Katso, kuinka valloittavia nuo tyypit ovat! Näky on kuin Edelfeltin maalauksesta, Hanna Sumari huudahtaa ja viittilöi kohti merenrantaa Helsingin Lauttasaaressa.
Ventovieras äiti kahlaa pienen poikansa kanssa uimapukusillaan rantavedessä, kyykistyy välillä poimimaan käteensä sileäksi hioutuneen kiven ja tipauttaa sen sitten pieneen punaiseen ämpäriin kuin aarteen. Aurinko paistaa niin kirkkaasti, että meren kimallusta vasten kaksikosta erottuvat vain tummat ääriviivat.
Istumme puistonpenkillä ja ihmettelemme ajan nopeaa kulumista. Hanna Sumarin 23-, 29- ja 33-vuotiaat tyttäret elävät jo kukin tahoillaan. Hanna asuu Espoossa kaksin miehensä kanssa.
”Jaksan yhä hämmästellä, kuinka olen voinut saada aikaan kolme niin ihanaa lasta. Ilmeisesti olen tehnyt jotain oikein heidän kanssaan: tytöt soittelevat spontaanisti ja kiittävät, että ’ihanaa, kun olet opettanut tämänkin asian’”, Hanna sanoo.
Toukokuussa 2018 tyttäret järjestivät äidilleen yllätyksen, kun Hanna täytti kuusikymmentä vuotta.
”Sain ohjeen saapua Helsingin Kaapelitehtaalle, jossa tytöt huijasivat, että joudun muka uimapukukuvaukseen. Perillä odottivatkin kaikki ihanat ystäväni ja ikimuistoiset synttärijuhlat.”
Elä isosti
Kuusikymmentä. Hanna on maistellut lukua tänä kesänä useasti ja pohtinut uuteen vuosikymmeneen liittyviä vaiheita, kuten luopumista, eläköitymistä ja vanhenemisen pelkoa.
”En näe sellaisia asioita itsessäni ollenkaan. Teen yhä töitä täysillä, eikä minulla näillä kulutustavoilla ole ikinä varaa eläkkeelle jäädäkään. Sitä paitsi ajattelen yhä, että luopuessaan ihminen saa myös jotain tilalle”, Hanna sanoo.
Ikääntymisen kylkiäisenä mainostettua seestymistäkään ei ole vielä näköpiirissä. Isän lapselleen antama lempinimi, Paljokas, kuvailee Hannaa yhä hyvin. Räiskyvä Hanna näkyy ja kuuluu ja elää isosti.
”Harmaat ja tasaiset alueet eivät ole ikinä kiinnostaneet minua. Nautin joko suurista siveltimenvedoista tai pienistä yksityiskohdista. Jos järjestän juhlat, kenellekään ei jää epäselväksi, että nyt juhlitaan.”
Hanna on tehnyt itsestään myös bloggaajana vahvan brändin, jolla on vaikutusvaltaa. Pari vuotta sitten hän rikkoi tabun ja kertoi julkisesti vaihdevuosistaan: mielialanvaihteluista, unettomuudesta ja limakalvojen kuivumisesta.
”Häpesin itsekin ensin oireitani. Sitten sisuunnuin ja mietin, että miksi niistä pitäisi vaieta. Minua ärsyttää vieläkin, jos joku nimittelee vaihdevuosia mummotaudiksi. Eivät ne ole mikään sairaus, niin kuin ei ole raskauskaan.”
Hanna liputtaa hormonikorvaushoidon puolesta. Se on parantanut hänenkin elämänlaatuaan.
”On uskomatonta, kuinka moniin asioihin estrogeenin puute vaikuttaa. Viime kesänä jouduin lähtemään keskellä yötä Saarenmaalta sairaalaan sydänoireiden vuoksi.
Tutkimuksessa selvisi, että oireet johtuivat estrogeenin vähyydestä.”
Hannan mielestä vaihdevuosista pitäisi puhua paljon enemmän ja avoimemmin.
”Tieto auttaa ymmärtämään oireita ja oikeanlaisella hoidolla pääsee vaivoista. Miksi kärvistellä, kun elämä voi olla ihanaa!”
Ihana kokemus
Hanna Sumari arvelee, että hänellä on taipumus sanoa useammin kyllä kuin ei. Utelias luonnonlapsi on aina valmis tarttumaan haasteisiin, jos mahdollisuus tarjoutuu. Sama luonteenpiirre heitti Hannan viime vuonna Tanssii tähtien kanssa -ohjelmaan.
”Lähdin ohjelmaan täysin tanssitaidottomana, eikä kokemus ollut pelkästään ihana. Olisin tarvinnut paljon enemmän opetusta selvitäkseni koitoksesta paremmin. Jännitin jokaista suoraa lähetystä hullun lailla ja huomasin, että kehoni ja mieleni olivat stressaantuneita vielä pitkään kilpailusta putoamisen jälkeenkin.”
