Kotikylässäni, hiekkatien varrella ja joen rannalla oli autiotalo. Se oli yhtä aikaa kiehtova ja pelottava, niin kuin autiotalojen luonteeseen usein kuuluu. Harmaata lautaa, rikkoutuneita ikkunoita ja repsahtanut ovi keskellä pitkää heinää. Pihapuu hengitti vielä. Vaihtoi lehtensä ja värinsä, kuin kaikki jatkuisi ennallaan. Mutta talo tuijotti tyhjin silmin tielle. Päreet nuokkuivat surullisena räystäiden yli, ja savupiippu oli heittänyt tiilensä sikin sokin heinikkoon.
Minä katselin taloa lapsena tieltä, turvallisen välimatkan päästä, mutta pihamaalle en koskaan uskaltautunut. Puhumattakaan siitä, että olisin astunut sisään, talon salaperäiseen hämärään. Minusta talo oli elollinen olento, joka odotti, vain odotti. Nyt rakennus on purettu ja tilalla on jotain muuta, minulle merkityksetöntä.
Mikko Niskasen kuolematon elokuva Kahdeksan surmanluotia alkaa pitkällä kohtauksella, jossa kamera kuvaa auton ikkunasta metsäistä hiekkatietä. Välillä leikataan autioihin tupiin. Lautoihin ovien ja ikkunoiden edessä. Kellahtaneeseen koirankoppiin, hylättyihin pihoihin ja ihmisten asuinkenttiin. Taustalla soi Oskar Merikannon Nälkämaan laulu.
Yhä vain alku koskettaa ja on täysin tunnistettava. Tänä kesänä ympäri Suomenniemeä ajellessani olen usein palannut tuohon kohtaukseen ja sen tunnelmaan. Ihminen rakentaa, ottaa omakseen, elää ja asuu ja jättää sitten kaiken, hylkää ja lähtee tai kuolee pois. Luonto ottaa omansa takaisin nopeammin kuin uskommekaan. Itiöt ja sienet valtaavat ensin pienet kolot ja raot, ja kohta kasvaa sammal jo tuvan seinässä. Lähes näkymättömästä alkaa ihmiskäden jälkien peitto, mutta kohta on enää jäljellä kasa lautoja, ruostuneita nauloja ja kivenmurusia kertomassa, että tässä joku asui ja yritti.
Monesti ihmisen hylkäämästä syntyy kaunista, jopa sellaisesta, joka rakentuessaan on ollut rumaa ja käyttöaikanaan suorastaan luotaantyöntävää. Hylätyt tehtaat ja kaivokset, linnoitukset ja muut sotarakennelmat muuntuvat romantiikaksi, muistomerkeiksi ihmisen katoavaisuudesta ja kaiken ponnistelun näennäisestä turhuudesta. Kaikki mikä tässä ympärilläni nytkin on, ei ole omaani eikä koskaan tule olemaankaan. Luonto omistaa kaiken, puut ja kasvit, hyönteiset ja linnut omistavat kaiken näkyvän enemmän kuin minä koskaan.
Paimentolaiset ovat tämän ymmärtäneet. He pystyttävät asuinsijansa, asuvat hetken ja sitten jatkavat matkaansa yrittämättäkään ottaa mitään omistukseensa ja siivoten pois lähtiessään kaikki jälkensä mahdollisimman tarkasti, kuin hyvät vieraat juhlien jälkeen. Nyt joku huutaa New York, entä New York. Tuo ihmiskäsien valtava luomus. Poistakaa ihminen vuodeksi kaupungista, niin kaikki on muuttunut.
Valokuvaaja Matti Saanio julkaisi vuonna 1980 yhdessä Paavo Rintalan kanssa kuvaromaanin nimeltään Lähdön jäljet. Kirja on liikuttava dokumentti, unohdettu sellainen, menneestä Suomesta. Pohjoisen asukkaista ja heidän työstään ja unelmistaan. Lopussa seisovat autiot tuvat ja talot erämaitten laitamilla ja korpiteitten kätköissä. Valokuvia ja muutamin lausein vedettyjä pastisseja ihmiselämästä, joissa on kuitenkin läsnä kaikki ihmiskohtalosta:
”Laukkasen Albert ja Karoliina…. Oli maata satoja hehtaareita. Hän raivasi, ojitti, viljeli tiettömien taipaleiden takana, souti ja sauvoi jokea, kuljetti tavaraa Sodankylästä hevospelillä, oli lossarina. Tuli uusi aika, valtatie ja valtava silta. Albertti ei niitä tarvinnut: Hän oli jo tuolloin siirtynyt kirkkomaan siunattuun multaan Karoliinansa viereen. Siinä rapistuu omaan autiuteensa entisen lossimiehen, raatajan ja hänen Karoliinansa talo joen rannalla automaation aikakauden sillan korvalla.”
Kuin Edgar Lee Mastersin Spoon River -antologiasta nousevat ihmisen syntymät ja kuolemat tämän ohuen kirjan sivuilta. Ja vaikka kirjan kuvat ovat mustavalkoisia, eivätkä värillisiä kuten elämämme, on kaikki tuo yhä olemassa. Se on yhteistä kollektiivista historiaamme, jossa soi yhä nälkämaan laulu ja joissa tiettömät korvet ja ihmisten selät höyryävät elämisen riemua ja tuskaa.
Julkaistu Eevan numerossa 8/2014.
