Eeva

Hannu-Pekka Björkman: Miten kaikki ihmiset tässä elämässä pärjäävät yksinäisinä hetkinään?

Hannu-Pekka Björkman: Miten kaikki ihmiset tässä elämässä pärjäävät yksinäisinä hetkinään?
”Miksi minua liikuttavat menneitten ihmisten asiat ja kohtalot?” Hannu-Pekka Björkman pohtii kolumnissaan.
Teksti |
Julkaistu: 20.10.2021

Päivä valkenee kaupungissa. Ikkunan takana tori ja sen äänet. Kirkas päivä ilman kiirettä. Ilmassa syksyn tuntu.

Mieli jakaantuu maan yli. Maailman yli. Jossakin omissa toimissaan kaikki tuntemani ihmiset. Yhtäkkiä näen heidät. Kunkin omassa olemuksessaan. Yksin, mietteliäänä, kuten minä nyt vieraan kaupungin kadulla.

Näen lapseni koulumatkalla bussissa katsomassa ikkunasta ulos. Äitini keittiön pöydän ääressä ajatuksissaan. Ystäväni ajamassa autoa.

Tunnen huimaavaa hellyyttä. Miten kaikki ihmiset tässä elämässä pärjäävät yksinäisinä hetkinään? Ajatuksineen, pelkoineen, toiveineen. Mitä olisin ilman heitä? Tällaisena päivänä. Syksyn valossa.

Tämän kaupungin halki virtaa joki. Tummavetinen ja vuolas. Ihmiset ovat asuneet täällä vuosisatoja. Kaupunki on palanut yhdeksän kertaa. Aina se on rakennettu uudelleen. Rakentaminen jatkuu. Kaupunki kasvaa, asukkaat vaihtuvat.

Kuuntelen tarinoita kaduista, taloista ja edesmenneistä. On ihmisiä, jotka muistavat ja heitä, jotka eivät kiinnitä menneisyyteen huomiota. Myönnän, että se olisi helpompaa kuin etsiä kaikkialta jälkiä, kaikuja, jotka ovat ehkä lopulta vain oma äänemme. Menneisyyteen asetettu toive.

Nuorena ajattelin, että tulen ymmärtämään tätä kaikkea elämää. Nyt huomaan, että en ymmärrä vähääkään.

Nuorena ajattelin, että tulen ymmärtämään tätä kaikkea elämää. Nyt huomaan, että en ymmärrä vähääkään.

Aika ajoin olen kyllästynyt kaiken toistuvuuteen. Toisto johtuu juuri siitä, ettemme ymmärrä. Emme elämän ja kuoleman mekanismeja, väkivallan ja julmuuden syitä. Emme suurinta hellyyttä ja epäitsekkyyttä.

Jos ymmärtäisimme, kaikki olisi toisin. Tällaisena päivänä.

Kaupungin laidalla on kuolleiden kaupunki. Kävelen sinne rinnakkain elämäni kanssa. Pitkä suora katu. Perillä hiekkaiset käytävät. Puut kaartuvat kivien ylle. Mutta tästä on kaadettu lehmus. Sen varjo on poissa.

Vieressä hiljainen mausoleumi. Viileä kuin graniitti sen seinissä. Ihmisen suru on vuoren korkuinen.

Näkikö pieni tyttö, mitä isä rakentaa? Tiili tiileltä, kivi kiveltä. Yli kymmenentonnin painoiset graniittilohkareet kuin poissaolevan isän syyllisyys.

Taiteilija, joka maalasi freskot, toinen tyttärensä menettänyt, purki surunsa seiniin. Niissä kuvissa rakentaja rakentaa ja kuolema kairaa. Äiti imettää. Tuonelan joki juoksee kuin kaupunkia halkova virta.Katossa palokärki hakkaa näreeseen reikää.

Tässä kaupungissa elettiin erään tulipalon jälkeen kuopissa yli neljäkymmentä vuotta. Kuoppakaupunki. Sitten joku huomasi, ettei se ollut sopivaa. Ei tässä maassa. Ei näillä alavilla viljavilla seuduilla. Ei tällaisena päivänä.

Ihmisen syyllisyys on sadan sylen syvyinen. Tutkimaton.

Ihminen on aina paikallaan, teki hän mitä hyvänsä.

Koetan olla niin, etten olekaan. Miksi minua liikuttavat menneitten ihmisten asiat ja kohtalot?

Tämä kaikki on suurta kudetta. Samaa lankaa alusta loppuun. Ihminen on aina paikallaan, teki hän mitä hyvänsä. Ei sitä ymmärrä. Mutta voi kuitenkin katsoa tätä kaikkea elämää. Niin kauan kuin täällä on.

Tämäkin vieras kaupunki, joka päivien mittaan on käynyt tutummaksi, tuntuu oikealta paikalta. Sellaiselta, jossa ihmiset elävät alusta loppuun. Heräävät, käyvät torilla aamukahvilla auringonpaisteessa. Kulkevat töissä, tapaavat toisiaan ja puhuvat elämästään. Muistelevat menneitä.

Hämärän tullen lamput syttyvät taloihin ja eteisessä tuoksuvat omenat. On rivi kumisaappaita. Joukossa ihan pienetkin.

Sade rummuttaa kaupungin kattoja, ja joku kuulee sen ja panee merkille. Tämä on sellainen kaupunki. Ikkunan takana on syksy ja lokakuu. Ja minä olen täällä tällaisena hetkenä ja päivänä, kun kaikki on totta.

Kuuntele myös: Hannu-Pekka Björkman Eevan kirjaklubin vieraana

Kommentoi +