Tämän vuoden toukokuun iltana tulenlieskat kohosivat porilaisen kerrostalon katolta taivaalle. Kirjailija Hanna-Riikka Kuisma tuli ulos roskapussin kanssa ja oli lähdössä kauppaan. Sitten hän huomasi.

– Soitin miehelleni, että tulee äkkiä ulos. Mies ehti napata vain auton avaimet, Hanna-Riikka kertoo.

Raju tulipalo tuhosi ullakkokerroksen täysin. Onneksi kukaan ei kuollut. Vaikka pariskunnan asunto ei palanut, he eivät pääse kotiinsa pitkään aikaan.

Tulipalon jälkeisenä päivänä Hanna-Riikka jonotti SPR:n vaateavustusta. Jalassa olivat vielä samat verkkarit ja hiuksissa oliiviöljystä tehty curly girl -hoito. Se oli ollut tarkoitus pestä pois tulipaloiltana. Tulikin muuta.

Onneksi Hanna-Riikka ehti saada kirjansa hyvissä ajoin valmiiksi, ennen kuin tulipalo syttyi. Hän kirjoitti sitä kerrostalokotinsa makuuhuoneessa.

Kerrostalo, Hanna-Riikan kuudes kirja, ilmestyi maaliskuussa. Romaani nivoo yhteen mustalla huumorilla sävytettyjä kohtauksia betonilähiöstä. Siellä juodaan, tapellaan ja piikitetään huumeita.

Tapahtumat ovat traagisia, kuten Hanna-Riikan aiemmissakin kirjoissa. Ne ovat kertoneet muun muassa mielenterveyden järkkymisestä ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä, kivusta ja pakkomielteestä.

Tie kurjuuskirjailijaksi ei ole tapahtunut tietoisesti.

– En voi sille mitään, että olen ollut enemmän kosketuksissa elämän nurjemman puolen kanssa.

Vielä kaksitoista vuotta sitten rankan lähiöromaanin tapahtumat olisivat voineet olla kohtauksia kirjailijan omasta elämästä.

Lue myös: "Seksuaalinen hyväksikäyttö rikkoi mieleni"

En ehkä elä enää kauan, Hanna-Riikka ajatteli, kun lähestyi 30 ikävuotta. Nainen notkui baareissa ja joi reippaasti. Bileputket saattoivat kestää päiviä. Niiden välissä valmistui esikoiskirja Elinkautinen vuonna 2005. Jatkoilla tuntemattomien luona tapahtui kaikenlaista.

Hanna-Riikka teloi humalassa päänsä ja kroppansa. Hän joutui myös muiden pahoinpitelemäksi.

– Alkoholi oli ainut keino, jolla osasin rentoutua. Suoritin kaikkea. Kun kirjoitin, kirjoitin täysillä, ja kun en kirjoittanut, join.

Jouluna 2005 Hanna-Riikka oli ollut humalassa kaksi viikkoa. Hänen kaverillaan todettiin vakava alkoholistien tauti, haimatulehdus. Hän itse sai porttikiellon baariin, mutta pääsi silti toiseen, vaikka hiuksissa oli oksennusta.

Viinanhuuruista elämää oli takana jo vuosia.

– Olen kiitollinen, ettei käynyt mitään vakavampaa. Kaikilla tätä ylellisyyttä ei ole. Moni tuttu on kuollut.

Meno oli impulsiivista. Hän saattoi lähteä käymään Helsingissä mutta jäikin sinne asumaan toisten sohville.

– Olin virallisesti kirjoilla kaverin luona, mutta olin piiloasunnoton. Välillä palasin lapsuudenkotiini.

Tänä keväänä roihunnut tulipalo ja väliaikainen kodin menetys tuntuivat paluulta risaiseen nuoruuteen.

Taas vanhempien luokse. Taas toisten nurkissa.

Lue myös: Susanna Karalahti: "Elin välillä kulissielämää ja jouduin valehtelemaan ulkopuolisille"

Porilaisten opettajavanhempien esikoinen oli jo 13-vuotiaana käynyt kaikissa Euroopan suurissa taidemuseoissa. Hanna-Riikan vanhemmat olivat boheemeja taiteilijasieluja, jotka harrastivat kesälomilla kansainvälistä talonvaihtoa. Se oli harvinaista aikana ennen nettiä.

Hanna-Riikka aloitti koulun vuoden muita aiemmin. Hän ei päässyt tyttöporukoihin eikä kelvannut poikienkaan seuraan, koska ei ollut urheilullinen.

Ulkopuolisuuden tunne ja huono itsetunto purkautuivat väkivaltaisena käytöksenä. Ala-asteella tappelun jälkeen kukaan ei puhunut hänelle kahteen viikkoon.

Käytöksestä rapsahti todistukseen kuutonen.

