Kirjoittaminen on sellaista työtä, että sitä tehdessä aika muuttuu hevoseksi. Sama tapahtuu teatterin lavalla, mutta ei näyttämön sivussa. Odottavan aika on pitkä sielläkin.

Kirjoittamiseen liittyy olennaisena osana tyhjyyden hetki. Se voi olla lyhyt, yhden sekunnin mittainen, tai se voi kestää tunteja. Toki myös vuosia, mutta se on toinen tarina.

Liitän tuohon tyhjään hetkeen myös käsitteen hiljaisuus. Se voi kuulostaa juhlalliselta yhdistelmältä, mutta ulkoapäin nähtynä se lienee varsin koomista. Ja juuri tuohon hetkeen liittyy sangen monelle kirjailijalle esitetty kysymys: onko se työntekoa?

Vastaus on yksiselitteinen: on! Se juuri on työntekoa. Ratkaiseva hetki ennen kuin lapio uppoaa saveen, sekunti ennen sirkkelin pureutumista puuhun. Ajatus ennen tekoa.

Ilman tuota ajatusta oja kaatuu väärään suuntaan ja sirkkeli katkoo sormet.

Sama koskee kirjoittamista. Teolla ja liikkeellä täytyy olla suunta tai muuten sormet hakkaavat näytölle hepreaa. Huomaan nyt rinnastaneeni tyhjät hetken ja ajattelun, mutta siihen on syynsä.

Aika ajoin ja varsin usein huomaan, että minut valtaa saamattomuuden tunne. Tunne siitä, että mitään en ole tehnyt, enkä myöskään saa mitään tehdyksi.

Samalla tiedostan tehneeni elämässäni hirvittävän määrän työtä, liikaakin. Mutta saattaa tietenkin olla, että työt ovat syntyneet ainoastaan joutilaisuuden sivutuotteina.

Tässä teoriassa joutilaisuus olisi vuori ja saavutukset sen rinteeltä vierinyt kivi. Omituisella tavalla tunnen sen oikeaksi päätelmäksi.

Mutta saamattomuus ja joutilaisuus ovatkin eri asioita. Älkäämme siis menkö asioiden edelle. Joutilaisuudella on suunta. Se on aktiivista tekemättömyyttä tai asioiden tekemättä jättämistä. Usein se käsitetään olotilaksi, johon ei liity työnteko vaan jonkin kaltainen nautinto.

Saamattomuus sen sijaan seisoo vakaasti työnteon keskellä. Siihen sisältyy vankka aikomus tehdä työtä. Mutta se ei onnistu. Ei millään.

Ottakaamme nyt työkalut takaisin vertausten vuoksi. Ihminen tuijottaa lapiota kaivaakseen ojan, mutta ei kykene tarttumaan siihen vaan kokee järkälemäistä ahdistusta siitä, että ei kykene tarttumaan kyseiseen lapioon ja kaivamaan ojaa. Sitä on saamattomuus.

Antti Nylén kirjoittaa esseessään Jäänmurtaja: ”Jos saamattomuus olisi aktiivista eikä passiivista energiaa, sen avulla vetäisi jäänmurtajan jyrkännettä ylös.”

Nylén sanoittaa tuntemukseni täydellisesti. Elämän mittakaavassa en uskalla edes ajatella saamattomuuteni aiheuttamaa nollatilaa ja joutomaata. Mutta sen sijaan jokapäiväinen saamattomuuden tunne on ystävä, jonka voi toivottaa tervetulleeksi viimeistään lounaalle.

Saamattomuus on ”saada”-verbin johdannainen, jonka loi nerokas äidinkielemme isä Mikael Agricola. Sanan merkitys etäsukukielissämme on ”tulla” tai ”saapua”.

Niinpä niin, saada jotain aikaan. Saapua perille. Saada homma tehdyksi. Tulla valmiiksi.

Ja sitten, saamattomuus. Olla saapumatta perille. Jättää tulematta. En saanut tänään mitään aikaiseksi. Tänäänkään. Olin saamaton. Liiankin tuttu lause ja ajatuskulku.

Tyhjään hetkeen ennen toimeen tarttumista liittyy selkeästi kaksi puolta. Pelko siitä, että mitään ei synny, ja toivo siitä, että kohta syntyy idea sekä ajatus. Ja synnytys käynnistyy. Alkaa luomistyö, joka on aina mysteeri. Tyhjästä alkaa virrata sanoja paperille, lauseet muodostuvat ja liittyvät yhteen. Kokonaisuus rakentuu pala palalta, ajatus ajatukselta.

Luovuus tarvitsee toteutuakseen tyhjän hetken, jonkin, joka voi täyttyä, puhjeta ja alkaa virrata. Ei liene yllätys, että nykysuomen etymologinen sanakirja mainitsee ”luoda”-verbin sukulaisuuden ”saada aikaan” -termille.

Luovuus on saamattomuuden surma.