Pöydällä on uunituoreita sämpylöitä. Muhkeita manteleilla ja goji-marjoilla maustettuja tuoksuvia leivonnaisia. Koreografi Hanna Brotherus, 48, on kattanut ne kotinsa pöydälle kahvikuppien, raejuuston ja vihannesvadin viereen.
Jo lapsuudenperheessä ruokaan liittyi paljon tunteita ja ihania hetkiä.
”Yhteiset ateriat olivat meille tärkeitä, ja suhde ruokaan ylikorostunut. Mummi, isänäitini, toimi Helsingin Kotitalousopettajaopiston rehtorina. Sieltä se kantautui.”
Ruokaan liittyivät myös nuoruuden vaikeimmat vaiheet, kun pikkusisko Laura sairastui anoreksiaan.
”Olin silloin vaihto-oppilaana Sveitsissä. Lihotin itseäni ja yritin sillä tavoin auttaa Lauraa, jotta hän saisi minun syömisteni kautta ravintoa itseensä. Onneksi Laura parani nuoruusvuosien jälkeen.”
Leivällä oli oma roolinsa myös Kansallisteatterissa pari vuotta sitten nähdyssä soolotanssiesityksessä Hanna B. Siinä Hanna Brotherus leipoi ja tanssi ja haki samalla neljän lapsen äitinä naiseuden olemusta.
Ainekset olivat vahvasti omakohtaisia. Viime vuosiin on mahtunut avioero, muutto omaan asuntoon ja uusi suhde muusikko Mikko Kuustosen kanssa.
Musiikin Hanna B.:hen sävelsi oma poika, Johannes Brotherus.
Perhe täynnä taiteilijoita
Kaikki perheen neljä lasta ovat musikaalisesti lahjakkaita ja opiskelleet soittamaan Suzuki-metodilla. Pojilla, Robertilla, 19, Johanneksella, 17, ja Amoksella, 14, on oma bändinsä Brotherus Brothers. Robert sanoittaa bändin laulut.
Johanneksella oli päärooli Pirjo Honkasalon ohjaamassa elokuvassa Betoniyö, ja hän näytteli myös ohjaaja Antti Jokisen Kätilössä sekä Oskari Sipolan musiikkielokuvassa Ollaan vapaita. Amos teki vaikuttavan pääroolin Helsingin Kaupunginteatterin Billy Elliot -musikaalissa. Sisaruksista nuorin, viulua soittava Elsa, 13, muistetaan Kansallisteatterin Luulosairaasta. Lasten isä on muusikko-säveltäjä Antti Ikonen.
”Olen lapsistani ylpeä. He haluavat tehdä sitä mitä tekevät, ja he tekevät sitä ilolla. Heitä ei ole puserrettu tai pakotettu tekemään mitään.”
“Koen elämän liikkeenä”
Hannan oma tie taiteilijaksi oli toisenlainen. Balettikoulun viisivuotiaana aloittanut tyttö halusi jo pienenä tanssijaksi. Luokkakaverinsa Minna Tervamäen lailla Hanna olisi päässyt yksitoistavuotiaana suoraan ilman pääsykokeita Kansallisoopperan balettikouluun, mutta vanhempien vastustuksen takia Hannasta ei vielä silloin tullut tanssijaa.
”Ymmärrän vanhempiani nyt. Tanssijan ammatti ei ole vakaa eikä turvallinen. He halusivat vain ohjata minua hyvään.”
Moni muukin asia kiinnosti Hannaa nuorena, kuten rytminen kilpavoimistelu ja valokuvaaminen, samoin kuin köyhien lasten auttaminen. Sukulaistäti oli tehnyt lähetystyötä.
”Kiinnostuksen kohteet haihtuivat vuosien myötä, mutta halu tanssia ei mennyt koskaan pois. Olen löytänyt tanssista syvimmät kohtani, ja koen elämäni liikkeenä. Se on ollut minun tieni.”
Samalla Hanna on joutunut puntaroimaan omaa paloaan alalle.
”Harvasta asiasta, jonka on saanut helposti, osaa olla kiitollinen.”
Hanna Brotheruksella oli ollut aina elämässä ”me”. Lapsuudenperhe oli tiivis, ja pikkusisko Laura oli häntä vain vuoden nuorempi.
”Leikimme pieninä Lauran kanssa siamilaisia kaksosia. Niin läheisiä olimme.”