– Opettaja sanoi, että ymmärtäisi minua, jos olisin poika. Feminismin siemen kylvettiin minuun jo silloin.

Yläasteella naapurilähiössä hän lyöttäytyi porukkaan, joka joi alkoholia koulun diskossa. 13-vuotiaana hän joi melkein joka viikonloppu.

– Kun muut tytöt rauhoittuivat ja alkoivat miettiä jatko-opintoja, minä pelasin yhä korttia poikien kanssa.

Hanna-Riikka sai karistettua pahimmat angstinsa välivuoden aikana emäntäkoulussa. Lukiossa hän suoritti tuplasti tarvittavan määrän kursseja. Tuore ylioppilas pääsi aloittamaan kuvataideopinnot Lahdessa.

Uudessa kaupungissa hän ei tuntenut ketään. Se avasi silmät lapsuuden pahalle ololle.

– Olin laittanut paljon energiaa erilaisten suojakuorien luomiseen. Uudessa paikassa piti aina kehittää uusi imago. En tullut koskaan hyväksytyksi itsenäni, joten yritin mukautua. Lopulta en enää tiennyt, kuka olin.

Epävarmuudesta kertoi myös se, että Hanna-Riikan tyyli ja paino vaihtelivat. Pitkätukkainen, rehevä ja naisellinen brunette oli yhtäkkiä laiha ja lähes kalju blondi.

Kriiseilyä ei helpottanut se, että opintojen alussa polvi meni sijoiltaan ja Hanna-Riikka konkkasi sauvoilla.

– Taas tunsin itseni ulkopuoliseksi ja hirvittävän yksinäiseksi. Samaan aikaan vanha tuttu tappoi itsensä.

Pahasta olostaan huolimatta Hanna-Riikalle oli tärkeää olla hyvä. Kun muut lähtivät koulusta, hän jäi sinne maalaamaan ja jatkoi kotona kirjoittamista aamuyöhön.

Kun käy ylikierroksilla, on vaikea tajuta, kuinka huonosti voi. Sitten menivät unet. Hanna-Riikka romahti.

Lue myös: Käännä ahdistus voimavaraksi

Jo vastasyntyneenä hän oli ollut kipeä. Hanna-Riikka vietti ensimmäiset viikkonsa sairaalassa hengitysvaikeuksien takia. Taaperoiässä hän kärsi voimakkaista kasvukivuista ja oli allerginen lähes kaikelle. Hän sairasti myös nikamien kasvuhäiriön, joka huomattiin myöhemmin. Selkä on yhä vino kolmeen suuntaan.

Lapsenakaan hän ei osannut nukkua.

– Pyörin sängyssäni ja mietin kaikenlaisia mörköjä.

Aikuisena diagnoosiluettelo kasvoi. Todettiin ahdistus ja masennus. Lisäksi oli hoitovirheen aiheuttama pysyvä polvivamma, migreeni ja fibromyalgia.

– Jos olisin kirjoittanut yhdelle kirjani hahmolle kaikki sairauteni, henkilöstä olisi tullut epäuskottava.

Lue myös: "Taistelin irti huumekierteestä"

Paniikkikohtaukset alkoivat opiskeluaikana. Hanna-Riikka juuttui samalla viikolla junan vessaan ja hissiin, mikä laukaisi paniikin. Hän sai lääkkeet ja keskusteluapua.

Opiskeluiden jälkeen diagnosoitiin ahdistuneisuushäiriö, vaikka Hanna-Riikka arvelee kärsineensä siitä jo lapsena. Sitten oli masennus. Se tuntui hänestä kuin olisi pimeässä kaivossa, josta ei näe mihinkään.

Masennus helpotti vuonna 2004, kun tuli uuden polven lääkkeet. Ne tepsivät.

Ahdistus ei ole väistynyt kokonaan vieläkään. Psyykenlääkkeet auttavat pitämään oireet hallinnassa.

Nuori Hanna-Riikka ei olisi voinut kuvitellakaan, että puhuisi sairauksistaan julkisesti. Hän ei suostu häpeämään niitä enää. Hän ei häviä mitään, vaikka on avoin.

Miksi olen täällä? Hanna-Riikka mietti vuonna 2008 baarissa. Hänellä ei ollut erityisen hauskaa.

Muut seurueessa olivat nuorempia sinkkuja. Hanna-Riikka oli alkanut seurustella ihanan miehen kanssa. Tämä oli jo nukkumassa. Miksi hän jumitti baarissa eikä ollut miehensä vieressä?

Hanna-Riikka lähti eikä palannut. Juominen loppui.

Rakkaus itseä tasapainoisempaan ihmiseen auttoi rauhoittumaan. Pariskunta meni naimisiin.