Pettymyksestä huolimatta Hanna on yhä tyytyväinen, että tuli lähteneeksi ohjelmaan mukaan.
”Ainakin kokemuksesta jäi muistoksi tukku todella kauniita valokuvia.”
Hanna sanoo, ettei usein tule edes ajatelleeksi, voiko jotain tehdä. Niin kauan, kun kukaan sivullinen ei kärsi tai lakia ei rikota, asiat ovat toteuttamiskelpoisia.
”Kun tulen kotiin pitkän päivän jälkeen, saatan heittää takin lattialle ja mennä jääkaapille syömään ennen kuin olen ehtinyt purkaa edes ostoskasseja. Teen asioita, jotka tuntuvat hyvältä.”
Hanna ei ole ikinä ymmärtänyt, minkä takia tietyssä iässä pitäisi ylipäätään ryhtyä elämään pienellä liekillä.
”Monille se kyllä tapahtuu. Joskus ikäisteni seurassa huomaan, että ihmiset puhuvat vain kuolemasta ja sairauksista. Se on uuvuttavaa. Itse olen kiinnostunut enemmänkin elämänilosta ja uusista jutuista.”
Kymmenen vuotta sitten Hannakin muistaa tosin narahtaneensa asenteellisesta ajattelutavasta.
”Vanhin siskoni täytti silloin kuusikymmentä vuotta ja kertoi lähtevänsä maailmanympärimatkalle. Mietin, että mitä tuo ihminen horisee, hänhän on niin vanha, että kuolee kohta. Nyt siskoni on yli seitsemänkymmentä ja voisi vieläkin hyvin toteuttaa reissun.”
Vieras nainen
Vaikeinta on ollut tottua peilikuvaan, josta katsoo nykyään usein vieras nainen. Ei se hullutteleva villikissa, joka voi tanssahdella hetken mielijohteesta vaikka taidenäyttelyssä.
”On outoa nähdä peilissä eri ihminen kuin sisälläni asuu. Jos jokin vanhenemisessa on hämmentävää, niin oman ulkomuodon muuttuminen. En tiedä, voiko siihen ikinä tottuakaan”, Hanna Sumari pohtii.
Mainosten siloteltu maailma tuo lisää säröjä peilikuvaan.
”Kun ikääntyvälle iholle tarkoitettua päivävoidetta markkinoidaan 25-vuotiaan naisen kuvalla, niin tajuaa, että jokin yhtälössä ei toimi. Ryppyjä muka rakastetaan, mutta silti vanhenemista pelätään.”
Mutta eivät kiristyneet ulkonäköodotukset liity vain vanhenemiseen. Hanna sanoo käyneensä oman kehonkuvansa kanssa painia kuusivuotiaasta saakka, jolloin äiti laittoi hänet laihdutuskuurille.
”Isosiskoni meni silloin naimisiin ja äiti osti minulle häitä varten liian pienen mekon. Sain syödä vain munakkaita, jotta hoikistuin ja mahduin juhlapäivänä asuun. Samoin kävi ylioppilasmekon kanssa.”
Hanna tietää, ettei äiti pahaa tarkoittanut. Lisa Sumari oli tottunut tiukkoihin ulko-näköodotuksiin omina mallivuosinaan.
Hannalla on vieläkin tallella valokuvia, joissa äiti poseeraa upeissa muotivaatteissa Keski-Euroopan mallikiertueellaan.
Oma peilikuva on piinannut Hannaa aikuisvuosille saakka.
”Saatan katsoa kuvia itsestäni ja ajatella, että voi luoja, mikä tankkiauto. Pidän itseäni aina lihavana tai mietin usein ruokailun jälkeen, että tuokin juusto olisi pitänyt jättää syömättä. Lopulta tässä ei ole edes kyse syömisestä, vaan vääristyneestä kehonkuvasta. Siitä haluaisin päästä eroon.”
Energian haaskausta
Sisimmässään Hanna tietää, että itsensä soimaaminen on turhaa energian haaskausta ja erityisen raskasta kuunneltavaa läheisille.
”Olen varmasti siirtänyt tyttärilleni näitä samoja traumoja moittimalla itseäni peilin edessä. Onneksi heillä on terveempi suhtautuminen itseensä. Tässäkin asiassa lapset ovat kasvattaneet minua.”
Pinttyneistä tavoista eroon pääseminen on vaikeaa. Sen Hanna ymmärsi, kun hän istui 91-vuotiaan Lisa Sumarin vuoteen vieressä vuosi sitten.
Äiti kietoi kädet halaukseen mutta puristi samalla tytärtään kyljestä ja tuumasi ääneen, että ’tsot tsot’. Hannasta tuntui, kuin hän olisi palannut takaisin lapsuuteen.
