Eeva

Hannu-Pekka Björkman: Tiedän, että isä hymyilee jossain

Hannu-Pekka Björkman: Tiedän, että isä hymyilee jossain
”Miten monta kertaa olenkaan kaivannut jonnekin kauas, jonnekin kadotettuun elämäni osaan?” Hannu-Pekka Björkman pohtii Eevan kolumnissaan juhannuksen kynnyksellä isäänsä muistellen.
Teksti |
Kuvat |
Julkaistu: 20.6.2021

Isäni muutti aikoinaan Järvi-Suomesta Etelä-Pohjanmaan lakeuksille. Aina juhannuksen lähestyessä levottomuus hänessä kasvoi. Hän istuskeli talon portailla ja poltti sätkää. Katse kiersi tien viereisessä metsässä ja pihamaalla. Välillä tikat kopsahtelivat vanhan navetan seinällä roikkuvaan tikkatauluun.

Juhannusaattona isä pystytti kaksi pientä koivua porraspäähän. Saunottiin, ja lopulta isä aina totesi, ettei juhannus lakeuksilla tunnu oikealta juhannukselta. Kaipuu kotiseudulle järvien rannoille ja juhannuskokoille eli hänessä vahvana.

Kotimme vieressä virtaava pieni joki tuntui liian vaatimattomalta, eikä haitarin soitto kaikunut vastarannalta niin kuin hänen muistoissaan.

Oli kuitenkin kesiä ja juhannuksia, jolloin isä pääsi kotokulmilleen. Mukana oli isoveljeni ja hännänhuippuna minä.

Nuo matkat olivat lähes taianomaisia sukelluksia lapsuuteni varhaisvuosiin, jolloin asuimme synnyinseuduillani Keski-Suomessa. Järvien lahdelmat ja niemet, saaret ja usvaiset rannat huokuivat salaperäistä tunnelmaa. Sitä vahvistivat serkkujeni kanssa kerrotut kummitustarinat, jotka olivat erottamaton osa yöttömiä kesäöitä.

Mutta vuodet vierivät ja matkamme noille seuduille harvenivat, kunnes loppuivat kokonaan. Isäni nukkui pois, ja oma elämäni siirtyi pääkaupunkiin.

Miten monta kertaa olenkaan kaivannut jonnekin kauas, jonnekin kadotettuun elämäni osaan?

Antti Hyry kirjoitti: ”Minun mieleni kuljeskelee siellä, kun täällä on kevät. Itkee niitä aikoja, jolloin ei vielä ollut nähnytkään pimeitä öitä juhannuksena, vain kirkkaita, viileitä, hauraita. Nytkin ovat nämä, mutta myös etelässä hämärä ja mieli on jakaantunut maan yli.”

Miten monta kertaa olenkaan kaivannut jonnekin kauas, jonnekin kadotettuun elämäni osaan? Tietäen, että kaipuu on ikuista. Toteutumatonta kurotusta kohti mennyttä. Maisemat, jotka joskus olivat, elävät vain muistissani.

Ja samalla kuitenkin ne ovat yhä tavoitettavia. Voin seistä maan kamaralla, jolla joskus seisoin, nähdä samat puut ja pellot, kuulla tutut lintujen äänet ja haistaa kesän ja yön.

Mutta kaipuu säilyy. Se on puiden liikkeessä, lehtien havinassa. Valonsäteinä seinillä ja lattiassa.

Se on äkillisenä tuskallisena häivähdyksenä sulavan maan tuoksussa. Se on ymmärrystä ajan kulumisesta. Siitä, miten kuljemme yhä etäämmälle jostakin, joka joskus oli elämämme.

Ja kuten Antti Hyryn lauseessa ”ja mieli on jakaantunut maan yli”, olen minäkin tässä ja toisaalla, vaikka koetan juurtua. Tavoittaa maan kamaran. Yhtyä toisiin juuriin saadakseni yhteyden elämään.

Haaveilemaansa kesäpaikkaa järvenrannalta isäni ei koskaan saanut. Se eli hänen mielikuvissaan ja unelmissaan. En tiedä minkälainen se tarkalleen oli. Ehkä se oli enemmänkin tunnelma kuin tarkkarajainen kuva. Hänen lapsuutensa heijastus.

Viime keväänä saavuimme järvelle lähelle isäni synnyinpitäjää. Järvi lepäsi rauhassa metsäisine rantoineen.

Nyt keskikesän kynnyksellä seison saman järven rannalla. Hiljaisuutta rikkovat vain harvojen ihmisen äänet. Sen sijaan kurkien ja kuovien huudot kaikuvat vetten yllä.

Ulkona järvenselkä kimmeltää auringossa, tuuli puhaltelee vienosti vastarannan kuusikon latvoissa.

Mutta kotirannassa kohisevat koivut. Ne kurottavat valkeita varsiaan kohti sinertävää korkeutta kuin odottaen keskikesän juhlaa ja loputonta valoa.

Tiedän, että isä hymyilee jossain. Valo lisääntyy. Juhannus on aivan kohta.

Kommentoi +