– Mies näki minussa älykkään ja herkän ihmisen, joka oli eksyksissä. Tuntui, että ensimmäistä kertaa joku näki roolieni taakse. En halunnut enää vahingoittaa itseäni.

Äärimmäisyyksien nainen alkoi suorittaa terveyttä.

Hanna-Riikasta tuli puhdasoppinen vegaani ja hän alkoi harrastaa joogaa ja meditointia. Rankkojen tarinoiden sijaan hän alkoi kirjoittaa iloista fantasiakirjaa. Siitä tuli niin huono, ettei hän ihmetellyt, ettei sitä julkaistu.

– Pian tajusin, ettei minun tarvitse muuttua ihmisenä täysin, vaikka lopetin juomisen. Minussa on yhä melankolinen ja ahdistunut puoleni. En vain pura sitä enää muihin tai vahingoita itseäni.

Hanna-Riikan piti tutustua itseensä uudestaan, kun alkoholi ei ollut enää suojamuurina.

– Loin humalassa itselleni viihdyttäjäroolin. Puhuin ronskeja, vaikka oikeasti olin aika ujo ja häveliäs.

Hanna-Riikan tunnepuoli oli bilevuosina jämähtänyt teinin tasolle. Kun juominen loppui, oli tärkeää jatkaa lapsuuden harrastuksia. Hän työsti maanisesti nukkeja ja kutoi pipoja.

– Jatkoin siitä, mihin jäin 16 vuotta sitten. Se oli terapeuttista.

Lue myös: Lopeta suorittaminen!

Hän oli ollut vuoden juomatta, kun toista kättä alkoi särkeä. Raajat tuntuivat raskailta eikä hän palautunut joogan jälkeen kuten aiemmin.

Hanna-Riikalla todettiin fibromyalgia. Tyypillisesti naisten sairaus puhkeaa usein, kun stressi kasautuu. Siitä ei parane.

Sairaus aiheuttaa kipua lihaksissa ja sidekudoksissa ympäri kehoa. On väsymystä.

Diagnoosin jälkeen ensimmäiset vuodet Hanna-Riikan piti opetella pitämään kipu kurissa. Alkuun sattui niin, että hän kirjoitti makuuasennossa sängyssä.

Hanna-Riikan on pakko harrastaa liikuntaa. Pitkään samassa asennossa istuminen saa kivut riehaantumaan.

Miksi juuri minä olen näin sairas? Hanna-Riikka on joskus pohtinut. Onneksi migreeni ei enää oireile ja mielikin pysyy lääkkeillä melko hyvin balanssissa.

– Mietin myös, olenko itse aiheuttanut sairauksiani. Ovatko migreeni ja fibromyalgia seurausta juomisesta ja päähän kohdistuneista iskuista?

Hanna-Riikka kuvautti päänsä varmuuden vuoksi heti, kun hän lopetti juomisen. Vammoja ei löytynyt.

Lue myös: Puolison kipu koettelee parisuhdetta

Sitten vielä lapsettomuus. Vielä parikymppisenä Hanna-Riikka ajatteli, että hänestä voisi tulla äiti. Alle kolmekymppisenä oli kuitenkin jo selvää, ettei hänestä olisi kenenkään huoltajaksi. Hänellä oli liikaa terveysongelmia ja epävarmat tulot.

Näin Hanna-Riikka ajattelee yhä.

– Fibromyalgian puhkeminen ja kaikki lääkitykseni olivat viimeinen sinetti.

Kun omanikäiset elävät ruuhkavuosia, Hanna-Riikka löytää usein enemmän puhuttavaa kuusikymppisten kanssa. Juteltavaa riittää hiljaisesta ja kiireettömästä elämästä, sairauksista ja lääkärikäynneistä.

Nyt 41-vuotiaana lapsettomuus ei harmita.

– Minun täytyisi olla täysin erilainen, jos olisin äiti. Ilman rankkoja kokemuksiani en pystyisi kirjoittamaan niin kuin kirjoitan. Siinä mielessä en kadu elämääni.

Alkoholia hän ei kaipaa lainkaan. Kerran lopettamisen jälkeen hän joi desin valkoviiniä näyttelyn avajaisissa.

Henkisestä krapulasta seurasi koko yön kestävä paniikkikohtaus.

Myös fibromyalgia suojelee viinanhimolta, koska juominen todennäköisesti pahentaa kipuja.

Tänä kesänä Hanna-Riikka elää välivaihetta kirjaprojektiensa ja kotien välissä. Moni asia on tulevaisuuden suhteen levällään, mutta se ei juuri nyt haittaa.

– Ennen elin bileistä toiseen. Sittemmin olen tajunnut, että myös väliaika on ihan hyvää elämää.

Juttu on julkaistu alun perin Kauneus ja Terveys -lehdessä 10/2019.