Ristiriitaiset tunteet nousivat pintaan, kun Lisa Sumari keväällä nukkui pois.
”Äidin kuolema on ravisuttanut minua monin tavoin. Hautajaisissa huomasin toivovani, että voisin vihdoin päästää irti omista ulkonäkökriiseistäni. Myöhemmin mieleen on tullut täysin irrallisia ajatuksia. Olen pohtinut, että rakastiko äiti minua, vaikka tiedän, että varmasti rakasti”, Hanna sanoo.
Tunteitaan hän ei halua torjua.
”Uskon, että ainoa keino surun yli pääsemiseksi on syödä sitä kauhalla ja lapiolla niin kauan, että ahdistus väistyy. En halua pelätä surua, vaan sukeltaa sen sisään ja tutkailla siellä itseäni.”
"En pelkää kuolemaa"
Hannan äidin kuolema on nostanut mieleen muitakin menetyksiä, kuten siskon kuoleman viime vuonna.
”Hän hiipui pois liian aikaisin, enkä ehtinyt tehdä silloin surutyötä kunnolla. En ole ikinä pelännyt omaa kuolemaa, mutta haluaisin pitää kaikki rakkaat lähelläni.”
Viime aikoina Hanna on palannut ajatuksissaan usein myös lapsuuteen. Ikimuistoisiin jouluihin, juhannuksiin ja perhejuhliin, joiden järjestämisessä äiti oli mestari. Sama kaipuu kauneuteen on siirtynyt Hannalle ja hänen tyttärilleen.
”Äidillä oli mahtava elämänasenne. Jos valitin, että käsi oli kipeä, äiti vastasi, että ole onnellinen, että sinulla on käsi. Nuorena se ärsytti, mutta aikuisena ymmärsin, että siinä on positiivisen ajattelun ydin: aina voisi olla huonomminkin.”
Hanna varttui nelilapsisen yrittäjäperheen kuopuksena Helsingin Jollaksessa. Isä Otto Sumari ehti sodan jälkeen johtaa suvun talo- ja huonekaluyritystä Kylmäkoskella, kunnes hän alkoi tuoda maahan urheiluvarusteita. Lisa-äiti pyöritti omaa koru- ja asusteliikettään Helsingissä.
”Kai perheemme oli siihen aikaan hyvin toimeentuleva. Isosiskoni muistavat tosin aina mainita, että he joutuivat lapsina raivaamaan perheessä tiensä. Ja tottahan se oli, että minä sain kuopuksena nauttia vauraammista ja vapaammista vuosista.”
Hanna sanoo olleensa aina isän tyttö. Hän muistaa isän iloisena veijarina, joka oli tunnettu ystävällisyydestään.
”Isä opetti, että jokainen ihminen on samanarvoinen. Hän oli myös kova tekemään töitä. Yksityisyrittäjyys oli perheellemme elämäntapa, ja se istutettiin minuunkin lapsena. Olen ollut yrittäjänä jo yli kolmekymmentä vuotta.”
Kaksi unelmaa
Nuorena Hanna Sumarilla oli kaksi unelmaa. Hän haaveili arkkitehdin urasta ja valtavasta parisängystä, jossa olisi mahdollisuus loikoilla suklaata syöden ja puhelimessa puhuen.
Toinen unelmista toteutui.
”Minulla on maailman paras luksussänky, jossa olen saanut löhöillä, lörpötellä ja herkutella”, Hanna sanoo nauraen.
Arkkitehtiä Hannasta ei tullut, ja ylioppilaslakin saaminenkin oli vaikeaa. Hän kärsi koko kouluajan lukihäiriöstä, jossa häntä ei osattu 1960- ja -70-luvuilla auttaa. Huonot koenumerot lannistivat ja turhauttivat.
”Muistan aina päivän, jolloin pääsin ylioppilaaksi. Seisoin keskellä Mariankatua
Helsingin Kruununhaassa ja huusin, etten enää ikinä mene kouluun. Enkä mennyt.”
Pänttääminen on ollut Hannalle vaikeaa aikuiseksi asti, mutta raskailla kouluvuosilla oli myös hyvät puolensa. Ne kasvattivat taistelutahtoa ja opettivat ratkaisukeskeiseksi.
”Minulla oli nuorena vahva usko, että pystyn mihin tahansa. Opin asiat vain omalla tavallani”, Hanna pohtii.
Visuaalinen lahjakkuus kuljetti Hannan huomaamatta arkkitehtiunelman suuntaan, kun hän päätyi vuonna 1994 luotsaamaan Joka kodin asuntomarkkinat -ohjelmaa. Hyvä vastaanotto poiki lisää töitä: Hanna ehti tehdä suosittua T.i.l.a.-ohjelmaa kymmenen vuotta. Suomen kauneinta kotia Hanna etsii MTV:llä nyt viidettä kautta.
