Kesäistä Suomea kurvaillessa on usein suuri houkutus pysähtyä kaikenkarvaisten vanhaintavarain kauppojen ilmestyessä näköpiiriin. Osto- ja myyntiliikkeet, antiikkiliikkeet ja kirpputorit puhumattakaan antikvariaateista pitävät kaikki sisällään ikiaikaisen unelman löytää aarre.

Vanhoissa puutaloissa ja teollisuushalleissa tavaraa penkova aikuinen on kuin lapsuudenleikkiensä jatkoajalla. Ja myönnän, että se on edelleen jännittävää. Ajatus siitä, että ehkä löydän tänään jotain erityislaatuisen hienoa, jonka arvoa kukaan toinen ei ole vielä ymmärtänyt, pitää silmät valppaina ja mielen terävänä.

Olen joskus leikkinyt ajatuksella, että vuokraisin pakettiauton ja ajaisin koko kotomaamme päästä päähän ja pysähtyisin jokaisen kylän ja kaupungin aarreaitassa. Siinä vierähtäisi vuosi mukavasti ja oppisi samalla maantietoa ja tapaisi ihmisiä.

Ja ei, siitä ei tehtäisi tositelevisio-ohjelmaa vaan kirja, joka etenisi kuin salapoliisiromaani. Jokainen löytö kuvailtaisiin ja kerrottaisiin tarkasti.

Tavarain historia on osa kulttuurihistoriaamme, ja sitä kautta materia on hyvin opettavaista. Vanhat työkalut ja käyttöastiat. Työn ja muotoilun historiaa. Ajankuvaa, joka on täynnä tarinoita.

Se, mikä oli ennen arkipäivää, on nykyään usein harvinaisuus ja keräilykohde. Esimerkkinä vaikkapa vinyylilevyt, joita monet ovat hävittäneet ja myyneet ja jotka palaavat hiljalleen mutta varmasti takaisin kauppoihin. Cd-levyt eivät olleetkaan iäti kestäviä, ja digitaaliavaruudessa kelluva musiikki, joka toistuu älypuhelimesta, on oudolla tavalla ruumiitonta.

Kirjoihin en edes mene, koska voisin kirjoittaa niistä kahdeksansataa sivua. Sanon vain sen, että koska kotikirjastot eivät enää ole muotia ja antikvariaatit ovat kuolinpesien kirjatulvien kohteena, on nyt saatavana kirjoja, joita kymmenen vuotta sitten ei löytänyt mistään, edes niiden kuuluisien kissojen ja koirien avulla.

Mutta ennustan, että muutos ja kurssinvaihto on tulossa tähänkin seikkaan. Kohta kirjoja taas kysytään ja etsitään entistä suuremmalla innolla.

Ihmisen halu omistaa ei ole vähentynyt mihinkään. Ainoastaan omistamisen kohteet ovat muotoutuneetaikojen saatossa. Yhteiskunnan muutokset ja uudet keksinnöt muokkaavat materiaa ja materian läsnäolo vaikuttaa arkipäivän käytänteisiin.

Arkipäivässä näkyvät asiat herättävät joissakin meistä innostusta ja intohimoja. Filatelistit vanhenevat, koska kirjeposti on kodeissa jo harvinaista. Numismaatikotkin lienevät vanhempaa polvea, koska raha liikkuu näkymättömissä.

Keräilijät puhuvat usein kokemuksellisuudesta. Esineiden kolmiulotteisesta maailmasta, johon liittyy myös haju-, kuulo- ja tuntoaistimuksia. Pitää esinettä kädessään ja tuntea se, on toista, kuin ainoastaan nähdä esineen kuva tai kuulla siitä lähtevä ääni.

Jälleen esimerkkinä on vinyylilevy verrattuna pilvipalvelun soittolistaan. Levyn paino ja tuoksu. Levynkansi ja siinä olevat tekstit ja kuvat. Levynkansitaide. Levyn poistaminen sisäpussista, sen asettaminen soittimeen, neulan rahina ennen musiikin kuulumista. Puolen vaihto. Koko mekaanisfyysisten toimintojen ketju aistimuksineen musiikin kuulemiseksi.

Keräilijät, vanhan tavaran haalijat, ovat usein myös alansa käveleviä tietopankkeja. Kapean alan ehkä, mutta tietäjiäkuitenkin. Se lienee ajassamme jo itsessään arvokasta. Sitä paitsi itse kuuntelen mieluummin vaikkapa esitelmää kukkopillien historiasta Vienan Karjalassa kuin jonninjoutavaa mielipidelöpinää ”päivänpolttavasta” aiheesta.

Jos haluaa viisastua, kannattaa valita aihe ja alue, jossa todella haluaa viisastua.

Oireellista on, että keräilijä keräilee usein siitä syystä, että se on hyvin hallittavissa. Keräily on ikään kuin maailman koossa pitämistä ja järjestämistä. Pienoismaailmankaikkeuden luomista, jonka valtias on keräilijä itse.

Hyvä puoli on se, että keräily kohdistuu kuitenkin itsestä ulospäin. Se on maailmaan menemistä ja halua oppia ymmärtämään edes osaa siitä. Ja yritys maailman ymmärtämiseksi lienee koko elämämme.

Julkaistu Eevan numerossa 8/2017.