Oli aika, jolloin asioiden eteen täytyi nähdä vaivaa. Täytyi ponnistella, olla kekseliäs ja yhteistyökykyinen. Tämä koski myös taidenautintoja.

Isoveli oli tilannut postimyynnin kautta The Beatlesin levyn Please Please Me. Veli ei kuitenkaan omistanut levysoitinta, joten äänite tilattiin C-kasettina. Kun postista tuli lappu, että tilattu tuote oli saapunut, lähti veljeni saman tien sotkemaan pyörällä sohjoisten teitten halki kirkonkylälle pakettia noutamaan.

Kun kauan odotettu paketti oli saapunut, alkoi erikoinen tohina. Pikkuserkkuni ilmestyi meille oma kasettisoittimensa kassissaan. Alkoi äänitysstudion rakennus. Mankat asetettiin vastakkain ja koko komeus vuorattiin ympäriinsä kirjoilla akustiikan vuoksi. Pikkuveljen, eli minun, käskettiin pitää turpa kiinni. Sitten alkoi kasetin kopiointi.

Mainittakoon, että yleensä en saanut olla näissä toimituksissa mukana, vaan ne tapahtuivat hiljaisuudessa suljettujen ovien takana. Joskus osuin paikalle arvaamattani ja pilasin koko äänityksen mölisemällä. Lähtö oli silloin melko tulinen. Luulen, että noilla kaseteilla on vieläkin tallella kaikuja lapsuudestani.

Tällä tavoin levisi musiikki halki pienen kylämme. Yksi levy tai kasetti riitti koko nuorisojoukolle.

Taaksepäin katsellen kaikki tuo tuntuu kovin hankalalta ja alkeelliselta, mutta siitä huolimatta siinä on läsnä kadotetun ajan haikeutta. Erityisesti siinä viehättää se aika ja vaiva, joka oltiin valmiita käyttämään mielimusiikin hankkimiseen.

Kaiken hankalasti saadun arvo korostuu käytössä. Kun kauan odotettu levy tai kasetti vihdoin saatiin hommatuksi, niin se myös kuunneltiin hyvin tarkkaan ja useaan otteeseen. Vaikeasti hankittua ja omilla ansioilla ostettua äänilevyä ei voinut ohittaa olankohotuksella, jos se ei ensi kuulemalla miellyttänyt. Elämykset olivat monesti pitkän keskittymisen hedelmiä.

On selvää, että linkki omaan aikaamme lähtee juuri edellä mainitusta pisteestä. Musiikin digitalisoitumisen, televisiokanavien lisääntymisen ja tietotekniikan vallankumouksen jälkeen keskittyminen on saanut täysin toisen merkityksen. En tarkoita, ettemme olisi halutessamme yhä tarkkaavaisia, vaan sitä, että vaikea on helppo ohittaa, jos vieressä on tarjolla helpompi vaihtoehto. Aistimusten moninaisuus ei ole laadun tae, eikä vaihtoehtojen runsaus välttämättä auta makumme kehittymisessä.

Levyt kuunneltiin vinttien ja kammareitten hämärässä. Ulkona mittaamaton hanki ja pakkanen. Mahdollisuus jakaa kokemus oli olematon. Syntyi syviä, persoonaa muokkaavia elämyksiä. Sellaisia, joihin ainoastaan yksinäisyys suo mahdollisuuden. Oli tärkeää upota musiikkiin – nykyään on tärkeämpää jakaa kokemus ja linkki.

En halua arvottaa, mutta vertailu lienee sallittua. Nostalgia syntyy tarpeesta kohdata menneisyyden ihanne. Kuulun niin kutsuttuun X-sukupolveen, joka on elänyt nuoruus- ja aikuisikänsä tekniikan huiman kehityksen aikana. Kasetit ja lp-levyt vaihtuivat ensin cd-levyihin ja sitten numeroiksi bittiavaruuteen.

Käsiemme kautta on kulkenut valtava määrä teknisiä laitteita, jotka ovat vanhentuneet ennen kuin on ehtinyt aamenta sanoa. Mitä olemme siitä saaneet? Kourallisen nostalgiaa, joka katoaa, kuten sukupolvemmekin, historian hämärään. Kuulin taannoin, miten eräs teini-ikäinen oli kuolla nauruun, kun hänelle selvisi, mikä on puhelinluettelo.

Nykyään kaikki on tekniikan kautta läsnä ja samalla hirvittävän kaukana. Tiedän sen, koska synnyin taloon, johon lankapuhelin hankittiin vasta 90-luvulla. Soittaa ei voinut. Kaverit tulivat ovelle. Isä kuunteli rätisevää patteriradiota. Poltti tupakkaa puuhellan edessä. Lauantai-iltana lännenelokuva mustavalkotelevisiosta. Ulkona laski aurinko joen ja peltojen taakse. Viileän kesäillan tuoksu ikkunasta. Kaipaan yksinkertaisia aikoja.

Julkaistu Eevan numerossa 8/2013.