JOULU, HAIKEIN ja vaikein aika. Kauas kaikonneet ajat ja ihmiset. Vuosi vuodelta etääntyvät kuvat ja äänet. Lapsuuden riemut ja nuoruuden aatokset painuvat hämärään.

Haluaisin piirtää tarkan kuvan, mutta ne liukuvat päällekkäin. Päivät ja viikot, tunnelmat ja hetket. Ja ihmiset kaikissa jouluissa. Silloin omassa hetkessään ikuisia, nyt muistoja, välähdyksiä.

Kynttilät palavat lumisilla, tuulisilla haudoilla. Niin kuin aina täällä pohjoisessa. Joulun maassa. Kuuset metsissä ja taloissa kurkottavat kohti taivasta. Halkaisevat ajan olemuksen. Puut kantavat metsien henget huoneisiin. Niiden ominaisuus on hiljaisuus. Mutta tuo mykkyys ei ole julmaa. Elävän aineen tunnusmerkki on anteeksianto.

JOULU, RIEMUN ja ilon juhla. Taivaallisen lapsen ihmeenomainen syntymä. Kaiken läpäisevä toivo. Maailma täyttyy valosta. Pyhän huntu lepää kaiken yllä. Kaikesta huolimatta ja kaiken ja kaikkien vuoksi.

Ikuisuuden hengitys ajan ja historian läpi. Bachin jouluoratorion riemu. Ilo lapsesta ja lapsuudesta. Jälkipolvista, jotka elävät elämäänsä omassa kohdassaan. Nuoruudessa, elämän avoimien ovien edessä. Siitä voi iloita! Huokaista, eläkää, eläkää lapset.

Eläkää tämä joulu ja kaikki elämänne päivät täysin sydämin. Sillä elämä on tehty elettäväksi ja maailma nähtäväksi. Varjelkaa sisimmässänne armon ja anteeksiannon liekkiä itseänne ja muita kohtaan. Siinä on joulun tapahtumien tarkoitus.

Joulu, valon ja pimeän aika. Maalla tulee pimeää aikaisin. Kaupunginvalot eivät heijastu pilviin ja sieltä takaisin maahan. Naapurin ikkunaan sytyttämät jouluvalot ovat kuin kädenojennus pimeässä.

Päivälläkin aika ajoin vain hämärää valoa. Tiet katoavat tummiin metsiin ennen lumen tuloa. Ennen kuin maa valaistuu. Puut palavat takassa, kynttilät syttyvät.

Jotakin liikuttavaa on tässä hämärässä. Tässä pohjoisessa kansassa, jota on siunattu pitkällä pimeällä ja yltäkylläisellä valolla. Välissä tätä hämärää. Tätä elämisen sohjoa ja rospuuttoa. Jouluna koetamme valaistua.

JOULU, ANTAMISEN ja luopumisen päivät. Lapsena kirjoitin joulusta runon, ja kerroin lahjojen saamisesta. Runo julkaistiin paikallislehdessä. Siitä on tähän kirjoitukseen pitkä matka.

Lapsena toivoo saavansa kaikenlaista. Vanhemmiten toiveesta luopuu ja se kääntyy haluksi antaa läheisilleen kaiken minkä pystyy. Aineellinen hyvä vaihtuu toiveeksi läsnäolosta, yhteisestä ajasta ja hetkistä, jotka rakentuvat meissä ihmisyydeksi.

Se vaatii meiltä paljon, usein paljon enemmän kuin uskommekaan. Materian antaminen on lähes aina helpompaa kuin oman aikansa antaminen. Tuon ainutkertaisen, vain kerran elettäväksi tarkoitetun ajan, josta olemme jollakin tasolla jatkuvasti tietoisia ja siksi syystäkin mustasukkaisia.

Aina kun kohtaamme jonkun, muistakaamme, että uhraus on molemminpuolinen. Inhimillisyytemme kasvaa vain vuorovaikutuksessa. Siksikin elämä on tarkkuutta.

JOULU, AJAN ja ikuisuuden kausi. Ajan raja on lumen ja pakkasen sisällä. Se on kristallipuiden oksilla aamun valossa. Se on ladussa, joka katoaa metsän sisään ja lyhteissä, jotka seisovat pihoilla lintujen nukkuessa.

Aika kulkee tuulessa taipuvissa männyissä, joista lumipaakut putoilevat kuin sydämenlyönnit. Se kulkee lumisilla teillä, joilla lapsi muuntuu vanhukseksi silmänräpäyksessä. Mikään ei pysäytä sen kulkua. Eivät juhlakaudet ja karnevaalit, eivät vuosisadatkaan. Aika kulkee läpi keväitten ja joulujen kuin yli peltojen.

Ikuisuus taas on aina ollut ja on aina oleva. Jouluöisin se virtaa tähdestä kylmän avaruuden halki. Tähden lämpö. Mittaamaton. Ikuisuus puhuu: Minä olen se, joka sydämeesi osui.

Kolumni on julkaistu Eevassa 12/2022.