Seison silmät sikkurassa Käpylän palloiluhallissa varhain lauantaiaamuna ja yritän motivoitua. Vanhin poikani juoksee jo jalkapallojoukkueensa mukana pitkin keinonurmea. Hengitys höyryten etsin turhaan istumapaikkaa kentän laidalta. Päätän ostaa kahvin istumisen korvikkeeksi, mutta en löydä kolikon kolikkoa taskuistani. Pojan mehupullokin jäi kiireessä kotiin.
Pitkistä kalsareista huolimatta halliin pakkautunut kylmyys alkaa hiipiä jalkoihin. Ajattelen kateellisena vaimoani, joka on kuopuksemme tanssitunnilla vanhassa oopperatalossa. Siellä on ahdasta mutta lämmintä.
Katson kelloa. Vielä kolme tuntia kotiin lähtöön. Toivotan itselleni onnea ja hyvää alkavaa viikonloppua.
Kun olin lapsi, en käynyt ainoassakaan ohjatussa harrastuksessa. Tai kävin sentään yhden kerran kaverini painostuksesta pyhäkoulussa. Sitä veti hänen siskonsa, joten todennäköisesti myös ystäväni oli lahjottu tai kiristetty mukaan harrastustoimintaan. Kotiin päästyäni muistan ajatelleeni, että sai olla laitimmainen kerta, kun menen mihinkään kerhoon, ja viimeiseksi se myös jäi.
Ohjattuja harrastuksia, lähinnä painia ja pesäpalloa, olisi toki ollut tarjolla, mutta niitä kohtaan en tuntenut minkäänlaista mielenkiintoa. Minulle riitti oma, valmentajaton jalkapallojoukkueemme Mypy eli Myllykylän pyllistys. Pelasimme ainoastaan ystävyysotteluita muita joukkueita vastaan. Niitä muita joukkueita oli tasan yksi. Mutta hauskaa oli, ja sopivan lyhyt ottelukausi.
Lapsuuteni harrastukset alkoivat ja loppuivat noudattaen luonnon sanelemaa orgaanista rytmiä. Kaikenlainen keräily oli kovassa huudossa niin kuin nykyäänkin. Muistan keräilleeni ainakin perhosia ja muita hyönteisiä, karkkipapereita, pienoismalleja, postimerkkejä, tarroja ja sarjakuvia.
Ero nykyiseen keräilyyn oli ainakin siinä, että keräilykohteet eivät olleet tuotteistettuja. Toisin kuin nykyiset keräilykortit, jotka ovat lähinnä pelimaailman jatkeita.
Keräily alkoi aina palavalla innolla ja lopahti yhtäkkiä ilman näkyvää syytä. Hyönteisten keräilystä olin aina innostunein pitkinä talvikuukausina. Ei erityisen järkevää, mutta hellyttävän innokasta. Kaivelin puitten kaarnoja ja käpyjä kuoriaisten toivossa. Ja sitten kun kesä ja ötökät saapuivat, oli kovin innostus jo taittunut ja huomio kiinnittynyt muihin seikkailuihin.
Vanhemmat valjastettiin harrastuksiin vain sattumalta ja avun tarpeessa. Isäni värkkäsi minulle perhoshaavin ja hyönteislaatikon. Pienoismalleihin ja sarjakuviin kinuttiin rahaa. Mutta oikeastaan hyvin harvoin.
Oma poikani patistaa minua joka lauantai lottoamaan ja ostamaan Angry Birds -kortteja. Oma vikani. Huomaan, että innostun yhä keräilystä ja autan kaikin tavoin ja rahoin harvinaisuuksien metsästyksessä. Oikeastaan on tunnustettava, että patistan poikiani keräilemään kaikenlaista kummallista. On hyvin tyydyttävää huomata, miten omituiset luonteenpiirteet välittyvät sukupolvelta toiselle.
Nykyisen mallin mukaan lapsen on hyvä kokeilla erilaisia urheilulajeja, kunnes hän löytää itselleen sopivan. Vanhin poikani on jättänyt taakseen jo judon, salibandyn ja tanssin. Nykyisin meillä kuluu jalkapalloon kolme iltaa viikossa ja lukuisia sunnuntai- ja lauantaiaamuja vuodessa. Kaikesta huolimatta on hienoa seurata sitä vilpitöntä iloa, jota harrastukset tuottavat.
Joskus kesän hämärässä äidilläni oli tapana katsella, kun yritin pyydystää syreenikiitäjiä haaviini. Se katse oli tärkeä. Läsnä oli lapsen riemu ja tietoisuus siitä, että on hyväksytty. Joka kesä syreenien kukkiessa nousevat mieleeni nuo kuulaat yöt.
Ehkäpä poikanikin muistavat joskus isänsä katseen kesäisen pallokentän laidalla.
Kolumni on julkaistu Eevan numerossa 4/2013.
