Eeva

Hannu-Pekka Björkman: Kesän keskellä

Hannu-Pekka Björkman: Kesän keskellä
”Kesällä on lupa irrottautua arjesta ja antaa mielenkin vaeltaa vapaana omia polkujaan”, kirjoittaa Hannu-Pekka Björkman kolumnissaan.
Teksti |
Julkaistu: 20.6.2019

Miten syvä onkaan se huokaus, joka rinnastani huokuu, kun pitkän talven ja kevään jälkeen vihdoin astun Lintulan luostarin portista sisään. Ensimmäisenä käyn kirkossa. Sitten istun hetken aikaa luostarirakennuksen aulassa ja kuuntelen seinäkellon raksutusta.

Muistelen, miten nuorena miehenä saavuin ensi kertaa Lintulaan, Valamosta tietä pitkin kävellen, ikoni selkärepussa.

Elämässä on tapahtunut kaikenlaista, mutta tänne olen aina palannut. Reitti on tiedossa. Se on sieluun merkattu.

Sinne on painunut myös sateen ropina pyhiinvaeltajan talon katossa, kaukaiset ukkosenjyrähdykset, kirkkaat aamut, keskustelut edesmenneen Igumenia Marinan kanssa, kahvihetket, Koskijärven ranta – kivet ja tsasouna, lähdöt ja paluut, ja valo kirkon seinissä ja ikonien pinnoilla, kellojen soitto ja kesäyön hiljaisuus sekä hitaasti rauhoittuva ihmisen mieli, alati liikkeessä oleva.

Harvoin pystyy ihmisriepu olemaan sovussa itsensä kanssa. Alati kiusaavat häntä ajatusten tyngät. Joskus sentään käsi herpoaa toimestaan, ja kummallinen rauha valtaa ihmisen olemuksen. Niin käy usein kesän keskellä, lapsuuskodin portailla kesäyönä tai pihakeinussa aamuauringon viistossa valossa. Ihminen uppoaa menneisiin kesiin, näkee pitkän, vääjäämättömän tapahtumain ketjun, mutta katselee sitä levollisin mielin.

Äkkiä ihminen havahtuu ja alkaa kauhoa rauhansa syvyyksistä takaisin pinnalle. Aamuvirkku paarma pirulainen riittää tönimään sielun pois tasapainon herkästä puntarista.

Mieleen alkaa tulla asioita ja toimia. Ensimmäisenä tarpeena kahvi ja posti. Kesän maustamia nekin. Kävely paljasjaloin maantietä postilaatikolle. Lehden levittäminen tuvan pöydälle ja kahvin hörppääminen. Joskus sattuu auringonläikkä kirjaimia valaisemaan.

Olen aina nauttinut autolla ajamisesta pitkin kesäisiä teitä. Varsinkin kesäöissä on maagista tenhoa, kun silmä väijyy hirveä tienlaidoilta ja niityille hiipii usva.

Vapauden tunne siinä kai päällimmäisenä häilyy. Radio soi, ja kaksikymmentä vuotta karisee olemuksesta maantien laitaan.

Kun tie on tyhjä, ja saa nousta mäen harjalta toiselle. Nukkuvat talot maisemassa, järvenselät ja sillat. Synkät korpitaipaleet ja valkeat lakeudet. Alati auringosta muistuttava taivaanranta. Tekee mieli pysähtyä ja polkaista kaasua samaan aikaan. Riemuisa salaperäinen kesäyö ympärillä ja maailmankaikkeus rajana. Nuoruuden säie.

Omia poikiani katselen, kun he riemusta hihkuen juoksevat alasti kesäsateessa. Ryntäävät ryöppyävän rännin alle ja viimein hyppäävät vesisaaviin ja huutavat: ”Isä, tule sinäkin!”

Mutta jokin estää. Ikä tai silmäkulman kyynel, joka valuu menetettyä viattomuutta.

Mikä on kesä muuta kuin lapsen mieli? Varsi heinänkortta lyhyempi, mutta ajatukset korkealla saavuttamattomissa. Vielä maistuvat vanhat leikit, kun ympäristö on oikea. Kävyt ja puupyssyt. Piilosilla olo ja onkiminen. Majan rakennus ja kaarnaveneen uitto.

Aikuiset tätä maailmaa muuttavat, eivät lapset. Lapsia ei kannata leikeistä syyttää. He ottavat mitä annetaan. Kesänkin lapset ottavat sellaisena kuin se tulee.

Illalla pojat nukkuvat päät yhdessä, kesän ruskomat sääret peiton alta pilkistäen.

Mutta isä valvoo ja kuuntelee kesäyötä kamarin ikkunasta. Ajatus liikkuu viipyillen siinä, miten ulkona ja sisällä on samanlaista.

Miten kesä jatkuu noissa pojissa ja minussakin ja ulkona hämärässä. Ajatus palaa Lintulan luostariin ja sen pihapiiriin. Kesä jatkuu sielläkin.

Julkaistu Eevan numerossa 6/2013.

Kommentoi +