Kesän 1990 asuin ystäväni kanssa vanhassa bussissa pallokentän laidalla Espoossa. Kaksikymppisenä se tuntui seikkailulta. Olosuhteista viis, tärkeintä oli vapaus. Teimme hanttihommia ja keräsimme rahaa Euroopan-matkaan. Rahaa jäikin säästöön, sillä asuminen oli ilmaista.

Ensimmäisellä ja ainoalla interrailillani etsimme hotelleja, joissa ei näkynyt tähtiä ovenpielessä. Turha siisteys ja porvarillisuus oli kallista ja luotaantyöntävää. Tosin Hotel Tantonville Pariisissa oli liikaa meillekin. Huonetta ei ollut siivottu kuukausiin, ja haju oli sen mukainen. Oleskelumme ei tuonut kohennusta huoneen siisteyteen.

Sittemmin, kun ikää ja lapsia on kertynyt, on vaatimustaso noussut. Helteinen Eurooppa voi olla hermoja koetteleva kokemus yöpaikkaa etsivälle. Mutta kuten anopillani on tapana neuvoa: ”Viiden tähden hotelleissa on aina tilaa.” Yöpymisen jälkeen on tilaa myös kukkarossa.

Ammattini tähden olen muutaman kerran saanut asua loistohotelleissa. Ne ovat persoonattomuuden saarekkeita monimuotoisen kulttuurin keskellä. Turvallisia kyllä ja yleensä hyvin tylsiä. Siihen konsepti perustuukin. Niissä piilee sama helppouden houkutus kuin pikaruokaketjuissa. Tiedät 99-prosenttisella varmuudella mitä saat. Matkustaessa maailman ympäri viiden tähden hotelleissa saattaa saavuttaa tunteen, ettei ole liikkunut mihinkään.

Myös tympeimmät koskaan tapaamani ihmiset olen kohdannut luksushotelleissa. En unohda, miten liikemies nöyryytti baarimikkoa Shanghain Crowne Plazassa vain siksi, että tämä oli tehnyt vääränlaisen drinkin.

Havaintojeni mukaan noin kahden vuorokauden oleskelun jälkeen viiden tähden hotelli paljastaa todellisen karvansa. Näennäisen loiston kuori repeilee. Portaikon patsaat ja kukat osoittautuvat muoviksi. Aamiaishuoneessa soi What a Wonderful World niin kuin aina.

Silmät taltioivat välähdyksiä henkilökunnan yksityisyydestä. Kerrospalvelijan itkettyneet kasvot. Portieerin salamyhkäinen pilkallisuus. Turtumus valtaa mielen ja ruumiin. Ylellisyys alkaa oksettaa. Kaikki on valtaisaa kulissia. Onneksi kaupungin puistot hengittävät toisenlaista ilmaa.

Jos viiden tähden hotellit ovat linnakkeita todellisuuden ulkopuolella, all-inclusive-lomakylät ovat kokonaisia eskapismin saaria. Pahinta on, etteivät paikalliset tuottajat juuri hyödy niistä. Elintarvikkeet tuotetaan muualta. Tuttuuden takia. Kokonaiset rannat suljetaan paikallisilta. Vain harvat asiakkaat käyttävät läheisten kylien ravintoloita ja kauppoja. Palkat ovat surkeita. All-inclusive – kaikki sisältyy hintaan paitsi etiikka, moraali ja ekologisuus.

Hotelleihin ja elämään tuntuu pätevän sama sääntö. Kultainen keskitie on paras. Ei kohtuuton ylellisyys, eikä kurjuus.

En unohda Italiassa Lago d’Ortan rannalla olevaa Orta-hotellia. Sen vanhanaikaista tunnelmaa ja ihmeellistä näkymää järven keskellä olevalle luostarisaarelle. Muistan Venetsiasta hotelli Abbazian satoja vuosia vanhan kivisen viileyden. Tai Ranskan Alsacessa, Colmarin kaupungissa sijaitsevan hurmaavan hotel Saint-Martinin. Château d’Esclimontin pyöreän tornihuoneen ja sen pyöreän vuoteen, jota esikoiseni piti ihmeellisenä.

Shiraz Inn -hotellissa Pakistanin Peshawarin kaupungissa näin elämäni suurimman torakan. Jouduin paniikkiin, mutta vaimoni selvitti asian tarkalla kengäniskulla. Asia, jonka yli en ole vieläkään täysin päässyt.

Lempihotellini on Venetsiassa, mutta sen sijainti on salaisuus. Sen verran paljastan, että se on syrjässä turistivirroista, ja sen tähtiluokitus on neljä.

Kun lähdemme matkalle, kysykäämme itseltämme kaksi tähdellistä kysymystä: Minkä tähden matkustan? Ja monenko tähden asumista arvostan?

Julkaistu Eevan numerossa 5/2011.