Eeva

Hannu-Pekka Björkman: Ihminen kuvittelee omistavansa kaiken saamansa hamaan loppuun saakka – harvoin on näin

Hannu-Pekka Björkman: Ihminen kuvittelee omistavansa kaiken saamansa hamaan loppuun saakka – harvoin on näin
Ponnistelkaamme unelmiemme eteen. Lopulta elämämme ja unelmamme ovat sama asia. Mitä järkeä olisi muuten elää, pohtii Hannu-Pekka Björkman kolumnissaan.
Teksti |
Julkaistu: 30.1.2021

Kahdeksas huhtikuuta 1921 sattui Suomessa osittainen auringonpimennys. Jäämerellä pimennys oli rengasmainen kuun jättäessä näkyviin auringon hohtavat reunat. Meri välkkyi hetken oudossa valossa. Tummanhopeaisena lähes valottomana se aaltoili vasten kivipaaseja ja räystyneitä laitureita.

Ihmiset katselivat pimennystä noettujen lasinkappaleiden läpi, kuka minkäkin työnsä keskeyttäneenä. Pian valo taas palasi, ja kaikki jatkui omalla painollaan arjen ja loputtoman työn äärellä. Jäämeri huuhtoi rantoja väliin laiskasti lainehtien, toisinaan raivokkaasti pauhaten.

Meren liikkeessä ei ollut eroa, mutta maankamara, jolle aallot osuivat, oli osa Suomea. Tarton rauhassa vuonna 1920 Suomi sai omakseen Petsamon ja kaistaleen hyistä Jäämeren rantaa. Vastineeksi Suomi luovutti Repolan ja Porajärven kunnat Itä-Karjalasta.

Repolan viimeinen nimismies Bobi Sivén ampui itsensä 21. tammikuuta 1921 vastalauseeksi sille, ettei Repolaa liitetty Suomeen. Tapaus lienee osoitus Isänmaallisuudesta tai äkillisestä mielenkuohusta. Niin historia meissä ilmenee. Kuohuina, tunteina, joskus järkeilynäkin.

"Omaa aikaansa on aika ajoin vaikea käsittää. Tunne siitä, että olisi jollakin tavoin ohjaamassa historian kulkua, tuntuu perin hataralta."

Mennyt vuodenkierto on ollut perin kummallinen ihmissuvun historiassa. Omaa aikaansa on aika ajoin vaikea käsittää. Tapahtumat ilmaantuvat äkisti ja muuntuvat yllättävän nopeasti arkiseksi osaksi elämäämme. Tunne siitä, että olisi jollakin tavoin ohjaamassa historian kulkua, tuntuu perin hataralta.

Leo Tolstoi kuvasi historiaa hevosiksi, jotka vetävät vaunuja miten tahtovat ja ihmiskuntaa kuskiksi, joka luulee päättävänsä suunnan ja nopeuden. Suuret linjat ja muutokset tapahtuvat yksilön aivoitusten ja käsityskyvyn ulkokehällä.

Siksikin juuri yksilö historian rattaisiin heitettynä suorittamassa omaa tehtäväänsä ja elämässä elämäänsä on tavattoman kiinnostava ja koskettava. Kuin akana tuulessa temmattuna historian pyörteeseen kykenemättä näkemään saati ymmärtämään omaa osuuttaan liikkeeseen, joka kaukaa tulevaisuudesta näyttää vääjäämättömältä tapahtumaketjulta.

Syy ja seuraussuhteitten paljastuminen on se osa historiasta, jota koetamme jatkuvasti manata esiin kuin ennustajat – kuin Macbethin noidat – siihen kykenemättä. Ken siihen pystyy, pitää käsissään kristallipalloa, jonka arvo on mittaamaton.

Mutta kuten nyt, tänäkin päivänä vuonna 2021, kaikki tuleva on arvoitusta. Samoin oli sata vuotta sitten juuri itsenäistyneessä Suomessa, Jäämeren rannalla ja tiettömissä korvissa.

"Kaikki se vaiva, mitä näemme ja mihin laitamme voimamme, parhaat vuotemme ja toiveemme, on jälkeenpäin nähtynä jälleen metsän peittämä, mutta yhtä kaikki tekijälleen tärkeä."

Ihminen kuvittelee usein omistavansa kaiken saamansa hamaan loppuun saakka. Harvoin on näin. Suomi sai pitää Petsamon alueen kaksikymmentäneljä vuotta.

Sitä eivät tienneet miehet, jotka lähtivät raivaamaan yli kahdensadan kilometrin mittaista rajalinjaa Suomen ja Neuvosto-Venäjän välille aina Maattimuotkasta Korvatunturille asti. Rajalinjan tuli olla kahdeksan metriä leveä oksista oksiin ja kaksitoista metriä rungoista runkoihin.

Neljä kilometriä päivässä etenevä miesjoukko työskenteli kirvein, sahoin ja lapioin, syöden lähinnä läskillä vahvistettua puuroa, jota keitettiin säkkeihin hajonneista leivistä ja kauraryyneistä. Siviilityönä aloitettu ja rajavartiosotilaiden avulla jatkettu raivausurakka saatettiin valmiiksi kolmessa kuukaudessa.

Yksi maailman rajoista oli rakennettu. Viivottimella karttaan vedetty ja siitä hieksi ja rakoiksi miesten käsiin hankautunut historian viiva. Idea, ajatus ja haave paremmasta elämästä, leveämmästä leivästä. Tuulesta ja vapaudesta.

Kaikki se vaiva, mitä näemme ja mihin laitamme voimamme, parhaat vuotemme ja toiveemme, on jälkeenpäin nähtynä jälleen metsän peittämä, mutta yhtä kaikki tekijälleen tärkeä. Elämän mielekkyyden osoitus, kädenjälki ja ponnistus. Ihmiselämän tarkoituksen osoitus. Olkoonkin myöhemmin tuulta ja hiekkaa.

Omana aikanamme ponnistelkaamme unelmiemme eteen. Lopulta elämämme ja unelmamme ovat sama asia. Mitä järkeä olisi muuten elää?

Kommentoi +