Vuoden lopulla huomasin kaipaavani kättelyjä ja halauksia ihmisiä kohdatessani. Pään nyökkäykset ja kyynärpäitten kolauttelu tuntuivat etäisiltä ja kovin muodollisilta tavoilta tervehtiä. Kosketuksen tuoma luottamuksen osoitus puuttui, ja sen myötä tunne läheisyydestä.

Mutta selvää on, että se mikä vielä eilen oli normaalia ja jokapäiväistä, on nyt mennyttä ja näyttäytyy ehkä pian outona ja vanhanaikaisena. Maailma on muuttumassa ja sen myötä muuttuvat myös tavat ja niihin liittyvät merkitykset.

Vanhoista, jo kadonneista käytösmalleista saatamme kuitenkin oppia jotain. Pandemian myötä ei tunnu oudolta Erasmus Rotterdamilaisen kehotus tehdä aivastuksen jälkeen ristinmerkki suun edessä ja pyytää anteeksi niiltä, jotka ovat toivottaneet aivastuksen johdosta terveyttä tai siunausta.

Aivastajan tervehtiminen sanonnalla Jumala auttakoon oli yleinen tapa jo 1200-luvun Saksassa.

Filosofian tohtori Teppo Korhosen mainiossa kirjassa Tervehdys ja hyvästely todetaan, että eurooppalaisen kulttuuripiirin tervehdyssanonnat voidaan jakaa kolmeen päätyyppiin.

Ensimmäiseen kuuluvat ne, joissa toivotetaan iloa. Tapa juontaa juurensa Hellaan kulttuuripiiristä. Toinen tervehdystyyppi toivottaa terveyttä tai fyysistä voimaa, ja sitä luonnehditaan roomalaiseksi. Kolmas tervehdysmalli toivottaa rauhaa. Se puolestaan liittyy ennen muuta kristinuskoon, jolla on vahvat juuret orientissa.

Omat tervehdyksemme, moi ja hei, tuntuvat kovin lyhyiltä eivätkä järin informatiivisilta. Moi-sanan käyttö yleistyi 1950-luvulla, jolloin sen vuorokaudenaikaa määrittävä kantasana morgon, aamu, oli jo kadonnut tervehdyksestä.

Mukavalta kuulostava tervehdystapa löytyy Uuden-Seelannin maoreilta, jotka kadulla tavatessaan lausuvat toisilleen tena koe, kas, siinä sinä olet. Samalla lyödään kättä tai hierotaan neniä vastakkain.

Nykypäivänä nenien hierominen tuntuu suorastaan kohtalon uhmaamiselta. Nenällä tervehtiminen eli ”nenittely” oli yleisesti tunnettu tapa Suomen Lapissa mutta myös Ruotsin Taalainmaalla ja Karjalassa. Korvia tervehtimisrituaaleissa kuuluu käyttävän vain Japanin ja Venäjän pohjoisosissa elävä ainu-kansa.

Kättelyn sanotaan olevan tasa- arvoinen tervehdysele. Sen juuret ovat antiikin Kreikassa, josta se levisi Rooman valtakuntaan. Siellä kättely symboloi ennen kaikkea uskollisuutta ja luotettavuutta ja ele painottui erityistilanteisiin. Sodasta palaavaa ja sinne lähtevää käteltiin.

Edelleen kättelyllä vahvistetaan asioita, lyödään kättä päälle. Näin toimitaan esimerkiksi kaupanteon yhteydessä.

Kättely yleistyi toden teolla Euroopassa vasta 1800-luvulla. Edelläkävijänä oli tuolloin englantilainen kulttuuripiiri, jossa oltiin sosiaalisesti melko edistyneitä. Kättelyllä tunnustettiin toisen samanarvoisuus, toisin kuin niiauksella tai kädelle suutelulla.

Nykyisinä koettelemusten aikoina vanha tapa sylkeä kämmeneen ennen kättelyä silkasta jälleennäkemisen ilosta tuntuu lähes mielipuoliselta.

Kaipaamani halailu eli tervehtimisen muotona antiikista keskiaikaan. Halaukseen tuttavien ja ystävien kesken liittyi myös niin sanottu rauhansuudelma. Tervehdittävää suudeltiin suulle sukupuoleen katsomatta.

Julkinen halaaminen loppui 1600-luvun lopulle tultaessa. Yhtenä syynä siihen lienee ollut kuppa, joka levisi suupielen haavoista. Toinen syy olivat uskonpuhdistuksen mukanaan tuomat tiukat seksuaalinormit.

Oman aikamme halailu on verraten tuore ja uudelleen syntynyt tervehtimisen muoto. Tapa palautui kulttuuriimme osittain 1980-luvun empatiakoulutusten myötä. Muistaakseni itsekin opin halaamaan mainitun vuosikymmenen loppupuolella.

Oma aikamme kaipaisi uusia tervehtimisen muotoja. Siihen saattaisi sopia Keski-Afrikan yao-heimon tervehdys, jossa kohdatessa läimäytetään omaa pakaraa tai reittä. Tai jo osin omaksumamme kyynärpäätervehdys.

Ehdotan samalla lausuttavaksi assyrialaisten tapaan: Auttakoon sinua terveys, minäkin olen terve!