”En ole potenut huonoa omaatuntoa vähistä opinnoistani. Ihailen viisaita ihmisiä, mutta tiedän, että huikeat paperit eivät johda automaattisesti toivottuun ammattiin. Olen ikionnellinen siitä, että saan vielä kuusikymppisenä tehdä unelmieni työtä.”
Toteutuneet unet
Hanna Sumari uskoo, että universumi on paljon monitahoisempi kokonaisuus kuin omin silmin näemme. Hän aistii vahvasti ympäristönsä energioita ja vieraidenkin ihmisten tunnetiloja.
”Kun menen johonkin tilaisuuteen, tunnen itseni välillä aivan nyrkkeilysäkiksi, kun huomaan jo ovelta kaikki ihmisten väliset jännitteet. Se on mielenkiintoista, mutta myös aika kuluttavaa”, Hanna tunnustaa.
Hän on elämänsä aikana ehtinyt nähdä myös monia unia, jotka ovat käyneet toteen.
”Alitajuntamme on kuin valtava aarrearkku, joka antaa vihjeitä ja neuvoja, jos vain osaamme lukea niitä.”
Vuonna 2004 Hannan piti lähteä perheen kanssa tuttuun lomakohteeseen Thaimaahan, mutta kaikki matkat tuntuivat olevan kiven alla. Raivoisan etsimisen jälkeen Khao Lakista löytyi vapaa hotellihuone jouluksi.
Saman vuoden syksynä Hanna löysi suustaan pienen patin, jonka hän halusi käydä varmuuden vuoksi tarkistuttamassa lääkärissä. Sokki oli melkoinen, kun vaarattoman oloinen möykky paljastui suusyöväksi.
”Olin juuri menossa televisio-ohjelman kuvauksiin, kun sain tietää syövästäni.
Soitin heti itkien miehelleni ja kerroin uutisesta maskeeraajalle, mutta vannotin häntä, että muulle kuvausryhmälle ei saa hiiskua sanaakaan”, Hanna muistaa.
Hieman ennen kameroiden eteen astumista Hanna tunsi sisällään voimakkaan valon, joka toi kummallista mielenrauhaa järkytyksen keskellä.
”Aivan kuin minuun olisi laskeutunut sellainen lyhtypylvään paksuinen valopatsas, joka oli niin täynnä energiaa ja voimaa, että sain juontoni ja haastatteluni hoidettua. En ole ikinä kokenut mitään vastaavaa.”
Peruuntunut matka
Pahanlaatuisen kasvaimen leikkaus onnistui odotetusti, ja Hanna sai kuulla, ettei hänen syöpänsä lähetä etäpesäkkeitä. Kirurgi kehotti kuitenkin Hannaa perumaan Thaimaan-matkan, sillä leikkausalue ei olisi kestänyt lentokoneen paineenvaihteluita.
”Se oli hirveä pettymys, sillä oli heti selvää, että jos minä en pääse lähtemään, muukin perhe jää kotiin.”
Tapaninpäivänä Hanna kuuli uutisista, että tsunami oli vyörynyt Intian valtamerellä ja satojatuhansia ihmisiä oli kuollut tai kadoksissa. Matkan peruuntumisen ansiosta Hanna oli perheineen turvassa.
”Tuntuu yhä uskomattomalta, että syöpäni pelasti todennäköisesti koko perheemme tsunamilta. Tapaus muistutti, että jokaisella vastoinkäymiselläkin on tarkoitus, vaikka emme sitä sillä hetkellä ehkä ymmärrä.”
Nauti jokaisesta hetkestä, elämäntaito-oppaissa neuvotaan. Hanna Sumarin ei tarvitse muistuttaa siitä itseään, sillä pakahduttavat onnentunteet ravistelevat mieltä tämän tästä. Niin nytkin rantavedessä leikkivää äitiä ja poikaa katsoessa.
”Välillä maailman kauneus itkettää. Kaikki on niin ainutlaatuista, kun vain maltamme pysähtyä ja katsoa ympärillemme.”
Viikonloppuna Hanna aikoo pakata tavarat autoon ja lähteä kesäkotiin Saarenmaalle, josta hän osti rappiotilassa olleen talon kolmetoista vuotta sitten.
”Se on totta, kun sanotaan, että Saarenmaalla aika pysähtyy. Koen sen joka kerta. Vielä laivassa ja automatkalla voin tehdä töitä, mutta perillä kaikki turha tipahtaa mielestä.”
Tällä kertaa mukaan kesäkotiin lähtee myös uusi asukas, lapsuudesta tuttu, 1800-luvun kaunis pirttikalusto. Äiti halusi antaa sen Hannalle. ●
Haastattelu on julkaistu Eevassa 7/2018.