Kun Hannan opinnot olivat Teatterikorkeakoulun koreografilinjalla loppuvaiheessa, hän alkoi odottaa esikoistaan. Nopeassa tahdissa syntyi seitsemän vuoden sisällä vielä kolme lasta. Lapsiperheessä meno oli välillä kuin rautatieasemalla, yhtä hulinaa tulemisine ja menemisineen. Silloinkin ympärillä oli koko ajan paljon ihmisiä.
Hyvästit siskolle
Sisaren sairastuminen rintasyöpään kuusi vuotta sitten merkitsi Hanna Brotheruksen elämässä kaiken käännekohtaa, kuin rajua törmäystä kallioseinään.
Sisaren sairastaessa vuonna 2009 Hanna valmisti Kaapelitehtaan Pannuhalliin tanssiteoksen En lähde täältä salaa. Koiton laulu -kuoron ja tanssijoiden esitys oli omistettu Lauralle.
”En olisi pystynyt tekemään muutakaan. Taiteilijan on vaikea astua itsestään ulos, ja töihin liittyy aina myös omia kokemuksia.”
Laura kuoli pian ensi-illan jälkeen. Jäljelle jäi valtava tyhjyys.
”Kuvittelin, että kulkisimme siskon kanssa joskus mummoina käsikynkkää. Sitten ’meitä’ ei enää ollutkaan. Oli vaikeaa nähdä myös omien vanhempien suru, kun lähtöjärjestys oli ollut väärä.”
Hanna haki apua terapiasta.
”Menin terapiaan ymmärtääkseni Lauran kuolemaa, mutta löysinkin itseni käsittelemästä omaa elämääni. Lapsuutemme oli ollut onnellinen, oikea idylli, mutta terapiassa sisaruussuhteestamme alkoi paljastua muutakin, kilpailua ja kateutta.”
Oli tuskallista kohdata omia tunteita, joiden ei ollut ymmärtänyt aiemmin olevan edes olemassa.
Kiskoiltaan suistunut raitiovaunu
Muutama vuosi sitten Hannan elämässä tuntui olevan samaan aikaan liikaa töitä, liikaa valvomista ja liikaa huolia.
”Vaikka oli viikonloppu edessä, olin uupunut ja saatoin alkaa yhtäkkiä itkeskellä parkkihallissa. Olin kuin kiskoiltaan suistunut raitiovaunu.”
Viimeisenä pisarana vilskeiseen lapsiperheeseen hankittiin vielä koiranpentu. Kun Hannan yöunet jäivät pennun vuoksi vähiin, koiralle etsittiin viiden vuorokauden jälkeen toinen koti.
”Kun kaikki omassa elämässäni heitti kuperkeikkaa, tuntui välttämättömältä ja tärkeältä ryhtyä tekemään ensimmäistä omaa sooloteosta, Hanna B.:tä. Ajatus ei jättänyt minua rauhaan”, Hanna sanoo.
Sooloteoksessaan Hanna mietti naiseksi kasvamistaan ja sitä, voiko vielä kertaalleen synnyttää itsensä naisena, vaikka onkin neljän lapsen äiti.
”Lapset ovat opettaneet minulle paljon, ja äitiys on ollut välillä raadollistakin. Olen vasta nyt alkanut ymmärtää, että lapset ovat omia ihmisiä, joilla on oma verenkiertonsa ja joiden pitäisi antaa kompastella omat kompastelunsa. Minun olisi osattava päästää heistä irti.”
Hannan oma äiti oli ylisuojeleva ja piti lapsiaan pumpulissa jopa uhrautuvaisuuteen asti. Nuorena Hanna päätti, ettei toimisi ainakaan samalla tavalla kuin äiti.
”Sitten huomasinkin aikuisena olevani samassa tilanteessa. Olin ehkä vain päätynyt siihen eri kautta. En halunnut, että olisin lapsilleni äiti, joka oli loppu, hajalla ja ylirasittunut.”
Ero toi syyllisyyden
Oli haettava muutosta. Avioerovaiheessa Hanna asui joka toinen viikko lastensa luona perheen vanhassa kodissa, joka toinen viikko pienessä yksiössä, jossa oli vain sänky ja vessa.
”Joka toinen viikko kukaan ei halunnut leipomaani leipää”, hän sanoo. Joka toinen viikko hän ei myöskään ollut enää ”me”.
”Tuntui silti, että oli pakko toimia niin kuin toimin. Jokin voima ajoi minua sitä kohti. Jouduin kohtaamaan oman yksinäisyyteni ja oman itseni. Kirjoitin paljon selkiyttääkseni omia ajatuksiani.”
