”Viime talvena jätin taakseni perustamani verkostoyhtiön, ihanat asiakkaat ja menestyneen brändin. Olin ilman toimeentuloa ja työtä. Samaan aikaan tuore avioliittoni ja rakentamamme uusperhe oli ajautunut kriisiin, ja kun vielä molemmat aikuistuvat tyttäreni muuttivat omilleen, yhtälö oli minulle liikaa.

Olen aina ollut pystyvä. Jos olen kohdannut haasteita, olen ottanut ne vastaan ja keksinyt niihin ratkaisut. Nyt olin täysin lamaantunut, kuin koloonsa kuolemaan ryöminyt pupu. Minusta tuntui, että en osaa mitään enkä kykene mihinkään. Minulla ei ollut mitään annettavaa. Olin epäonnistunut yrittäjänä, vaimona ja äitinä.

Jos olisin ollut vieraan palveluksessa, työterveyslääkäri olisi varmasti kirjoittanut minulle pitkän sairausloman. Yrittäjänä minulla ei ollut tällaista turvaa.

Halusin etäisyyttä kaikesta. Luonto on aina ollut minulle tärkeä, ja nyt minusta tuntui, että minun oli päästävä yksin lähelle luontoa. Kun lapset olivat pieniä, olimme asuneet jonkin aikaa tuttavan omistamassa vaatimattomassa puutalossa Espoon perukoilla. Soitin ja kysyin, oliko talo edelleen pystyssä. Kyllä se oli ja minä olin tervetullut muuttamaan siihen.

Ratkaisuni oli epäreilu miestäni kohtaan. En keskustellut asiasta, vaan ilmoitin, että muutan upeasta yhteisestä kodistamme rähjäiseen mökkiin koirien kanssa.

Talo oli huonossa kunnossa. Sisällä oli pimeää ja kosteaa ja haisi mummonmökille. Lopputalven kirkas valo paljasti hilseilleen maalin ja lian. Kun istuin uuden kotini lattialle banaanilaatikoiden keskelle ja aloin selata vanhoja valokuvia, itkusta ei tahtonut tulla loppua. Kävin läpi tähänastisen elämäni, suostuin muistojen kipeyteen, elämän rajallisuuteen ja arvaamattomuuteen.

Suurin osa ystävistä pelästyi romahdustani ehkä siksi, etten ollut osannut kertoa heille siitä kunnolla. Erityisesti yksi piti kuitenkin sitkeästi yhteyttä. Hänen kanssaan tein sopimuksen, että jos en kerran pysty syömään kuin suklaata, laskettakoon se ruuaksi.

Elin niin eristäytynyttä elämää, että aloin pelätä muita ihmisiä.

Tuvasta näin alas pellolle, jossa naapurit pitivät hevosiaan. Eräänä päivänä rohkaistuin ja menin tallille kysymään, saisinko tulla hoitamaan hevosia. Hevosten hoitaminen hoiti myös minua. Kevään mittaan päiviini alkoi muodostua rutiineja.

Yhtenä valoisana kevätiltana mieheni ajoi pihaan, hän halusi keskustella. Keskustelusta tuli pitkä. Aamulla heräsimme jostain syystä molemmat hyvin aikaisin ja mieheni tuli mukaan koiralenkille. Löytämäni metsälampi oli kirkas kuten aina, ja me riisuimme vaatteemme ja menimme uimaan. Veteen jätimme jotain, koska pystyimme pääsemään vähän lähemmäksi toisiamme.

Palasin myös työelämään keväällä, ja aloin tehdä töitä entisille asiakkailleni.

On kulunut vuosi siitä, kun muutin punaiseen mökkiin asumaan. Aloin nimittää sitä luostarikseni, jonne tulin pohtimaan, mikä juttu tämä elämä on ja kuka olen. Ymmärrän nyt, että kasvu ja kehitys eivät ole aina suurentumista ja enemmän vaan myös pienentymistä, kutistumista ja tiivistymistä. Uskon, että oivallus auttaa minua elämään rohkeammin ja omannäköisemmin.

Mukavuuden tavoittelu ei riitä elämän sisällöksi. En omista enää mitään, ja se tuntuu sekä hyvältä että omituiselta. Olen oppinut ymmärtämään, että arvoni ei riipu taloudellisesta menestyksestä tai suorittamisesta. Mökki on tarjonnut paikan arvioida tähänastista elämää. Minulla ei ole kiire, vaan annan asioiden kypsyä.

Tavoitteeni on oppia pitämään itsestäni huolta niin, että pystyn olemaan läsnä läheisille, palvella asiakkaitani koko sydämellä ja tulla niin hyväksi ratsastajaksi, että voin viedä hevosia maastoon.”

Juttu on julkaistu aiemmin Kauneus ja Terveys -lehdessä 06/2023.