirjoittanut, että näyttämöllä eletty elämä on elämä, joka annetaan pois. Näyttelijän tehtävä on synnyttää, elää ja haudata roolinsa. Kummallinen on se seikka, että joskus rooli elää väkevämmin ja pitempään kuin näyttelijä, joka sen loi. Tässä kohtaa astuu näyttämölle se totuus, että elämä jäljittelee enemmän taidetta, kuin taide elämää.

Teatterista sanotaan usein, että se heijastaa ihmistä ja yhteiskuntaa kuin peili. Luulen, että asia on pikemminkin niin, että taide luo elämää ja pitää sitä yllä. Taiteen tehtävä ei ole heijastella mitään. Sen tehtävä on luoda todellisuuksia, joissa arkimaailmamme lainalaisuudet kumoutuvat.

Taiteen tehtävä on herättää se ihmeenkaltainen tunne, jota elämme unissamme. Osoittaa, miten runollista ajattelumme ja olemassaolomme loppujen lopuksi on. Miten arjen keskellä elää ihme.

Arkisten ajatusten keskeltä sekä yleisö että näyttelijät saapuvat teatteriin. Mutta he saapuvat, ilta toisensa jälkeen. Miksi? Ehkä siksi, että taiteen kautta ihmiset ymmärtävät toisiaan syvimmällä inhimillisellä tasolla.

Kolumni on julkaistu Eevan numerossa 10/2013.