Thomas Bernhardin romaanissa Vanhat mestarit musiikki- kriitikko Reger toteaa:

”Pelastua musiikin avulla joka päivä uudelleen kaikista kauheuksista ja vastenmielisyyksistä, siitä on kyse, tulla musiikin avulla joka aamu sittenkin vielä ajattelevaksi ja tuntevaksi ihmiseksi.”

Miten lohduttavilta nuo sanat kuulostavatkaan marraskuun pimeinä aamuina, kun valoa saa odottaa.

Vaihdan usein mielessäni tuohon lauseeseen musiikin tilalle sanan taide. Tulla taiteen avulla joka aamu sittenkin vielä ajattelevaksi ja tuntevaksi ihmiseksi. Vaikka myönnän, että musiikki on ehkä taiteenlajeista kaikkein suurin. Se on ilon ja surun ilmentymä, joka virtaa ilman läpi aineettomana ja kirkkaana, ja siten lähimpänä taiteen mysteeriä.

Miten näennäisen yksinkertainen on musiikin merkkijärjestelmä, aivan kuten kirjallisuudenkin. Se on mielestäni yksi taiteen suurista arvoituksista, se miten kaiken maailman musiikin ja kirjallisuuden voi purkaa noihin pieniin pisteisiin ja merkkeihin.

Ilman järjestystä ja muotoa ne ovat käsittämättömiä ja abstrakteja, mutta heti kun ne saavat muodon ja järjestyksen, syntyvät Bach ja Dostojevski. Samalla syntyvät lohtu ja ajattelu ja ihmismielen kyky luoda maailmaan merkityksiä ja tarinoita – tosia ja keksittyjä.

Ja kaiken yllä virtaa musiikki omana näkymättömänä universuminaan.

Virolainen säveltäjä Arvo Pärt on toiminut minulle lohduttajana ja inspiraation lähteenä jo vuosikymmeniä. Hänen tapansa lähestyä musiikkia ja säveltää ei ole ainoastaan puhtaan taiteellinen vaan myös eettinen. Pärtin mukaan sävelillä voi satuttaa mutta niillä voi myös parantaa ja kohottaa ihmistä.

Mielestäni Pärtin sävellyksissä Cantus in Memory of Benjamin Britten tai Festina Lente kuuluu kaikki, mitä hän kertoo musiikistaan haastattelussa, jossa säveltäjä keskustelee islantilaismuusikko Björkin kanssa. Björk toteaa kuulevansa Pärtin musiikissa kaksi eri maailmaa, jotka ovat läsnä samanaikaisesti. Hän käyttää vertailukohtana Pinokkiota ja Samu Sirkkaa.

Pärtin vastaus on pysäyttävä. Hän kertoo, että hänen teoksissaan soi yhtä aikaa hänen syntinsä ja katumuksensa, ja tuon käsittämättömän ja alati läsnä olevan hengellisen jännitteen voi kuulla hänen teoksissaan. On kuin Dostojevski tai Dante olisi saanut musiikillisen muodon.

Pärtin mukaan hänen tehtävänään ei ole kamppailla maailman vaan itsensä kanssa, koska jokainen taistelu alkaa meistä itsestämme. Ilman matkaa kohti sisintämme matka kohti maailmaa on vain valetta ja hyökkäystä.

Edellisen kaltaisella on taipumus levitä ja lisääntyä. Siksi Pärt sanoo valinneensa matkan sisäänpäin kohti uusia sointuja, jotka rakentavat eivätkä tuhoa. Samaan hengenvetoon voi sanoa, että tuonkaltainen ajattelu on taiteessa valitettavan harvinaista, sillä oman voiton tavoittelu on yleisempi ja vallitsevampi tapa.

Mitä luomme ja mihin sillä pyrimme, se on jokaisen ihmisen peruskysymys – tietoinen tai tiedostamaton. Ilman tuota kysymystä jotakin katoaa, jokin jää toteutumatta ja jotakin ihmisyydestämme häviää.

Taiteeseen sisältyvä lohdun elementti lienee luomisen tarkoitus ilman, että kieltäisimme kaikkea iloa, joka siihen sisältyy, kaikkea valoa ja toivoa.

Mutta lohtu, se on maailman keskellä kamppailevan ja kärsivän ihmisen alituinen toive ja toveri. Kuinka selviytyä joka päivä eläväksi ja tuntevaksi ihmiseksi.

Sittenkin, kaikesta huolimatta, hengitys sisäänpäin. Matka, jonka henki kulkee: sisältä ulos, kohti toista ihmistä ja maailmaa. Jäljet, jotka mentyämme jätämme. Mitä ne ovat? Kehen ne jäävät? Kaikkien tekojemme tarkoitus. Lohdun elementti.

Marraskuun valo olemme me.