Tulkoon syksy ja haastakoon meidät kamppailuun elämän kanssa. Kesä on siihen liian lempeä ja ihminen suvessa liian raukea ja raskas. Mutta syksy katsoo meitä silmiin kesää haastavammin. Katsoo läpi teräksensinisen, kirkkaan taivaan ja sysipimeän yön. Sen ainoa kysymys kuuluu: oletko ihminen valmis? Sillä kohta kaikki värit räjähtävät ja sinkoutuvat puiden ja pensaiden lehtiin. Kohta puiden oksat ja rungot piirtyvät terävästi vasten hämärtyvää taivasta. Eivät pehmeästi niin kuin kesällä, vaan selkeänä ja mustana kuin hiili.

Kohta sumut saapuvat hiljaisina kuten aina ennenkin ja peittävät kaiken silloin kun tahtovat. Metsät ja puistot, tiet ja polut, aitat ja talot ja ihmiset talojen pihoilla. Majesteettisena ne leijuvat vesien yllä ja haihtuvat ilmaan kuin uni.

Pian on aika päästää tuulet irti, sillä syksy on tuulien laidun. Koillinen ja luode tunnetaan, mutta pohjoinen pääsi kesällä unohtumaan. Se potkii raivoissaan tallinsa seiniä.

Kohta virtaavat viileänä taivaan aliset ja yliset vedet. Jossain taotaan jo jääastiaa vesien kerääntyä ja sataa maan ylle.

Nyt tuoksuvat jo suot ja havupuut, hillat ja puolukat. On vaikea mennä maalle. Muistot tulvivat tässä yltäkylläisessä kauneudessa ja hehkussa liian selkeinä ja terävinä. Kaikkialla lepää menneitten kesien muisto. Kauan sitten unohtuneiden kohtaamisten ja aistimusten takana lapsuuden kirkkaat syksyt.

Kukapa olisi syksyyn valmis? Silti joka vuosi odotan sitä jonkinlaisen haikean kiihkon vallassa. Syksyn saapumisessa kulminoituu mielestäni ihmisen elo ja ponnistelu. Ei ole kai sattumaa, että vuodenajat, varsinkin meillä pohjolassa, symbolisoivat niin osuvasti ihmisen ikäkausia.

Mielenkiintoista on myös se, miten luonnon valmistautuessa lepoon ihminen valpastuu. On ryhdyttävä töihin, kerättävä varastoja ja valmistauduttava kaikin tavoin pitkään talveen. Syksyinen energisyytemme lienee arkaaista eloonjäämisviettiä.

Syksyllä, huomattavasti enemmän kuin uutenavuotena, valtaa mielen tunne jostakin uudesta. Ikään kuin uuden elämän aloittamisesta. Seistään jonkin kynnyksellä. Tähyillään eteenpäin ja odotellaan tuulen nousua.

Uskaltaisin väittää, että yhteiskunnallisessa mielessä syyskuukaudet ovat työelämämme tuloksellisimpia kuukausia. Kaikki kesällä kerätyt voimat ovat käytössä.

Parhaassa tapauksessa sekä mieli että ruumis ovat levänneet riittävästi. Ihmisen uusiutumiskyky onkin siinä mielessä hämmentävän nopea. Muutama laiturinnokassa vietetty rauhallinen hetki, ja olemme jälleen valmiit työskentelemään koko pitkän syksyn ja talven.

Nykyihmisen luonnosta vieraantuminen ei merkitse, ettemme olisi kyvykkäitä ottamaan vastaan luonnonkauneutta ja havainnoimaan sitä, vaan pikemminkin sitä pelon määrää, jota luonto nykyihmiselle aiheuttaa.

Ja kuitenkin ainoa tapamme uusiutua on olla yhteydessä muihin luontokappaleisiin. Olivatpa ne sitten puuta, kiveä tai sammalta tai toinen samankaltainen nisäkäs laiturinnokassa.

Vastatkaamme siksi ilman pelkoa syksylle näin: Tervetuloa syksy. Pelkoni on poissa, sillä olen kuullut kesällä kylliksi hauen polskahduksia kaislikosta, nähnyt kesäsateen piirtävän kaukaisen planeetan renkaat järven pintaan.

Olen nähnyt poutapilven kulkevan yksinäisenä, irti laumastaan vetten yllä. Kuullut, miten laine kasvaa ja kuolee kiviä vasten ja miten haapa värisi juhannusyönä.

Olen kääntynyt polulta huumaavan tuoksun lumoamana ja katsellut haurasta valkeaa kukkaa kuulaana iltana. Olen herännyt valon läikähdykseen katossa ja nukahtanut yöperhosten siiveniskuihin vaaleina öinä.

Tulkoon syksy.

Julkaistu Eevan numerossa 9/2013.