Terapiassa Hanna kävi samalla läpi sitä, oliko hän yrittänyt kaikkensa suhteessa lapsiin ja perheeseen.
”Olin perfektionisti ja olisin halunnut, että kaikki on hyvin. Ero on vaikea päätös, ja ajattelin pitkään, että olin epäonnistunut. Tunsin syyllisyyttä siitä, mitä aiheuttaisin erolla muille.”
Hannan vanhemmat olivat tavanneet toisensa teineinä, ja olivat edelleen yhdessä.
”Heiltä saamani maailmankuva oli sellainen, että pysytään yhdessä, kunnes kuolema erottaa. Ajattelin, että avioero on kuin kuolema, vaikka elämä jatkuikin.”
Lapsena Hanna oli ollut sopeutuvainen ja pärjäävä tyttö.
”Olin yrittänyt olla jonkinlainen keskitien kulkija, mutta ongelmakseni paljastuikin muiden miellyttäminen ja kiltteys.”
Lentokoneessa aikuisten on laitettava happinaamari ensin omille kasvoille pystyäkseen auttamaan lapsiaan. Samalla tavalla Hanna tunsi olevansa vastuussa omasta elämästään ja siitä, että hän voi itse hyvin.
”Olen kaiken jälkeen tyytyväinen, että uskalsin tehdä niin kuin sydän sanoo ja mennä kohti sellaista, mistä en vielä tiennyt mitään.”
“Ihailen vanhoja naisia”
Hanna uskoo, että omasta elämästä nousevan sooloteoksen jälkeen hän pystyy taas valmistelemaan tanssinopettajana ja koreografina teoksia muille.
”Itseään ei voi ohittaa. En voinut kävellä itseni ja ongelmieni läpi tekemään muille töitä.”
Tanssijalle oma vartalo on tärkeä, ja se on myös työkalu.
”Oma keho on kotini. Se on ainoa, jonka todella omistan. Kaikki ulkoinen on vain väliaikaista. Sen takia mihinkään paikkaan tai tavaraan ei pitäisi kiintyä”, Hanna Brotherus sanoo.
Ikääntymiseen hän suhtautuu rauhallisesti.
”Olen aina katsonut vanhoja naisia ihaillen. Vanhetessa voi vapautua olemaan sellainen kuin on. Voi olla mieleltään vapaampi ja näyttää avoimemmin tunteensa. Kehokin on mielestäni kuin vanha rakennus, sitä kauniimpi mitä vanhempi.”
Hanna ei haluaisi olla enää 25-vuotias.
”On hienoa olla juuri tämänikäinen kuin olen, 46-vuotias. Yksinäisyyden ja joogan myötä olen löytänyt rauhan. Osaan olla jo hiljaa ja yksin ja nauttia siitä. En pelkää tätä elämää. Luotan intuitioon ja siihen, että elämä kantaa.”
“Ihana ihmissuhde tuo onnea”
Kevätaurinko paistaa kirkkaana sisään huoneeseen, ja Hannasta tuntuu kuin valo olisi muutenkin lisääntynyt.
”Olen uskonut valoon silloinkin, kun on ollut pilkkopimeää.”
Suhde muusikko Mikko Kuustoseen on tuonut iloa. Tulevissa tansseissa saattaa heijastua onni, ja uusi rakkaus.
”Ihana ihmissuhde tuo onnea, vaikka voi olla, että taiteessa on luontevampaa käsitellä tummia värejä.” Hanna sanoo olleensa aiemmin huono nauttimaan hetkistä.
”Juuri nyt tuntuu hienolta olla nainen.”
Tyttönä hän rakasti seistä pellolla tuulessa kauniit bikinit päällä.
”Liike, tuuli ja tila. Nautin silloin kaikesta siitä.”
Kun Hanna Brotheurs sai kolmen pojan jälkeen tyttären, hän teki oman teoksen nimeltä Brotherus, tyttö. Videolla hän tanssii hiekkatiellä ja vauvan kanssa metsässä suopursujen keskellä.
”Toivoisin, että tytär voisi kokea ihanana naiseksi kasvamisen. Tuntuu hyvältä tehdä sitä matkaa hänen kanssaan.”
Hannan haastattelu on julkaistu Eevan numerossa 04/2015. Nettiversiota on päivitetty.
Kuvat: Kari Kaipainen
